TAPANINPÄIVÄN SAARNA

Tapaninpäivänä aina hieman yllättää, että heti joulun ihmeen, Vapahtajan syntymän jälkeen siirrytään käsittelemään kristittyjen vainoja. Tämä on kuitenkin elämän kovaa realismia. Jeesus-lapsi ja hänen perheensä joutuivat pian vainotuiksi ja he pakenivat Egyptiin muutamaksi vuodeksi. Tämä on meidänkin aikamme moninaista todellisuutta etenkin Lähi-idässä. Moni perhe pakenee henkensä edessä. Erityisesti kristityt ovat kaikkein vakavampien vainojen kohteena, vaikka siitä ei haluta julkisuudessa puhua – mikä sekin on omanlaista vainoa.

 

Evankeliumi: Luuk. 12: 8-12

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.

Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.”

 

 

SAARNA

Joulun ilosta, herttaisen lapsen syntymästä laskeudumme nopeasti karuun arkeen. Tämän päivän raamatuntekstit puhuvat voimakkaasti siitä, mitä tuon Vapahtajan seuraaminen voi tuoda tullessaan.

 

Uskonnolliset vainoajat

Kuulimme esimerkin Sakarjasta (2 Aika 24:18-21), joka kivitettiin kuoliaaksi Herran temppelin esipihalla. Monet muutkin profeetat kokivat saman kohtalon. Uuden testamentin puolelta kuulimme Stefanuksesta, ensimmäisestä kristillisen seurakunnan marttyyrista (Apt 6-7 luvut). Hänetkin kivitettiin uskonsa tähden.

Näiden tapahtumien edessä törmäämme yhä uudelleen siihen hätkähdyttävään tosiasiaan, että kristittyjen vakavimmat vainot nousevat Jumalan kansan ja kirkon sisäpuolelta. Erityisesti liberaali uskonnollinen johto ja kiivas farisealainen lakihenkisyys nousevat Jumalan sanaa ja evankeliumia vastaan.

Juuri samat tahot olivat myös Vapahtajamme vainon ja ristiinnaulitsemisen takana, mikä on hyvin hämmästyttävää. Juuri heidän oletettiin olevan Jumalan edustajia maan päällä. Mutta sitä he eivät olleet. Päinvastoin. Entä nyt meidän aikanamme? Mitä tekevät aikamme kirkolliset johtajat ja päätöksentekijät? Ketä he edustavat? Jumalaa ja hänen pyhää Sanaansa vai ihmisen sanaa, aikamme ilmiöitä?

Jumalan kansalla on ollut sekä hyviä että huonoja johtajia. Hyvät johtajat ovat nöyrtyneet Jumalan edessä, tunnustaneet Raamatun Jumalan pyhäksi Sanaksi, julistaneet evankeliumia, hoitaneet sieluja ja olleet rohkeasti etummaisina pitämässä kristillisen uskon ja rakkauden puolta, vaikka kuinka myrskyäisi ja puhaltaisi vastaan. He ovat järkähtämättä pitäneet kiinni apostolisesta uskontunnutuksesta.

Entä millaisia ovat huonot kirkon johtajat? He ovat etunenässä luopumassa Raamatusta. Raamattu on vain vähän, jos ollenkaan Jumalan Sana. Raamattua voidaan kyllä siteerata ja lainata sieltä ja täältä, mutta nämä Raamatun kokonaisilmoituksesta irrotetut yksittäiset tekstit tulkitaan aivan uudella tavalla, ajan hengen ja median vaatimalla tavalla.

He kieltävät myös Apostolisen uskontunnustuksen, kristillisen uskon ydinsisällön. Heille Apostolinen uskontunnutus on vain uskonkieltä, ilman mitään todellisuuspohjaa. Niinpä Kristus ei olekaan neitseestä syntynyt Jumalan Poika, joka yksin on koko maailman Vapahtaja. Hän on vain innoittava esimerkki, sitäkin hyvin valikoidusti.

Kirkon piirissä vaikuttaa monia herätysliikkeitä ja lähetysjärjestöjä, sekä yksittäisiä henkilöitä, jotka haluavat pitäytyä Raamattuun ja evankeliumiin sellaisenaan kuin se on meille annettu. Yhä enemmän nämä liikkeet, järjestöt ja uskovat joutuvat kokemaan syrjintää, vainoa ja monenlaisia kivittämisiä.

