Suomen hengellisyys uskonpuhdistuksen myötä

SUOMEN HENGELLISYYDEN HISTORIA – uskonpuhdistus ja sen jälkeinen aika

Uskonpuhdistuksen murros ja leviäminen Itämeren piiriin

Uskonpuhdistus alkoi Martti Lutherin kautta vuonna 1517. Katolinen ”ykseys” särkyi ja pohjoinen Eurooppa irtautui paavin vallasta. Reformaatio merkitsi paluuta Raamattuun, puhdistautumista vääristyneestä uskonnollisuudesta alkuperäiseen kristillisyyteen. Levisi nopeasti Itämeren piiriin, etenkin hansakaupunkeihin ja mm. Tallinnaan 1525. Maallinen hallinto takasi puitteet ja papisto keskittyi uskonpuhdistuksen sisältöön.

Ruotsin kuninkaallinen uskonpuhdistus

Kustaa Vaasa halusi murtaa katolisen kirkon ja piispojen vallan. Uskonpuhdistajat Olaus Petri ja Laurentius Andreae saivat muotoilla kirkkopolitiikan suuntaviivat vuonna 1523. Julistettiin, että kirkko on uskovien yhteisö ja sen varat kuuluvat kansalle. Piispojen tuli olla palvelijoita eikä herroja. Tärkeää oli pitäytyä Raamattuun ja auttaa köyhiä. Ulkonaiseen loistoon ei pitänyt keskittyä. Olaus Petri rakensi evankelisen seurakuntamallin ja tähdensi, että papin virka on julistaa Jumalan Sanaa. Vuonna 1526 Uusi testamentti ilmestyi ruotsiksi.

Vuonna 1527 Västeråsin valtiopäivät käsitteli uskontokysymystä ja asettui uskonpuhdistuksen taakse hengellisessä ja maallisessa mielessä. Yhteys katoliseen kirkkoon katkesi kokonaan. Uudistukset toteutettiin vähittäin ja maltillisesti.

Uskonpuhdistus Suomeen

Vuonna 1524 tuomiokapituliin jäseneksi Pietari Särkilahti, joka kannatti uskonpuhdistusta. Hän oli ensimmäinen reformaation julistaja Suomessa. Hänellä oli vahva vaikutus uuteen papistoon. Turun ja Viipurin saksalaiset porvarit ja Itämeren yhteydet toivat osaltaan uskonpuhdistusta. Olaus Petrin kirjat tulivat myös Suomeen.

Murrosajan piispana toimi Martti Skytte, 1528-1550. Piispojen tuli olla evankelisia, ei paavilaisia. Kuusiston linna revittiin ja tilukset menivät kruunulle. Kirkon asema heikkeni, kymmenyksiä ei maksettu ja poikia ei haluttu päästää pappiskouluun. Muutamia lähetettiin Wittenbergiin ja heidän paluu vuonna 1936 käynnisti varsinaisesti uskonpuhdistuksen Suomessa. Heitä olivat (tulevat) Turun piispat Mikael Agricola ja Paavali Juusten, sekä Viipurin piispat Knuut Johanneksenpoika ja Eerik Härkäpää.

Jumalanpalvelusreformi Suomessa

Kansankielisyys oli uskonpuhdistuksen keskeisiä periaatteita. 1530-luvulla toimitettiin ruotsinkielinen messu Turun tuomiokirkossa. Vuodesta 1537 alkaen myös suomenkielisiä jumalanpalveluksia kirkoissa. Luostarit suljetiin ja munkit karkotettiin.

Mikael Agricola, 1510-57, Suomen reformaattori ja suomen kirjakielen isä – ”Suomen opettaja”

Agricola tuli ruotsinkieliseltä alueelta Pernajasta, mutta hänen äidinkielenä oli suomi. Hän opiskeli Wittenbergissä vuosina 1936-39. Palattuaan hän aloitti kirkollisen elämän uudistamisen. Agricolan kirjallinen tuotanto oli mittava: 1543 ABC-kirja ja katekismus yhdistettynä, 1544 Rukouskirja, 1548 Uusi testamentti, 1549 kolme jumalanpalvelusta koskevaa teosta: Käsikirja, Messu ja Piina. Agricola loi koko suomenkielisen kirjallisuuden ja kirjakielen perustan: ”kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen”. Hän toimi myös Turun piispana ja oli osana rauhanvaltuuskuntaa, jonka paluumatkalla hän kuoli ja haudattiin Viipuriin.

Piispa Paavali Juusten jatkoi muutamaa vuotta myöhemmin Agricolan linjoilla. Vuonna 1571 vahvistettiin uusi kirkkojärjestys. Messut pidettiin suomeksi. Ruotsin kuningas Juhana III oli katolishenkinen ja yritti palauttaa katolisuuden valtakuntaan.

Kolmas uskonpuhdistuksen merkittävä edistäjä Agricolan ja Juustenin jälkeen oli Jaakko Finno. Häneltä ilmestyi 1583 katekismus, Rukouskirja ja Virsikirja, 101 virttä. Finno oli tuomiokapitulin johtava teologi ja Turun koulun rehtori. Naantalin luostari vihittiin Raision kirkoksi 1577.

Seurakunnat ja toimihenkilöt

1500-luku oli voimakkaan laajentumisen ja kasvun aikaa. Syntyi monia uusia seurakuntia ja varsinkin yksinkertaisia puisia kirkkoja rakennettiin, erityisesti Karjalassa, Savossa ja Pohjanmaalla. Kappalaiset alkoivat vastata kappelialueista. Pappisavioliittojen myötä alkoi syntyä pappissukuja ja pappiloita. Kirkkoherroilla oli paljon valtaa ja varallisuutta.

Seurakuntaelämä

  • jumalanpalvelukset: saarnakeskeisyys, kansankieli, ehtoollinen, rippi, musiikki tärkeää, gregoriaanista ja uusi Virsikirja, koruttomuus, liturgiakausi
  • kirkkovuosi: juhlapäivät vähenivät, ei monta pyhimysjuhlaa, esivallan määräämiä rukouspäiviä, kylvö- ja sadonkorjuuajat,
  • toimitukset: ripitysmatkat, kansanopetus, matkoilla kasteita, ehtoollista yms.
  • avioliitto: kirkko vahvisti, ei salakihlausta, esteet, suostumus, silti avoliittoja
  • rippi ja kirkkokuri: kolmas sakramentti, yksityisrippi – sielunhoito, julkirippi, sakkoja
  • taikausko ja noituus: tiukka suhtautuminen – kirkonkirous ja maallisen esivallan tuomio, ei noitavainoja, taikuus kukoisti edelleen

Uskonpuhdistuksen saavutukset ja perintö 1500-luvun lopulla

Uskonpuhdistus oli kirkollinen ja poliittinen prosessi. Kruunu hyötyi, kirkon valta-asema romahti, silti kirkon ja kruunun välit olivat melko hyvät. Kyseessä oli pitkälti esivaltalähtöinen uskonpuhdistus, jolla oli merkittävä vaikutus kansan keskuudessa. Hengellis-kirkollisen uudistuksen toteuttivat Wittenbergin kävijät. Saavutettiin valtakunnallinen yhdenmukaisuus opissa ja jumalanpalveluksessa. Vanhurskautuminen tapahtui yksin armosta. Suomi oli osa Ruotsin valtiokirkkoa, mutta Suomen hiippakunnilla oli melko itsenäinen asema. Uskonpuhdistuksen myötä syntyi suomenkielinen kirjallisuus. Kaikkiaan korostettiin kansankielisyyttä, saarnaa ja kristinopin ymmärtämistä. Papisto luterilaistui ja syntyi pappissukuja. Kansan parissa uskonpuhdistus eteni kuitenkin hitaasti katolisuuden ja taikauskon keskellä.

Ortodoksinen kristillisyys Käkisalmen Karjalassa

Idän ja lännen välillä vallitsi kilpailutilanne, jota selkiytti 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha. Käkisalmen Karjala kuului Novgorodin arkkihiippakuntaa kuten Inkeri ja Aunus. Idässä pakanallisuus sekoittui kristillisyyteen enemmän kuin lännessä. Luostareiden rooli oli tärkeä. Valamo rakennettiin Laatokan saarelle 1329 ja Konevitsan luostari vuosisadan lopulla. Nämä olivat pyhiinvaelluskohteita. Alaluostareita perustettiin Karjalan alueelle. Ikonimaalaus ja kirjallisuuden kopioiminen olivat tärkeällä sijalla.

