TAVIKSEN TARINA
.
Oletko sinä lähdeihminen,
rohkaiseva, muita auttavainen?
Onko lähelläsi mukava olla,
ovatko sisäiset arvosi kunnossa?
Entä sitten suhteesi Jumalaan
ja Jeesukseen Kristukseen Vapahtajaan?
* * *
Huokuuko rakkautensa sinusta,
näkyykö, että viivyt seurassansa?
Onko sanansa sinulle elintärkeää
vai pölyttyykö Raamattusi hyllyssä?
Kuuletko Jumalan äänen sisälläsi,
tahdotko päästä Herraa lähemmäksi?
* * *
Pelästyitkö näitä kysymyksiä?
Herättivätkö ne sinussa ärtymystä?
Taasko joku painaa selkääni seinää vasten
ahdistusta ja pelkoa tuottaen?
Muutenkin on tarpeeksi vaikeaa,
ettei noista asioista tarvitse muistuttaa.
* * *
Jos olen ihan rehellinen itselleni,
monet asiat eivät ole oikein kohdallani.
En vain jaksa käsitellä niitä
enkä saada lisää taakkoja tällaisista.
Olen usein vain niin pettynyt itseeni,
toisiin ihmisiin ja elämääni.
* * *
En tahdo enää lisätä ongelmiani,
riittää kun jotenkin selviän päivästäni.
Olen niin kietoutunut omaan vyyhteeni,
että tuotan harmia myös itselleni.
Eihän tämä tällainen vetele,
mutta en näistä asioista muille vetistele.
* * *
En oikein uskalla ajatellakaan,
onko elämäni oikealla tolalla ollutkaan.
Taaplaan vain jotenkin eteenpäin
ja yritän omin nokin elää näin.
Toisaalta tiedän: paremminkin voisi olla,
jos olisin syntynyt kirkkaampien tähtien alla.
* * *
Henkisesti olen kai nyt ojan pohjalla,
olen kuin oman itseni vankina.
Seinä tulee joka paikasta vastaan,
vanhat kipeät muistot mielessä ainoastaan.
Joskus olin sentään uskovien joukossa,
lauloin monesti jopa kirkkokuorossa.
* * *
Näin siellä monenlaista heppua,
uskonnollisuus vallitsi, ei uskosta tietoa.
Itsekään en ollut sen kummoisempi,
näyttelin siinäkin omaa rooliani.
Mutta todellista Jeesusta en tuntenut
enkä koskaan ollut uudestisyntynyt.
* * *
Joskus mietiskelin kyllä sisimmässäni,
pääsisinkö minä taivaaseen kuoltuani.
Millä perusteella sinne menisin,
jos sitä minulta kysyttäisiin.
Olinko elänyt täydellisen elämän,
en todellakaan, sen hyvin ymmärrän.
* * *
Entä hyvät tekoni, sanani, motiivini,
kirkkokuoro ja rippikouluni?
Riittäisivätkö ne avaamaan taivaan,
olivathan ne sentään jotain aikanaan.
Tein vielä hyväntekeväisyyttäkin,
annoinhan joskus roposen kolehtiin.
* * *
Sitten muistin nuoren tulisen saarnaajan,
hän puhui näistä asioista suoraan.
Silloin minun sisimpäni kuohahti,
kun sanoi kaiken palavan poroksi.
Mitkään omat ponnistelut eivät riittäisi
kenellekään taivaaseen pääsemiseksi.
* * *
Vain uskomalla Herraan Jeesukseen
voi armosta pelastua ja päästä taivaaseen.
Siinä se oli ytimekkäästi sanottu
ilman sarvia ja hampaita totuus laukaistu.
Miten minä sen silloin sisäistin,
sitä jälkeenpäin usein mielessäni mietin.
* * *
Viimein tulin ratkaisun paikalle:
jos Jeesus olet olemassa, ilmesty minulle.
Näin rukoilin yksin ollessani
täydestä hartaasta sydämestäni.
Kuinka ollakaan, se tapahtui!
Koko olemukseni rakkaudessaan ui.
* * *
Olin niin täynnä iloa, autuutta,
ihan pakahtumaisillani riemusta.
Sanoin ääneen silloin Jeesukselle:
nyt tiedän Sinun elävän ja kuulun Sinulle.
Oloni oli höyhenen kevyt, taivaallinen,
pyhä rakkautensa tulvaili sydämeen.
* * *
Sain ensirakkauden Jeesukseen,
luin Raamattua sisäiseen tarpeeseen.
Tahdoin muidenkin tietävän tästä ilosta:
Jeesus on todella kaikkien Vapahtaja.
Todellinen muutos tuli elämääni,
elin läheisessä yhteydessä Herraani.
* * *
Sitten tulivat koetusten vuodet,
ajat kuluivat, ongelmat kasautuivat.
Vaikeuksien vuoret, monet taakat,
ylivoimaisilta tuntuneet syvät haavat.
Vähitellen etäännyin Jumalasta,
vaikka Hän kolkutti omassatunnossa.
* * *
Olin ollut pitkään tässä jamassa
ajatellen, olisiko vielä minullakin toivoa.
Kun muistelin ensirakkauttani Jeesukseen,
taas pyysin verensä puhdistusta sydämeen.
Tahdoin jättää itseni uudelleen Hänelle
ja tunnustaa syntini Vapahtajalle.
* * *
Kas, taas ilo Herrassa tuli minun voimakseni,
Hän on jälleen iloni lähde ja autuuteni.
Entinen on mennyt menojaan,
heräsin uuteen ihmeelliseen elämään.
Hän on nyt minulle kaikki kaikessa,
saan elää yhteydessään armosta osallisena.
.
Maija Vekara