Kuitenkin – kristinuskon mullistava voima ja rakkaus on vain sen alkuperäisessä muodossa. Sellaisena se on levittäytynyt ympäri maailman. Vastavuoroisesti, liberaali ja lakihenkinen kristillisyys on pitkälti tyhjentänyt kirkot länsimaissa. Kristillisyydestä on tullut vain tyhjä kuori vailla aitoa sisältöä.

On hyvin ikävää ja lyhytnäköistä, että yhteiskuntamme ja osin kirkkommekin on katkaisemassa ne juuret, jotka ovat tuoneet sille elämän, hyvinvoinnin, rakkauden ja iankaikkisen elämän.

Nykyajan vieraantunutta ihmistä, kirkkoa ja yhteiskuntaa voitaisiin verrata vaikkapa kypsymättömään nuoreen, joka on saanut kodissaan kaiken hoivan ja ylläpidon nuoruutensa päiviin saakka. Ovet paukkuen nuori lähtee kotoaan, pitäen kaiken saamansa, kokemansa, jopa isänsä ja äitinsä halpana – kohti uutta, itsekeskeistä elämää. Mutta kun puulta katkaistaan juuret, se kuolee. Kun ihminen kieltää Luojansa, hän menettää sekä ajallisen että ikuisen elämän.

Näin Jumalan kansan historia todistaa voimakkaasti, että uskovien vaino nousee usein kristillisen kirkon sisältä.

 

Valtakoneisto vainoajana

Yhtä lailla vaino voi nousee kristillisen kirkon ulkopuolelta. Jo Rooman valtakunnassa monet keisarit vainosivat juuri kristittyjä koko sotakoneistonsa voimalla. Vasta keisari Konstantinus Suuren toimesta kristinusko sai vapauden vuonna 313.

300-luvun lopulla heilari heilahti toiseen äärimmäiseen asentoon, kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtakunnan ainoa sallittu uskonto ja keisarista tehtiin Jumalan sijainen maanpäälle, josta paavius juontuu. Näin vainotusta tuli vainooja. Tosin kysymys oli siitä, että kirkon valta joutui jälleen niiden käsiin, jotka eivät olleet sydämeltään kristittyjä.

 

Jumalalla voima kääntää paha hyväksi

Ulkoinen vaino useimmiten kääntyy sitä itseään vastaan. Kristittyjen rohkeus kuolemankin edessä on ollut voimakkain mahdollinen todistus kristillisen uskon luotettavuudesta. Juuri vainojen keskellä kristityistä tuli kuuluisia Rooman valtakunnassa. Heidän rohkeutensa, julistuksensa ja alttiutensa palvella pyyteettömästi lisäsi kristittyjen määrää räjähdysmäisesti. Samankaltaista vainoa kristityt kokevat nykyään erityisesti islaminuskoisissa maissa.

Sanonta kristillisen seurakunnan siemen on marttyyrien veressä, on osoittanut todeksi monin paikoin läpi historian, aina alkuseurakunnasta meidän aikaamme saakka.

Todistustehtävän ohella vainoilla on uskovia puhdistava merkitys. Kun vainot alkavat, ihmiset, jotka ovat vain muodollisesti kristittyjä, karistavat nopeasti kristillisyyden kuoret yltään. Lisäksi niin vainojen kuin elämän muiden ahdinkojen edessä ihmisen on pakko turvautua yhä syvemmin Jumalaan. Ja mitä lähempänä elämme Jumalaa, sitä enemmän hän saa tehdä meissä uudistavaa, hyvää työtään.

 

Nykyajan kristittyjen vaino

Helposti ajattelemme, että vainot ovat pitkälti vain historiaa, mutta tosiasiassa ne ovat totta nykyäänkin. Kolme tilastollista faktaa meidän ajastamme:

• 1900-luvulla kristittyjä on surmattu uskonsa tähden enemmän kuin koskaan aiemmin
• vuonna 2013 vainottuja kristittyjä on enemmän kuin 100 miljoonaa
• uskonsa tähden surmatuista 75 % on nimenomaan kristittyjä; erityisesti siis kristityt ovat vakavien vainojen kohteena

Näistä tosiasioista vain ani harva haluaa kantaa huolta. Vaikka EU korostaa olevansa ihmisoikeuksien puolustaja, se ei piittaa kristittyjen vainosta. Eikä Suomen eduskuntakaan. Eikä juuri luterilainen kirkkommekaan.