1500-luvulla Karjalassa oli 7 pitäjänkirkkoa ja pitäjää, pogostaa. Kirkot olivat puisia ja kullakin kirkolla oli oma pappi ja lukkari, kirkonvartija ja leivänpaistaja. Kielinä käytettiin kirkkoslaavia ja venäjää. Alue oli usein sotien jaloissa. Uskonpuhdistus ei ulottunut Karjalaan. Vuonna 1580 oli jo 13 luostaria ja 50 kirkkoa. Vuoden 1617 rauhassa alue tuli Ruotsin haltuun, jonka myötä munkit muuttivat pois, mutta papisto sai jäädä hoitamaan ortodoksista uskoa.

Luterilaisuus 1600-luvulta eteenpäin

Luterilaisuuden vakiinnuttua suurimmaksi haasteeksi tuli kansan opettaminen. Vuosisatojen aikana laadittiin useampia katekismuksia sekä koko Raamatun käännöksiä. Kansa opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, jotta he voisivat ymmärtää kristillisyyden perusasiat ja elää niiden mukaan. Oppiminen oli työlästä ja hidasta. Kirkonmiesten taidot vaihtelivat.

Virinneen pietismin vastapainoksi (joka korosti henkilökohtaista uskoa, Raamattua, pyhityselämää ja aktiivisuutta) kirkko ajautui jäykkään puhdasoppisuuteen. Lähetysajattelu oli sille vierasta ja diakoninen auttaminen lapsenkengissä. Tämän kaiken elävöittämiseksi Jumala antoi monia herätyksiä, joiden pohjalta syntyi kirkkomme viisi vahvaa herätysliikettä. Monet yksityiset perustivat ulkomaisten mallien mukaan diakonisia ja lähetyksellisiä järjestöjä, jotka julistivat evankeliumia, palvelivat syrjäytyneitä ja edistivät lähetystyötä.

Herätysliikkeiden ohella Suomeen rantautui ns. vapaa kristillisyys, jonka rooli on sekin ollut tärkeä kansamme hengellisessä elämässä ja kasvussa. Näitä olivat baptismi, adventismi, helluntailaisuus, vapaa kirkko, metodismi ja pelastusarmeija.

Herätysliikkeiden tausta ja luonne

Suomalaisilla herätysliikkeillä on pääosin kaksi kansainvälistä taustaliikettä:

  • Saksalainen pietismi, joka korostaa elävää ja käytännöllistä kristillisyyttä
  • Anglosaksinen evankelioiva herätyskristillisyys kuten metodismi

Herätysliikkeiden alku osuu 1800-luvulle ja niiden taustalla oli kirkon taantumus ja maatalousyhteiskunta, jota teollistuminen alkoi hiljalleen muuttaa. Ajoittain ilmassa oli maailmanlopun odotusta ja voimakkaat luonnonilmiöt puhuttelivat kansaa.

Herätykset alkoivat usein karismaattisena ja dynaamisena kokemuksena. Niiden keulassa vaikutti keskeisiä johtajahahmoja. Kullekin liikkeelle kertyi omia tunnusomaisia piirteitä, tapoja, lauluja, kannatuslehtiä ja kirjallisuutta.

Herätysliikkeet painottavat uskovien yhteisöjä ja pienryhmiä, mutta toimivat kirkon piirissä, jossa ne saivat merkittäväkin aseman. Sellaisina ne ovat organisoituneita kirkollisia uudistusliikkeitä. Alun perin ja ajoittain ne kohtasivat kirkon ja valtiovallan vastustusta, mutta eivät tukahtuneet. Herätysliike voi menettää sisäisen voimansa ja kangistua menneiden muistelemiseen.

Herännäisyys eli körttiläisyys

Herätyksen juurena on pidetty Savon ns. Telppas-niityn kokemusta, jossa pellolla olleet työntekijät kokivat voimakkaan tuulen ja Hengen laskeutumisen niin, että monet joutuivat hurmokseen ja alkoivat puhua kielillä. Tästä alkoi myös ns. horrossaarnaajien toiminta. Monia lapsiherätyksiäkin koettiin niin, että 5-6-vuotiaat lapset julistivat parannusta.

Herätys laajeni Pohjois-Savoon ja Pohjanmaalle. Herännäisyydelle tuli omaiseksi tummaan körttipukuun pukeutuminen ja seurojen pitäminen. Sen uskoa voidaan kuvata ikävöiväksi armon odottamiseksi. Tuota armoa saatettiin kokea ”armonvilauksina”. Uskovan tuli noudattaa alatien kristillisyyttä ja tyytyä pysymään kelvottomana ja syntisenä Jumalan edessä.

Liikettä yhdistäväksi voimahahmoksi nousi Paavo Ruotsalainen 1820-luvun puolelta lukien. Paavo koki merkittävän löydön seppä Jaakko Högmanin opettaessa Kristuksen sisällistä tuntemista. Tämä taas perustui Thomas Wilcoxin kirjaan Kallis hunajanpisara. Tapahtumaa on kuvattu seuraavasti:

Paavo Ruotsalainen oli ahdistunut eikä hän päässyt selvyyteen uskonkysymyksissä. Paavolle kerrottiin, että seppä Jaakko Högman Jyväskylästä osaa auttaa ihmisiä. Paavo lähti pitkälle jalkamatkalle ja tapasi sepän. Seppä tunnisti Paavon sisäisen tilan ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki – Kristuksen sisällinen tunteminen!” Paavo kävi sepän luona pitkän keskustelun. Hänelle kirkastui Kristus ja paavalilainen ristin teologia koko rikkaudessaan. Helvetin tulet väistyivät hänen mielestään ja tilalle pulppusi uutta. Jälkeen Paavolle avautui armo, joka oli ollut häneltä kateissa. Nyt Paavo osasi auttaa myös muita.

Paavo eli ja vaikutti vuoteen 1852 asti. Muita merkittäviä nimiä olivat Juhana Martikainen ja Juhana Lustig. Helsingissä vaikutti herännäishenkinen ja pietistinen lukupiiri. Pohjanmaalla vaikuttajia olivat pappi Jonas Lagus, pappi N.G. Malmberg sekä talonpoika Wilhelm Niskanen.

Herännäisyydelle ikävöivän armon odottamisen lisäksi ominaista oli

  • usko Jumalan työnä; passiivinen usko
  • kiusaukset ja ahdistukset Jumalan kasvatuksena
  • ihminen syntisenä ja kelvottomana
  • vanhurskautus oli immanenttista eli sisäinen kokemus (ja vain silloin todellisena); ei pysyvää armon tilaa eikä varsinaista pyhityselämää; ainainen tuhlaajapoika
  • viinan ja tupakan käyttö

Herännäisyyteen kuului erilaisia painotuksia ja vaikutuksia

  • ruotsalaisen herättäjäpapin O. Roseniuksen opetukset, joissa korostetaan vanhurskauttamista Jumalan oikeudellisena toimena ja julistuksena (forenssinen vanhurskauttaminen), todellista pyhityselämää ja armoa sen perustana
  • pappi Jonas Lagus käytti paljon Lutherin teoksia ja opetuksia sekä luterilaista vanhurskauttamiskäsitystä ja pietismiä

Herännäisyyden toinen nousukausi koitti 1880-luvulla Wilhelm Malmivaaran myötä. Tällöin liike teki lehti- ja kirjallisuustyötä, sekä perusti kansanopistoja ja piti herättäjäjuhlia.

Vuodesta 1945 alkaen herännäisyys koki kolmannen nousuvaiheensa. Heränneet asevelipapit ajoivat kansankirkkoaatetta ja perustettiin Herättäjä-Yhdistys. Körttipuku jäi pois käytöstä; pietismi, parannus ja herätys ohentuivat ja vaihtuivat sielunhoitoon. Herännäisyys lähentyi kirkkoa ja pitkälti sulautui siihen.

Evankelinen liike (Sley ja Slef)

Herännäisyydestä erkani 1840-luvulla Fr.G. Hedbergin johdolla evankelinen suuntaus, joka painotti ”omistavaa uskoa”. Hänen oppi-isänään oli Jonas Lagus, joka piti Lutherin opetuksia keskeisinä. Tärkeää olikin nyt evankeliumin (armon ja pelastuksen) omistamista heti Sanan ja kasteen perusteella. Uskovan kilvoitusta on jatkuva luottamus armoon, joka on aina voimassa.

