Valitusvirret tuhon keskellä

ITKU TUHOUTUNEEN JERUSALEMIN RAUNIOILLA

 

Valitusvirret kuvaavat Jerusalemin tuhoa vuonna 586 eKr., kun Babylonia tuhosi kaupungin ja sen temppelin ja vei kansan pakkosiirtolaisuuteen. Tämä oli Jumalan sallima tuomio Juudan luopumuksen tähden.

Profeetta Jeremia on Valitusvirsien kirjoittaja. Hän kirjoitti osan valitusvirsistä jo ennen Jerusalemin tuhoa. Hän näki ennalta sen tuomion ja suri sitä syvästi. Jeremia jatkoi valitusvirsien kirjoittamista piirityksen ja tuhon aikana. Hän istui kaupungin raunioilla itkien katkerasti sen tuhoa. Jeremiaa ja kansan köyhimpiä ei viety pakkosiirtolaisuuteen vaan he jäivät viljelemään maata.

 

Valitusvirsien sisältö

Valitusvirret on viiden valitusvirren kokoelma ja jokainen niistä on oma kokonaisuutensa. Valitukset on kirjoitettu runolliseen muotoon, jossa jokainen alkava jae seuraa heprealaisia aakkosia järjestyksessään alusta loppuun (ns. akrostikoneja). Juutalaisessa perinteessä ne luettiin kerran vuodessa heinäkuussa, jolloin kansa muisteli Jerusalemin hävitystä.

Valitusvirret kuvaavat Jerusalemin tuhon, sen syyt ja tuhon kokemukseen liittyvät äärimmäiset tunteet. Piiritystilanne oli dramaattinen. Kaupungin asukkaat kärsivät nälkää, janoa ja sairauksia. He jopa söivät omia kuolleita lapsiaan ravinnoksi. Lopulta vihollinen surmasi monet asukkaat. Jäljelle jääneet vietiin väkisin Babyloniaan. Kaupunki hävitettiin maan tasalle. Juudan valtakunta hävisi kartalta. Profeetta Jeremia koki sen kaiken ja lisäksi vielä äärimmäistä vainoa maamiestensä taholta.

Koska Juudan luopumus oli syvä, myös tuomio oli kova. Valitusvirret korostavat Jumalan oikeudenmukaisuutta, uskollisuutta Sanalleen ja lopulta myös armoa.

 

Profeetta Jeremian viisi valitusvirttä:

  1. luku / Jerusalemin valitus: Kuinka istuukaan yksin tuo kaupun-ki. Se itkee katkerasti. Jerusalem on raskaasti tehnyt syntiä. Pakanat tunkeutuivat sen pyhäkköön. Herra hylkäsi ja polki viinikuurnan. Monet ovat huokaukseni ja sydämeni on sairas.
  2. luku / Herran viha ja tuomio: Herra on vihassaan peittänyt pilvellä tytär Siionin. Herra on hävittänyt säälimättä ja poltti kuin liekitsevä tuli. Herra on hylännyt alttarinsa ja pyhäkkönsä. Profeetat näkivät petollisia näkyjä. Herra on tehnyt mitä oli aikonut, täyttänyt sanansa. Anna sydämesi vuotaa Herran edessä.
  3. luku / profeetan valitus ja toivo: Minä olen se mies, joka olen kurjuutta nähnyt. Hän on kalvanut minun lihani ja murskannut luuni. Hän on pannut asumaan minut pimeydessä enkä pääse ulos. Vaikka minä huudan ja parun, hän vaientaa rukoukseni. Toivo: Armoa on, ettemme ole aivan hävinneet. Hänen laupeutensa on uusi joka aamu. Minun osani on Herra. Sillä ei Herra hylkää ikuisesti.
  4. luku / syntivelan katkera maksu: Tyttären, minun kansani syntivelka on suurempi kuin Sodoman. Profeettojen ja pappien syntien tähden, ruhtinaiden ja kansan tähden kävi näin. Meidän loppumme lähestyi. Sinun syntivelkasi, tytär Siion, on loppunut; ei Herra ole enää siirtävä sinua pois.
  5. luku / profeetan rukous kansan puolesta: Muista, Herra, katso ja näe. Poissa on ilo sydämistämme. Voi meitä, sillä me olem-me tehneet syntiä. Sinä Herra hallitset iankaikkisesti. Miksi unohdat meidät ainiaaksi, hylkäät meidät ikipäiviksi? Palauta meidät, Herra, tykösi, niin me palajamme; uudista entiselleen! Vai oletko hylännyt meidät kokonaan?

 

Valitusvirsien ajankohtaisuus

Päivittäin tiedotusvälineet vyöryttävät eteemme entistä suurempi katastrofeja. Kansat, heimot ja yksilöt kokevat äärimmäisen vaikeita kohtaloita ja menetyksiä.

Vaikka ihminen on aikanaan turvautunut Jumalaan, hän voi kokea, että tuo yhteys on täysin katkennut. Kaikki on mennyttä lopullisesti. Tuntuu, että Jumala on hylännyt ihmisen lopullisesti. Vähintä, mitä ihminen voi tehdä, on käydä läpi katastrofiin johtaneet syyt hyvin avoimesti ja rehellisesti, ja pyytää hiljaa Jumalan armoa. Toisinaan syy voi olla omassa itsessä, toisinaan ulkopuolisessa tekijässä.

Äärimmäisenkin tuhon keskellä pieni toivonkipinä voi sittenkin herätä. Ehkä sittenkin Herra vielä armahtaa ja uudistaa kaiken? Vai onko kaikki sittenkin mennyttä? Ilman toivoa ei ole elämää. Jumalassa meillä on sittenkin – jos ei aina ajallista – niin iankaikkinen toivo.