Hedberg lukeutui aluksi herännäisiin ja herännäispapin tuottama ”häiriö” ratkaistiin niin, että hänet määrättiin vankilapapiksi Oulun linnaan. Valistushenkinen arkkipiispa torjui sekä valtiollisista syistä (tsaari!) että teologisista syistä (valistus) pietismin. Raamattu oli arkkipiispan mukaan inhimillinen kirja ja oppi Kristuksen ansiosta vain Paavalin henkilökohtainen mielipide. (Kuinka tuttua tämä on nykyäänkin liberaaliteologien hallitsemassa kirkossamme!)

Oulun jälkeen Hedberg siirrettiin Raippaluotoon, jossa hän varsinaisesti löysi epävarmalle uskolleen varman perustan: ”Kun taas tunsin lain tuomion omassatunnossani ja mietin, kuinka minun nyt olisi meneteltävä saadakseni armon ja syntien anteeksiantamuksen, Jumalan sana valaisi minulle selväksi, että Kristus oli jo täydesti hankkinut minulle kaiken tämän ja ettei minun tarvinnut sen lisäksi tehdä mitään muuta kuin ainoastaan uskolla tarttua evankeliumin sanaan, joka saarnaa armoa ja vanhurskautta. Aloin silloin kaikkien muiden valmistusten sijasta aivan yksinkertaisesti ja lujasti lohduttautua ja tukea itseäni tällä sanalla ja näin torjua kaikkia epäuskon ja Perkeleen vastaväitteitä ja lain vaatimuksia. Niin pian kuin uskalsin näin tehdä, sain kokea omassatunnossani rauhaa ja iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisin sydämin ja suurella äänellä aloin kiittää ja ylistää”

Raippaluodossa Hedberg keskittyi oivaltavan kokemuksen myötä sitä ilmaisevan kirjallisuuden kirjoittamiseen. Tärkeimmäksi teokseksi tuli Uskonoppi autuuteen. Tämä merkitsi vahvaa pesäeroa herännäisyyteen, joka korosti alatien kristillisyyttä ja pysyvää epävarmuutta pelastuksen suhteen.

Herätys puhkesi voimakkaasti Lounais-Suomessa ja levisi siitä länteen ja etelään niin, että evankelinen liike toimi 1870-luvulla jo 200 paikkakunnalla. Eteläsuomalaiset evankeliset papit olivat myös mukana perustamassa Suomen Lähetysseuraa vuonna 1859 ja Pietari Kurvinen oli yksi ensimmäisistä läheteistä Ambomaalla.

Vuonna 1873 perustettiin Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley), joka tuotti kirjallisuutta ja lehtiä, sekä rakensi rukoushuoneita, perusti kansanopistoja ja piti evankeliumijuhlia. Ensimmäinen painos Siionin Kanteleesta tuli vuonna 1874.

1880-luvulla evankelisuus oli kirkon merkittävin herätysliike. Tuohon aikaan liikkeen piirissä julistettiin ”koko maailman autuuden oppia”, mikä toi monia ristiriitoja. Lopulta liikkeen papit siirtyivät Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja osa maallikoista perusti oman, pienehkön suuntauksen.

Oman lähetystyönsä Sley aloitti vuonna 1900 lähettämällä työntekijöitä Japaniin, mikä virvoitti ja vahvisti evankelista liikettä. Myöhemmin liike on tehnyt merkittävää lähetystyötä mm. Keniassa.

Vuonna 1922 Sley jakautui suomen- ja ruotsinkielisiksi järjestöiksi (Slef). Samoihin aikoihin käytiin rajanvetoa kirkkoon ja luotiin suhteita Missouri-synodiin. Osa päätti perustaa omia tunnustuksellisia kirkkoja, jotka jäivät pieniksi.

Varsin kriittinen suhde kirkkoon lieveni 1930-luvun jälkeen. 1950-luku oli liikkeen kulta-aikaa. Vuodesta 1985 alkaen on pidetty Turussa vuosittainen Maata näkyvissä -tapahtuma. Vuonna 1987 evankelinen liike päätti pitäytyä perinteiseen virkakantaan.

Ajan myötä on perustettu useita jumalanpalvelusyhteisöjä eri paikkakunnille. Suomen Luther-säätiö perustettiin vuonna 1999 vaalimaan tiukempaa luterilaista linjaa. Vastavuoroisesti liikkeestä irtautui joukko naispappeuden kannattajia vuonna 2008, jolloin he perustivat Evankelisen Lähetysyhdistyksen (ELY). Perusliike suhtautuu yhä kriittisemmin kirkon hengelliseen tilaan ja korostaa omia jumalanpalvelusyhteisöjä.

Erityisen vahvaa suuntautumista omaan toimintaan merkitsi muutamien toimesta Suomen Lähetyshiippakunnan sekä sen alaisten seurakuntien perustaminen vuonna 2013. Tätä ei hyväksytty kirkon taholta, mikä on johtanut mm. pappisoikeuksien menettämiseen kirkossa muutaman henkilön kohdalla. Luther-säätiö tukee Lähetyshiippakunnan työtä. Sley ei ole mukana Lähetyshiippakunnassa.

Sleyllä on 200 paikallisosastoa, noin 100 työntekijää ja 26 lähetystyöntekijää. Se toimittaa Sanansaattaja-lehteä sekä kustantaa kirjallisuutta Sley-Media Oy:n kautta. Sley järjestää alueellisia evankeliumijuhlia kerran pari vuodessa sekä vuotuisen valtakunnallisen evankeliumijuhlan.

Evankeliseen liikkeeseen voit tutustua nettisivuilla sley.fi / slef.fi / luthersaatio.fi / lhpk.fi (Lähetyshiippakunta) / evankeliset.net (Ely).

Rukoilevaisuus

Rukoilevaisuudella on kaksi pääuomaa: Länsi-Suomen liike ja Itä-Suomessa renqvistiläinen liike. Lännessä herätys alkoi 1820-luvulla Kalannissa Liisa Erkintyttären kautta ja levisi Satakuntaan ja Varsinais-Suomessa ns. hyppyherätyksenä. Liike painotti polvirukousta ja aktiivista parannuksen tekemistä. Sen keskeisiä vaikuttajia olivat kirkkoherra Abraham Achrenius ja Antti Achrenius, jotka ohjasivat alkanutta herätystä.

Itä-Suomen rukoilevaisuuden johtajana oli pastori Henrik Renqvist, joka tuli herätykseen luettuaan Arthur Dentin kirjan Totisen kääntymyksen harjoitus. Kirja tosin vei hänet lain alle ja pelkoon, josta hän vapautui vasta hartaan rukouksen kautta kokemansa armon myötä. Renqvist sai aikaan herätystä ja tapojen paranemista siinä määrin, että hänet lopulta määrättiin Svartholman linnoitussaarelle eristyksiin. Tuolloin hän kirjoitti paljon, mikä pohjusti suurimman herätyksen puhkeamista Sortavalassa, kun hän pääsi sinne kappalaiseksi.

Rukoilevaisuus toimi lännessä rinnan evankelisen liikkeen kanssa ja taisteli sen ohella myös herännäisyyttä vastaan kehottaen vakavaan parannuksentekemiseen. Rukouksen ja katumuksen ohella korostettiin täysraittiutta ja tupakoimattomuutta. Liike julkaisi mm. kirjat Viinan kauhistus ja Wäärän opin kauhistus. Se on vahvasti pietistinen ja korostaa selkeää pelastusjärjestystä: armonjärjestys, parannus, usko, uusi elämä ja rukous kaikessa keskeisenä

Rukoilevaisuudessa pitäydyttiin vuoden 1701 virsikirjaan ja 1776 raamatunkäännökseen eli Bibliaan. Lisäksi käytettiin Siionin virsiä ja Halullisten sielujen hengelliset laulut -kokoelmaa. Kun kirkko otti käyttöön uudempia käännöksiä, monet vetäytyivät omiin seuroihin. Jyrkin osa muodosti ns. kirjavanhoilliset. 1890-luvulla koettiin hurmoksellista herätystä, mikä johti uuteen jakautumiseen.

Rukoilevaisilla on omat herännäisjuhlat ja kansanopistotoimintaa. Vuonna 1941 liike järjestäytyi yhdistysmuotoiseksi. Se on maallikkojohtoinen liike, jota vanhat saarnaajat hallitsevat. Kaikkia sen suuntauksia leimaa vanhoillisuus.

Itä-Suomessa renqvistiläisyys hiipui toisen maailmansodan jälkeen. Länsi-Suomessa vahvin alue on Satakunta, erityisesti Porin ja Rauman ympäristö.

 

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus syntyi 1840-luvun puolivälissä pappi Lars Levi Laestadiuksen saarnatoiminnan perusteella Ruotsin pohjoisimmassa Lapissa, josta se levisi myös Suomen puolelle Lappiin. Hän oli myös merkittävä kasvitieteilijä. Laestadius piti ankaria parannussaarnoja ja korosti raittiutta ja askeettisuutta. Jossain vaiheessa Laestadius oivalsi evankeliumin syvemmin ns. Lapin Marian neuvojen myötä, jolloin herätys puhkesi.

Tästä kokemuksesta on seuraava muistio: ”Talvella vuonna 1844 tulin Åselen Lappiin tarkastusta pitämään. Täällä tapasin muutamia lukijaisia, jotka kuuluivat maltillisempaan puoleen. Niiden seassa oli eräs lappalaistyttö nimeltä Maria, joka avasi koko sydämensä minulle, kuultuaan alttarisaarnani. Tällä yksinkertaisella tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut… Ja nyt vasta”, ajattelin minä, ”nyt näen tien, joka viepi elämäään; se on ollut minulta salattuna, kunnes sain puhella Marian kanssa.” Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti; minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua.”

Laestadius oppi hyvin suomenkielen ja ajan myötä Suomesta tuli liikkeen pääalue ja se levisi vahvasti myös Pohjois-Pohjanmaalle. Liike kasvoi voimakkaasti ja vakiintui 1870-1890-luvuilla.

Juhani Raattamaa kiteytti lestadiolaisuuden opetusta ja mm. seurakuntaoppia, josta saa kuvan, että vain heikäläiset pelastuvat. Valtio ja kirkko ovat vain ”kuolleita munankuoria”, jotka suojaavat elävää ydintä. Siksi valtio ja kirkko ovat hyödyllisiä mutta eivät sisällä Jumalan antamaa elämää.

Lestadiolaisuudelle tärkeää on seurojen pitäminen ja syntien anteeksiantamuksen julistaminen ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Vain lestadiolaisilla on oikea avainten valta pätevään anteeksiannon julistukseen ja siksi he ovat ainoa oikea seurakunta ja pelastuksen yhteisö.

Seuroissa koettiin myös voimakkaita liikutuksia ja ilonilmauksia, minkä tähden osallistujia kutsuttiin hihhuleiksi. Seuroissa ei käytetä soittimia, solmiota eikä koruja. Luonteeltaan lestadiolaisuus oli vahvasti maallikkoliike.

Lestadiolaisuus hajosi 1890-1910 välisenä aikana neljäksi pääsuuntaukseksi:

  • Esikoislestadiolaisuus on pienin, konservatiivisin ja sulkeutunein ryhmä, joka halusi palata Ruotsin alkuperäisille juurille. Tässä ei ole pappeja mukana vaan maallikkovanhimmat ja kiertävät saarnaajat johtavat paikallisia seuraliikkeitä.
  • Uusiherätys on avoimin ryhmä, joka halusi elvyttää liikettä keskittymällä Laestadiuksen opetuksiin. Siinä papit ja maallikot ovat tasa-arvoisia. Uusiherätys tekee pakanalähetystyötä Suomen Lähetysseuran kautta. Liike on kirkollistunut ja taantunut.
  • Vanhoillislestadiolaisuus muodostui hajaannusta korjaavaksi liikkeeksi. Se on suurin ryhmä ja sitä edustaa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). Liikkeellä on paikallisosastoja ja se on luonteeltaan maallikkojohtoinen. Liike on eristäytyvä ja katsoo perinteiseen lestadiolaiseen tapaan, että vain he ovat oikea seurakunta ja pelastuksen yhteisö. Perinteisesti televisio on kielletty samoin kuin ehkäisyn käyttö.
  • Rauhansanalainen suunta kuuluu vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta keskittyy lähinnä Tornionjokilaaksoon ja Pohjanmaan tietyille alueille. Luonteeltaan liike maltillisempi ja avoimempi eikä kovin organisoitunut.

Vuonna 1960 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksestä erosi 60 lestadiolaista pappia kaste- ja lähetystyöriidan vuoksi. Maallikot katsoivat, että lapsi syntyy pelastuneena, mutta papit puolestaan edellyttivät pelastukseen kastetta. Nämä eronneet papit ja heitä kannattaneet maallikot perustivat Elämänsanalaisen suunnan (joka on eri kuin menestysteologinen Elämän Sana / Livets Ordet). Kaikkiaan erilaisia lestadiolaisia suuntauksia on lähes kymmenen.

Nykyisin lestadiolaisuuden voimakkainta aluetta ovat Pohjois-Pohjanmaa, Perämeren rannikkoseutu ja Kainuu. Lapissa sitä on vain vähän. Esikoislestadiolaisuus keskittyy Etelä-Suomen kaupunkeihin. Vanhoillislestadiolaisuuden Suviseurat on suurin hengellinen vuotuinen tapahtuma. Niissä voi olla kävijöitä jopa 100 000 henkilön verran.

Kommentti lestadiolaisten seurakunta- ja avaintenvaltaopista:

On käsittämätöntä ja surullista kuvitella, että vain lestadiolaiset pelastuisivat ja vain heidän julistamansa synninpäästö olisi pätevä. Jeesus antoi lähetyskäskyn Israelissa, josta evankeliumi on levinnyt lähes kaikkialle maailmaan. Hän sanoi: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu. On mieletöntä edes ajatella, että pelkästään jokin hyvin pieni ryhmä suomalaisia pelastuisi ja kaikki muut maailman ihmiset mukaan lukien uskovat joutuisivat kadotukseen. Raamattu puhuu koko ajan kaikille kansoille, heimoille, kielille, roduille annetusta pelastuksesta. Jeesus ei myöskään sanonut, että vain lestadiolaiset pelastuvat. Seurakunta- ja avaintenvaltaopillaan lestadiolaiset kieltävät Jumalan sanan, Jeesuksen sovitustyön laajuuden ja käytännössä he itse asettuvat Jumalan paikalle pelastuksen antajaksi ja määrittäjäksi. Tällainen ajattelu on puhtaasti ihmisen syntisyyttä ja ylpeyttä. Se on sääli sikälikin, että lestadiolaisissa on paljon hyvää kristillistä uskoa ja elämää.

Mitä opimme näistä vanhoista herätysliikkeistä?

Tämä on aiheellinen kysymys. Todennäköisesti voimme oppia sekä positiivisia että negatiivisia asioita. Ihanaa ja rohkaisevaa on se, että Jumala antaa yhä uudestaan todella voimakkaitakin ja merkittäviä herätyksen aikoja pimeän maailman keskelle. Jumala toimii suvereenisti ja yllättäenkin. Hän ottaa käyttöönsä pieniä ihmisiä heidän elämänsä arjen keskeltä. Jumala käyttää tavallisia maatalon poikia ja tyttäriä, hän valjastaa käyttöönsä pappejakin. Monesti tavallinen ”maallikko” on saanut neuvoa tulevaa suurta herätysjohtajaa oikeaan suuntaan.

Jumalan antaman herätyksen ydin on aina ollut sama: ihminen on syntinen ja kelpaamaton, mutta Kristus on täydellinen pelastaja ristintyön kautta. Tämä syvin ydin on nähtävillä kaikissa neljässä herätysliikkeessä. Jumala on lähestynyt ihmistä ja pelastanut hänet.

Eroavuutta on ollut siinä, miten tuo pelastuksen todellisuus on kohdattu, omistettu ja otettu käyttöön. Yksi on oivaltanut hurmoksellisessa Pyhän Hengen kohtaamisessa, toinen hartaassa anovassa polvirukouksessa, kolmas ankaran parannussaarnan ja evankeliumin otteessa, neljäs aralla tunnolla Jumalan sanan ja kasteen armolahjan äärellä. Omasta kokemuksesta, toisten antamista malleista, kenties oman heimotaustan ja yhteiskunnallisen aseman, sekä eri asteisen Raamatun tuntemisen myötä uskon todellisuutta on eletty osittain eri tavoin.

Jokaisella herätysliikkeellä on ollut uskon ytimen ohella jotain todella hyvää annettavaa suomalaiseen hengelliseen elämään. Samalla kenties jokainen herätysliike on ollut jossain kohtaa omalla tavallaan sivupolulla, joka onkin noussut ihmisestä.

Valitettavasti nämä eroavuudet ja ihmisten syntisyys ovat johtaneet herätysliikkeiden osittaiseen ja rajuunkin yhteenottoon ja vuosikymmenten erillään kulkemiseen. Samaa on koettu myöhemminkin mm. viidennen herätysliikkeen vaiheissa 1960- ja 1970-luvuilla. Varsinkin johtajien välit ovat tulehtuneet ja jonkinlaista henkilökohtaista kaunaa on kannettu kenties hautaan asti. Tämä on yhtä valitettavaa kuin Israelin 12 sukukunnan ajoittaiset vakavat riidat ja jakolinjat omana aikanaan.

Kaiken tämän keskellä Jumalan kärsivällisyys, pitkämielisyys ja armo on ihmeellistä. Hän on jaksanut ja sietänyt tällaistakin menoa, vaikka varmasti on monesti yrittänyt sulattaa erimielisyyksiä ja yhdistää Jumalan kansaa. Samalla tavalla hän toimii meidänkin aikanamme.

Jumalalla on ollut monia verkkoja syvässä suomalaisessa sielunmaisemassa herätysliikkeiden muodossa. Varmastikin parempi herätysliikkeiden keskinäinen yhteys olisi tuottanut yhtenäisemmän todistuksen Kristuksesta ja keskinäisen riitelyn sijasta aikaa ja voimia olisi jäänyt enemmän lähetyskäskyn täyttämiseen.

Herätysliikkeiden elinvoimaisuuden ytimessä on aina ollut niiden todellinen suhde Kristukseen ja Jumalan sanaan. Aito ja läheinen suhde synnyttää aitoa elämää, joka ei sulkeudu omien tiukkojen tapojen ja kaavojen sisälle. Sulkeutuneisuus ja kaikkien muiden tuomitseminen on varmasti kaikille tarkoitetun evankeliumin hengen vastaista ja kuolettavaa. Toinen äärilaita on maailmaa syleilevä ”rakkaus” niin, että rakkaus Kristukseen ja Sanaan on unohtunut. Näin herätysliike on maallistunut ja menettänyt Jumalan antaman pyhän ja aidon rakkauden mukaisen elämän.

Osa herätysliikkeistä on kokenut monia jakautumisia sisäisten kriisien myötä. Tämä saattaa olla merkki siitä, että dynaaminen evankeliumin voima ja perustehtävä on unohdettu. Sen sijaan, että yhdessä oltaisiin valloittamassa maailmaa Kristukselle, on sodittu keskenään – lillukanvarsista. Pahimmillaan tämä on tuhoisaa, mutta toisinaan Jumalan ihmeellisestä armosta hajaantuminen on merkinnyt Jumalan verkkojen levittäytymistä entistä laajemmin. Kuitenkin Jumalan tahto olisi, että hengellinen yhteisö yhteistuumin ja rohkeasti voi suunnata työtään uusille alueille uusilla työmuodoilla, ilman vakavaa kriisiä.

Jokaisen hengellisen yhteisön, liikkeen ja yksilön elinvoima piilee siinä, mikä on sen suhde Jeesukseen ja Sanaan, sekä miten ajanmukaisesti se toimii.

Viides herätysliike, ”viidesläisyys”

Neljä edellä kuvattua herätysliikettä on saanut jatkokseen ns. viidennen herätysliikkeen, joka koostuu useammista liikkeistä, suuntauksista ja vaiheista. Sitä on kutsuttu myös uuspietismiksi.

Viidennen liikkeen taustalla vaikutti monia ilmiöitä kuten teollistuminen, kaupungistuminen, työväenliike, uusien aatteiden nousu, liberaaliteologian vahvistuminen, kirkollinen taantuma, osin vanhojen herätysliikkeiden voimattomuus, anglosaksinen rukous- ja yhteysliike sekä ns. vapaiden suuntien vaikutus.

 

Hannulan herätys

Evankelioiva herätysliike alkoi kirkon piirissä 1900-luvun alussa lähetyssaarnaaja Frans Hannulan ja Suomen Lähetysseuran tuoman lähetysherätyksen kautta. Hannulan taustalla oli rukoilevaisuutta ja evankelisen liikkeen painotuksia. Palattuaan Ambomaalta Hannula jatkoi Suomen Lähetysseuran palveluksessa kiertävänä julistajana. Hän piti ahkerasti lähetystilaisuuksia ja -juhlia ympäri Satakuntaa ja läntistä Hämettä. Samanaikaisesti evankelinen liike oli irtautumassa lähetysseuran yhteydestä oman työnäkynsä ympärille. Tunnettu kiistakysymys oli ”koko maailman autuuden -oppi”. Hannula koetti parhaansa mukaan pysyä erillään kiistasta.

Lähetysjuhlista muotoutui nopeasti voimakkaita herätyskokouksia. Hannulan kanssa julistajana toimi K.R. Kares. Tärkeäksi vuodeksi kehkeytyi 1902, jolloin lähetysjuhlia pidettiin Lemussa, Merimaskussa ja Rymättylässä. Erityisesti Rymättylän seurakunnan nuorten parissa puhkesi voimakas herätys. Pyhän Hengen voima koettiin tuolloin hyvin voimakkaana. Muita herätyksen koskettamia paikkakuntia olivat mm. Perniö, Nousiainen ja Askainen.

Herätykselle tyypillistä olivat juuri lähetysjuhlat. Laulukirjana pidettiin Hengellisiä lauluja ja virsiä. Hannulan toiminnan kolme pääasiaa olivat sielujen pelastuminen, lähetys ja varojen kerääminen Jumalan valtakunnan työhön. Hän julistuksensa oli terävää, käytännöllistä ja kansantajuisia. Niissä oli suolaa, mutta ytimenä oli aina ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus. Erityisen tärkeiksi muotoutuivat ns. jälkikokoukset ja juhlien aikana käydyt henkilökohtaiset keskustelut. Hannulan tapana oli kysyä: ”Ystäväni, mitenkä on sinun sielusi laita?”

Vuonna 1906 Hannula ja lähetysseuran työyhteydessä olleet herätyshenkiset saarnaajat järjestivät herätysviikon. Tapahtumaan osallistui 4000-5000 kuulijaa. Toiseksi tärkeäksi keskukseksi rakentui Tampereen alue. Herätyksen ominta aluetta näiden ohella oli Lounais-Suomi. Laajalti vaikuttanut herätys sai hiljalleen nimen ”Hannulan herätys”. Olihan juuri Frans Hannula sen uutterin puuhamies. Hänen kerrotaan vierailleen vuodessa jopa 140 tilaisuudessa, mikä on erittäin paljon ottaen huomioon aikansa kulkuvälineet.

Herätyksen myötä alettiin rakentaa rukoushuoneita, joita nousi lähes 20 kappaletta. Tärkeimmäksi ja vaikeimmaksi hankkeeksi tuli Turun Betel -kirkon rakentaminen, joka nieli varoja ja voimia jopa yli kaiken kohtuuden. Kirkko valmistui vuonna 1906. Sen toiminta oli vireää vuosikymmenten ajan. Kirkko myytiin välikäden kautta Adventtiseurakunnalle 1980-luvulla.

Frans Hannulan kova työtahti kulutti terveyttä ja lopulta vuonna 1914 hän menehtyi noin 60-vuotiaana. Hannulan myötä herätyksen paras terä taittui ja toiminta alkoi hiipua. Harvoista säilyneistä rukoushuoneista yksi on Lemussa. Ks. lemunrukoushuone.fi.

Uukuniemen herätys

Uukuniemen herätys puhkesi 1900-luvun alussa unissasaarnaaja Helena Konttisen ympärille rakentuneen hurmoksellisen herätyksen myötä. Hän sai voimakkaita näkyjä ja saarnasi horrostilassa, jakoi kehotuksia ja rukoili parantumista. Konttinen saarnasi yli kymmenen vuoden ajan. Keskeinen vuotuinen ajankohta oli elokuussa, jolloin hän piti ”tilipäiviä”, joissa hän kävi ankaraan itsetutkistelua. Tämä johti juhlainstituutioon, jossa vietettiin elokuisia tilipäiviä Uukuniemen herätyksen ydintoimintona.

Herätys sai ihanteensa voimakkaasta sisälähetystoiminnasta ja oli luonteeltaan maallikkoliike. Siinä painotettiin ihmisten uskonelämän uudistamista ja vähäosaisten auttamista. Tämä johti Parikanniemen orpokodin ja sen kannatusyhdistyksen perustamiseen vuosina 1915 ja 1917. Yhdistys on nykyään nimellä Parikanniemen ystävät ry. Toimintaa tukemaan perustettiin myös Parikanniemisäätiö (parikanniemi.fi).

Kun orpokoti jäi luovutetulle Karjalan alueelle, sen toimintaa jatkaa Ristiinan orpokoti vuodesta 1949 lähtien. Sen nimeksi muutettiin myöhemmin Parikanniemen lastenkoti. Vuotuisia juhlia jatketaan yhä, tosin Saaren kirkolla.

Uukuniemen herätystä ei välttämättä lueta ns. viidenteen herätysliikkeeseen vaan se muistuttaa enemmän 1800-luvulla koettuja herätyksiä.

Muroman herätys ja Suomen Raamattuopisto

Urho Muroman isä oli evankelisen liikkeen pappi. He asuivat Helsingissä aikana, jolloin kirkollista ja kristillistä elämää haastoivat työväen nousu ja uudet aatesuunnat, sekä vapaiden suuntien voimakas toiminta. Muroma itse koki voimakkaan hengellisen herätyksen vuonna 1912, kun norjalainen Albert Lunden vieraili Helsingissä. Hän koki, että vapaakirkollinen herätyskokous auttoi ihmisiä paremmin kääntymykseen kuin luterilainen kirkko perinteineen.

Valmistuttuaan papiksi hän osallistui etenkin työväestön evankeliointiin. Muroma piti pitkiä kokoussarjoja, joita mainostettiin näkyvästi. Toiminta oli muodoltaan vapaiden suuntien ja sisällöllisesti siinä pyrittiin julistuksen ja sielunhoidon kautta tuomaan ihmisiä herätykseen ja uskoon. Kokouksia pidettiin kirkoissa, jotka täyttyivät ääriään myöten.

Muroman evankeliointityö perustui Jumalan antamaan lahjaan, määrätietoisuuteen, uskon käytännölliseksi tekemiseen ja antaumukselliseen sielunhoitotyöhön. Hänen julistuksensa keskipisteenä oli ristiinnaulittu Kristus. Lisäksi Muroma painotti uudestisyntymistä uskoon tulemisessa sekä pyhityselämää. Hän järjesti vuosittain Hengellisen elämän syventymispäiviä sekä perusti Herää Valvomaan -lehden, jonka levikki kasvoi nopeasti suureksi.

Muroma painotti maallikkoiden järjestelmällistä raamatunopetusta, mikä oli melko vierasta seurakunnissa. Tätä varten hän perusti Suomen Raamattuopiston vuonna 1945, joka keskittyi raamattukurssien pitämiseen ja evankeliointityön jatkamiseen. Kaiken ohella Muroma vastusti kirkkoon pesiytynyttä liberaaliteologiaa, joka tappoi kristillisen uskon.

Raamattuopiston merkitys kasvoi ja sen toiminta monipuolistui. Siitä tuli viidennen herätysliikkeen keskus pariksi vuosikymmeneksi. Vaikka Muroma käytti vapaiden suuntien menetelmiä eikä pitänyt kastetta aivan keskeisenä, hän muutoin pitäytyi luterilaiseen tunnustukseen.

Raamattuopiston merkittäviä toimijoita olivat mm. Eino J. Honkanen, Matti Häkkinen, Uuras Saarnivaara ja Olavi Peltola. 1960-luvun puolivälissä viidennen herätysliikkeen piirissä tapahtui jakautumista mm. suhteessa pyhitykseen ja karismaattisuuteen, sekä työnäystä ja taloudellisista seikoista.

Vuonna 1967 perustettiin Evankelisluterilainen Kansanlähetys, jonka piiriin siirtyi monia viidesläisiä mm. Raamattuopistolta. Tämä merkitsi pitkäaikaista kriisiä ja välien tulehtumista.

Suomen Raamattuopiston työ jatkui ja esimerkiksi nuorisotyön merkitys kasvoi koulutuksen ja mm. Pro Fide -yhtyeen myötä. Työtä johtamaan tuli Raimo Mäkelä. Raamattuopisto alkoi painottaa luterilaista tunnustusta enemmän kuin Muroman aikana. Raamattuopisto sai kansanopisto-oikeudet vuonna 1989, nuorisotyönohjaajan koulutuksen, sekä diakonia-ammattikorkeakoulun (1996-2015).

Suomen Raamattuopiston sivuilla sro.fi kerrotaan seuraavasti: Suomen Raamattuopiston Säätiö on Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutuva itsenäinen kristillinen järjestö, jonka tarkoitus on julistaa evankeliumia, opettaa Raamattua, tarjota ihmisille hengellinen koti ja tukea lähetystyötä. Raamattuopistossa järjestetään pitkiä ja lyhyitä raamattukursseja sekä muuta koulutusta ja tapahtumia. Se järjestää yhdessä luterilaisten seurakuntien kanssa toimintaa eri puolilla Suomea. Vuokatissa ja Oulussa järjestöllä on kristilliset loma- ja kurssikeskukset. Raamattuopiston kustannusliike Perussanoma julkaisee kirjallisuutta sekä Elämä- ja Perusta-lehtiä. Raamattuopiston ystävien yhdyssiteenä toimii Suomen Raamattuopiston Ystävät ry ja sen jäsenlehti Ystäväviesti. Säätiöllä ja sen kustannusliikkeellä on noin 60 palkattua työntekijää ja moninkertaisesti enemmän vapaaehtoisia. Raamattuopiston talous on suureksi osaksi vapaaehtoisen tuen varassa.

Mangsin herätys ja Kansan Raamattuseura

Sota-aika on usein myös herätyksen aikaa. Evankelista Frank Mangs piti herätyskokouksia ympäri maata, joista tuli suosittuja. Herätyksen jatkuvuutta varten perustettiin vuonna 1945 syntyi Kansan Raamattuseuran Säätiö (KRS) Yrjö Karilaksen toimesta. Siitä ei muodostunut omaa herätysliikettä vaan evankeliointityön palvelujärjestö. KRS keskittyy julistukseen ja evankeliointityön koulutukseen seurakunnissa.

Kansan Raamattuseura julkaisee Sana-lehteä. Järjestö sai vuonna 1953 Lohjalla sijaitsevan Vivamon maatilan, jonne perustettiin toimintakeskus. Sen myötä nuorisotyö alkoi kasvaa voimakkaasti. Myöhemmin Vivamosta on kehittynyt mm. Raamattukylä. 1960-1970-luvuilla toiminta kasvoi uusien työntekijöiden ja toimitilojen myötä.

Karas-Sana Oy hoitaa järjestön kustannustoimintaa. 1980-luvulla pidettiin Tässä Elämä -kampanjan, jolla tavoitettiin puoli miljoonaa ihmistä. Kansan Raamattuseura on järjestänyt monia suuria missiotapahtumia Suomessa ja Baltiassa, yhteistyössä mm. evankelista, rovasti Kalevi Lehtisen sekä Agape-Europan kanssa. Työ on laajentunut myös Venäjälle ja muihin maihin.

KRSn omilla kansanraamattuseura.fi sivustolla kerrotaan seuraavasti: Kansan Raamattuseuran Säätiö (KRS) on luterilaisen kirkon piirissä toimiva valtakunnallinen evankelioimisjärjestö. Toimintamme kiteytyy sanoihin: Elämme armosta, kerromme Jeesuksesta. Haluamme rohkaista ihmisiä uskomaan Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanaan ja tuomaan toisiakin hänen yhteyteensä. Haluamme myös palvella seurakuntia evankelioimistehtävän toteuttamisessa ja seurakuntalaisten varustamisessa. Työn piirissä on tilaa taustaltaan ja kristilliseltä korostukseltaan erilaisille ihmisille. Kansan Raamattuseura haluaa toimia sillanrakentajana; rakentamassa elämän siltaa Jumalan yhteyteen sekä kristittyjen yhteyteen yli yhteiskunta- ja kirkkokuntarajojen. 

Keskittymisestä Jeesukseen huolimatta KRS varoo ottamasta kantaa kristillisiin arvo- ja moraalikysymyksiin, minkä vuoksi sitä voitaneen pitää viidesläisyyden ”vasempana siipenä”.

 

Ylioppilaslähetys, myöhemmin OPKO

Suomessa toimi Kristillinen ylioppilasliitto, mutta se oli suuntautunut yhteiskunnallisiin asioihin eikä evankeliumin julistamiseen. Lisäksi monet kantoivat huolta kirkkomme hengellisestä taantumasta. Samanaikaisesti koettiin laajaakin herätystä opiskelijoiden keskuudessa. Niinpä etenkin Suomen Raamattuopiston ja Kansan Raamattuseuran vaikutuspiirissä mukana olevat kokivat tarpeelliseksi perustaa sellaisen järjestön, joka julistaisi evankeliumia opiskelijoille ja johdattaisi Jumalan syvempään tuntemiseen Raamatun kautta.

Suomen Ev.lut. Ylioppilaslähetys perustettiin vuonna 1964. Sen pääsihteeriksi valittiin Juhani Lindgren ja puheenjohtajaksi Asko Jokiranta. Ylioppilaslähetyksen keskeisiä toimijoita olivat heidän lisäkseen Olavi Peltola, Osmo Tiililä, Raimo Mäkelä ja Timo Junkkaala.

Järjestön suurimpana voimavarana olivat opiskelijat, jotka välittivät evankeliumin sanomaa juuri siellä, missä opiskelijatoverit olivat eli korkeakouluissa. Tavoittavia työmuotoja olivat myös boksiaktiot eli opiskelija-asuntuloissa käynnit sekä evankelioivat ja apologeettiset luentosarjat yliopistolla. Raamattupiirejä oli kymmeniä. Toiminnan tueksi perustettiin opiskelijalehti Pro Fide.

Monet nuoret olivat evankeliointityön ohella halukkaita lähetystyöhön. Ylioppilaslähetys solmikin monia kansainvälisiä kontakteja. Toimintaa oli myös ruotsinkielisenä, mikä järjestäytyi vuonna 1977 omaksi yhdistyksekseen. Ylioppilaslähetys halusi tavoittaa koululaisiakin mm. Riitta-Maija Korhosen työpanoksella. Työ kehittyi ja muotoutui niin, että vuonna 1969 perustettiin Suomen Ev.lut. Teinilähetys. Kaikkiaan Ylioppilaslähetyksen työ kasvoi ja laajeni 1970-luvulla.

Vuonna 1981 järjestön nimi ajanmukaistettiin Suomen Ev.lut. Opiskelija- ja Koululaislähetykseksi (OPKO). Samalla sen kumppanuutta tiivistettiin muutamien lähetysjärjestöjen kanssa. 1980-luku oli toiminnan vakiintumisen ja säilyttämisen aikaa. Haasteeksi nousi uusien sukupolvien tavoittaminen, sillä herätysten ja suurten joukkojen aika oli ohi. Uudeksi toimintamuodoksi tuli nuorten valtakunnalliset leirit. 1990-luvulla järjestön tavaramerkiksi syntyi valtakunnallinen raamattuvisa. Tuolloin myös järjestettiin muutamia omia jumalanpalvelustapahtumia ja pohdittiin seurakuntayhteyden merkitystä tai sen puuttumista.

Vuonna 2003 hankittiin Enä-Sepän leirikeskus Vihdistä. 2010-luvulla järjestön työssä on tapahtunut toiminnan terävöitymistä ja osallistujien määrän kasvua pääsihteeri Jussi Miettisen johdolla. Järjestöön voit tutustua opko.fi -sivustolla.

 

Evankelisluterilainen Kansanlähetys

Suomessa koettiin 1960-luvulla erityistä nuoriso- ja lähetysherätystä. Taustalla oli mm. Suomen Raamattuopiston ja Kansan Raamattuseuran tekemä hengellinen työ. Samalla kun kannettiin huolta yhteiskunnan maallistumisesta ja uusien aatteiden noususta, koettiin kirkon ajautuneen liiaksi liberaaliteologiseen luopumukseen. Taistelua käytiin ihmisten pelastuksesta ja Raamatun arvovallasta.

Herätyksen vahvistamiseksi perustettiin vuonna 1964 Ylioppilaslähetys ja 1965 Uusi tie -lehti. Sen toimittajia olivat mm. Eino J. Honkanen, Per Olaf Malk, Martti Kaipainen ja Seppo Väisänen. Lehti oli uskoville tärkeä mutta se yritettiin kaataa jopa eduskunnan kautta.

Jo pitempään oli haaveiltu erityisesti omasta lähetysjärjestöstä. Varsinkin Uusi tie -lehti kokosi yhteen evankelioivan herätysliikkeen kannattajia ja vahvisti lähetysnäkyä. Päätettiin perustaa kattojärjestö nimeltä Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys vuonna 1967, joka aloitti myös lähetystyön koulutuksen Olavi Peltolan johdolla. Jo samana vuonna pidettiin ensimmäiset kansanlähetyspäivät.

Järjestö aloitti slaavilaistyön ja osti Hausjärveltä Ryttylän työnsä keskukseksi. Yhteistyötä tehtiin Norjan luterilaisen lähetysliiton kanssa (NLM), jolta saatiin myös rakenteellinen malli Kansanlähetyksen organisaatiolle. Alueittain perustettiin kansanlähetyspiirejä.

Liikkeen keskeiseksi toiminta-ajatukseksi muotoutui ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja!” (Per Olaf Malk). Tavoitteena oli, että kotimaan herätys kanavoituisi lähetystyön hyväksi. Tämä merkitsi sitä, että Kansanlähetyksestä tuli sisä- ja ulkolähetysjärjestö.

Ensimmäiset lähetit siunattiin 1968 Japaniin ja Etiopiaan NLM:n työyhteyteen. Kansanlähetykseen siirtyi työntekijöitä mm. Suomen Raamattuopistolta. Järjestön ensimmäiseksi pääsihteeriksi valittiin Matti Väisänen. Vuonna 1971 Kansanlähetys hyväksyttiin kirkon viralliseksi lähetysjärjestöksi.

Kansanlähetys halusi korostaa Raamatun arvovaltaa ja henkilökohtaisen uskon merkitystä. Se vastusti liberaaliteologiaa ja halusi vaikuttaa yhteiskunnan kristillistämiseen. Kansanlähetyksen aktiivit tukivat Suomen Kristillistä Liittoa, mikä edesauttoi sitä, että puolue sai vuonna 1970 ensimmäisen kansanedustajansa.

Kansanlähetys halusi pysyä kirkon sisällä ja uudistaa sitä Raamatun sanalla. Se haluaa toimia kirkon hyväksi mutta ei liberaaliteologian ehdoilla. Kansanlähetys painottaa luterilaista tunnustusta, vaikka alueittain onkin painotus- ja tyylieroja.

Kansanlähetyksen sisällä koettiin linjaerimielisyyttä mm. suhtautumisessa pyhitykseen ja karismaattisuuteen. Tämä vaikutti henkilö- ja johtosuhteisiin sekä sisä- ja ulkolähetyksen väliseen tasapainoon. Lopulta koettu jännite kasvoi niin, että vuonna 1973 syntyi Sanansaattajat ja 1974 Lähetysyhdistys Kylväjä nimiset järjestöt. Varsinkin Kylväjään siirtyi moni Kansanlähetyksen lähetystyöntekijä. Myös nykyinen OPKO irtautui Kansanlähetyksen yhteydestä.

Hajaannus koetteli Kansanlähetyksen elämää ja työtä 1970-luvulla mutta seuraavalla vuosikymmenellä järjestö vahvistui ja vakiinnutti asemansa kirkon piirissä. Kaiken keskellä lähetystyön vastuu laajeni ja mm. Neuvostoliittoon salakuljetettiin mittavia määriä Raamattuja.

Kansanlähetys kertoo omasta työstään sekl.fi sivustolla seuraavasti: Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL) on vuonna 1967 perustettu Suomen evankelisluterialisen kirkon lähetysjärjestö, jonka tarkoituksena on toteuttaa Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä lähellä ja kaukana. Kansanlähetys on herätysliike ja toimii työssään Raamatun sekä luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Tunnuksenamme on ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”.

Kansanlähetys julistaa kotimaassa evankeliumia hengellisen elämän syntymiseksi, syventämiseksi ja vahvistamiseksi. Tavoitteena on, että ihmiset Kristuksen rakkauden vaikutuksesta lähtevät liikkeelle joko lähettäjinä tai lähtijöinä. Kotimaassa Kansanlähetys toimii 17 piirijärjestönsä kautta.

Kansanlähetyksellä on 68 lähettiä (vuonna 2014), jotka toimivat viidellätoista työalueella Aasiassa, Afrikassa, Euroopassa ja Oseaniassa. Kansanlähetysopisto sijaitsee Ryttylässä ja sen tunnuslause on: Kiinnostaako Raamattu?

Kansanlähetys järjestää kesäisin valtakunnalliset kansanlähetyspäivät. Sen työtä edistävät Uusi tie -lehti ja kirjakustannus.

Lähetysyhdistys Kylväjä ja Medialähetys Sanansaattajat

Näistä viidenteen herätysliikkeeseen lukeutuvista lähetysjärjestöistä tarkemmin kohdassa ”Kirkkomme lähetysjärjestöt”. Ks. kylvaja.fi / flom.fi sekä sansa.fi

Suomen Teologinen Instituutti (STI)

Suomen Teologinen Instituutti perustettiin vuonna 1987, koska herätysliikkeet kokivat yliopistollisen teologikoulutuksen riittämättömäksi. Sen perustajina olivat monet viidesläiset järjestöt ja rukoilevaiset.

STI järjestää teologisia luentoja, pienryhmiä, seurakuntavierailuja, ylläpitää kirjastoa ja lukusalia, sekä julkaisee Justitia-aikakausikirjaa ja Kulmakivi-lehteä. Sen työntekijöitä ovat mm. Timo Eskola tutkijana ja Ville Auvinen pääsihteerinä. STI:llä on kansainvälisiä yhteistyötahoja Pohjoismaissa ja Saksassa. Järjestön toimintaan voi tutustua sti.fi sivustolla.

Viisikielinen laulukirja ja muu yhteistoiminta
Yhtenä viidennen herätysliikkeen tuoreena merkkipaaluna voitaneen pitää yhteisen laulukirjan ”Viisikielisen” kokoaminen ja julkaiseminen helmikuussa 2014. Laulukirja on mittava ja monipuolinen kokoelma rakkaimpia, tuttuja ja uudempiakin hengellisiä lauluja, joita on käytetty vuosikymmenten aikana. Viiden vuoden aikana on pidetty myös Kirkkokansan Raamattupäiviä, joihin on kokoontunut eri järjestöjen väkeä yhteiselle asialle. Tämä on yksi esimerkki näiden tahojen halusta tehdä yhä tiiviimpää yhteistyötä evankeliumin edistämiseksi.

 

Karismaattinen liike Suomessa

Karismaattinen liike alkoi rantautua Suomeen 1960-luvulta alkaen etenkin Ruotsin suunnalta. Tukholmassa pidettiin Karisma-72-kokous, jonka vaikutuksesta Suomeen perustettiin karismaattisia pienryhmiä. Alkuvaiheissa liikkeessä toimivat mm. Erik Ewalds, Ulla-Christina Sjöman ja Olli Valtonen. Eniten julkisuutta karismaattisuudelle toi helluntaipastori Niilo Ylivainion mittava kokoustoiminta ja ns. kaatumisilmiöiden esiintyminen vuodesta 1977 alkaen. Varsinkin media halusi nostaa esille näitä ulkonaisia ilmiöitä varsinaisen julistuksen sijasta.

Kirkon piirissä osa liikkeestä järjestäytyi Hengen uudistus kirkossamme ry:ksi vuonna 1978. Karismaattisesta toiminnasta tunnettuja ovat olleet pastori Seppo Juntunen, Pirkko Jalovaara sekä pastori Markku Koiviston johtama Nokia-missio, joka irtautui kirkosta ja kohtasi vakavia vaikeuksia. Muita karismaattisia yhteisöjä ovat Palatsiseurakunta Tampereella ja Ilpoisten piiri Turussa.

Etenkin vapaakirkossa ja osin helluntailaisuudessa innostuttiin uuskarismaattisista herätyksistä maailmalla ja niitä haluttiin tuoda Suomeen. Niiden vaikutus ainakin osittain synnytti paikallisia kriisejä ja seurakuntien jakautumisia, jolloin syntyi uusia City-seurakuntia.
Karismaattisuuden arviointia

Lähtökohtaisesti karismaattisuus nousee Raamatusta ja on luonnollinen osa kristillisyyttä, vaikkakin vaihtelevissa määrin. Saman aikaan se on vähintäänkin yhtä altis kristillisyyden ja hengellisyyden vääristymille kuten kaikki kirkkokunnat, seurakunnat ja liikkeet. Niinpä karismaattisuuden nimissä ja myötä on kaiken hyvän ohella esiintynyt ihmislähtöistä ”sielullista” ja jopa demonista toimintaa.

Seuraava suuri herätys?
Elämme aikaa, jolloin yksilöt, kansa, yhteiskunta ja jopa kirkko on maallistunut ja elää yhä enemmän vailla Raamattua ja uskoa. Liberaalisuus yrittää repiä kaiken raamatullisen. Liberaaliteologia tekee samaa kirkon sisällä. Kirkko on menettämässä perustansa ja sanomansa, mikä näkyy monenlaisena hiipumisena, pinnallisuutena, muotomenoina ja kristillisen uskon vakavina vääristyminä.

Aika ajoin on historian saatossa koettu ja kaivattu herätyksiä. Jumala on antanut niitä monella eri tavalla, aina yllättäen. Kymmenisen vuotta sitten rukoiltiin ja odotettiin uutta suurta herätystä, joka oli kuin jo puhkeamassa esiin. Varsin usein kajahti profetia, että Jumala ei anna herätystä, koska uskovat eivät ole siihen valmiita. He eivät rukoile, kasva ja palvele riittävästi. He eivät ole riittävän pyhiä…

Itse en usko näihin ”profetioihin”. Jumala on toiminut lähes päinvastaisella taktiikalla. Herätys on alkanut silloin, kun kaikki inhimilliset mahdollisuudet on menetetty. Silloin kun kaikki näyttää mahdottomalle ja täysin menetetylle, silloin Jumala on noussut ja vuodattanut herättävän Henkensä uudella voimalla.

Herätykset alkoivat Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen. Opetuslapsien maailma oli romahtanut. He pelkäsivät jo omaakin vangitsemista. He olivat lamaantuneita, kaiken menettäneitä. Silloin heille ilmestyi ylösnoussut Jeesus Kristus. Silloin heille annettiin Pyhän Hengen voima julistusta ja palvelua varten. Silloin puhkesi herätys.

Sama on toistunut historian saatossa eri herätyksissä. Yhtäkkiä on kesken heinätöiden vuodatettu herätyksen Henki tavallisten ihmisten ylle. Herätysten avainhenkilöitä on siirretty lähes vankilanomaisiin olosuhteisiin, mutta siellä he ovat saaneet keskittyä Sanaan ja kiteyttää sanomansa. Mikään ei ole voinut estää Jumalaa. Kaikki kunnia kuuluu yksin Jumalalle, sillä vain Hän antaa herätyksen ja vain Hän sitä haluaa kokosydämisesti ja puhtaasti. Mikään ei ole kiinni meistä syntisistä, penseistä, monin tavoin epäonnistuneista uskovista.

Jumala toimii suvereenisti ja antaa uuden, suuren herätyksen – juuri silloin kun me ihmiset olemme kaiken menettäneitä, kaiken luopumuksen, liberaalisuuden painamia ja sitomia. Sitä eivät tuo rukouksemme eivätkä pyhitysohjelmamme. Vasta kun oikea herätys alkaa, vasta silloin Jumala täyttää meidät oikealla herätyksen Hengellä ja sen mukaisella rukouksella, elämällä ja innolla. Vasta silloin kahleet kirpoavat.

Suuri herätys tuo paljon hyvää, mutta hyvin pian nousee ankara vastustus. Jyvät seulotaan akanoista ja kulta puhdistetaan tulessa. Kokemusten ja elämysten jälkeen on aika juurtua ja syventyä Sanaan. Vainot, kärsimykset ja elämän kova arki pitävät lähellä Kristusta. Kukaan ihminen ei olekaan suuri saarnaaja ja herättäjä. Kukaan ihminen ei anna elämää. Sen tekee yksin Jumala. Vain Hän on elämän ehtymätön lähde. Suuri lopunajallinen herätys johtaa suureen, ennennäkemättömään uskovien ja juutalaisten vainoon. Moni kokee marttyyrikuoleman. Mutta tämä ajallinen elämä ei olekaan päämäärämme eikä täyttymyksemme. Se on taivaissa, kirkkaudessa.