 

Vainottujen auttaminen

Entä sinä ja minä? Miten me suhtaudumme kristittyjen veljien ja sisarten vainoon ja hätään? Ajattelemme helposti, että emme halua kuulla näistä synkistä asioista. Ja jos emme niistä tiedä, silloin meidän ei tarvitse niistä välittääkään.

Mutta sydämen kristittyinä meidän tulisi välittää. Vainotuilla tulisi olla sija meidän sydämissämme. Heprealaiskirjeessä 13:3 Jumala kehottaa meitä: Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis.

Miten voimme välittää käytännössä, konkreettisesti? Meidän tulee suostua tulemaan tietoiseksi siitä ikävästä todellisuudesta, että kristittyjä vainotaan. Meidän tulee rukoilla heidän puolestaan.
Meidän tulee ilmaista kantamme heidän puolestaan julkisuudessa ja vedota päättäjiin.
Meidän tulee tukea sellaista työtä, jossa toimitaan juuri näiden vainottujen puolesta.

 

Stefanus-Lähetys ja sen juuret

Eräs sellainen järjestö on Stefanus-Lähetys ry, joka tuottaa lehteä Marttyyrien ääni. Sillä on myös omat nettisivunsa. Monet muutkin kristilliset järjestöt kantavat huolta vainotuista kristityistä.

Stefanus-lähetys kuuluu kv. Marttyyrien ääni -nimiseen kattojärjestöön. Sen perusti Richard Wurmbrand. Hän asui Romaniassa ja oli menestyvä juutalainen liikemies. Sairastuttuaan hän muutti pieneen vuoristokylään, jossa uskova puuseppä johdatti Richardin Jeesuksen omaksi. Yhdessä vaimonsa kanssa hän alkoi evankelioida kansaa.

Saksalaismiehityksen aikana he menettivät monia läheisiään ja olivat itse usein kuolemanvaarassa. Sodan päätyttyä kommunismi valtasi maan ja Richard joutui uskonsa tähden 14 vuodeksi vankilaan. Näistä vankilakokemuksistaan hän on kirjoittanut kirjan ”Kidutettu Kristuksen tähden”. Tuo kirja on kirjoitettu kynällä ja kyynelillä.

Vapauduttuaan he aloittivat vuosikymmeniä kestäneen työn vainottujen kristittyjen hyväksi. Tähän työhön liittyy myös Stefanus-lähetys. Tutustu heidän nettisivuihin ja tilaa itsellesi Stefanus-lehti. Ja on toki muitakin järjestöjä, jotka tekevät työtä vainottujen hyväksi.

 

Uskonnonvapaus perusoikeutena

On myös hyvä muistaa, että ihmisen perusoikeuksiin kuuluu positiivinen vapaus harjoittaa ja ilmaista uskontoa.

YK:n ihmisoikeusjulistus, artikla 18: Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaus. Tämä vapaus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen, sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla, sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.

 

Kristityn todistus ja lähimmäisen rakkaus

Ja juuri näin meidän on hyvä kristittyinä toimia. Julistaa evankeliumia, opettaa kristillisiä arvoja ja toimia lähimmäisen parhaaksi. Mitä aktiivisempia olemme, sitä enemmän kristillisyys saa tuoda maailmaan todellista rakkautta ja elämää.

Silloin toteutuu myös Jeesuksen sana: ”Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä.” Silloin myös pääsemme osallisiksi niistä juurista, jotka ovat tuoneet elämän läpi historian ja jotka antavat elämän myös meille, aina ikuisuuksiin saakka.

Ja vaikka toisinaan kokisimme syvää heikkoutta ja Pietarin tavoin – maailman hiilivalkeiden ääressä – kieltäisimme Herramme, katumuksen ovi on aina avoinna. Pietarin tavoin voimme saada anteeksi. Ja juuri anteeksiantamuksen kokeneena meistä voi tulla levollisempia ja rohkeampia. Voimme oppia turvautumaan syvemmin Jumalaan, Pyhän Hengen läsnäoloon ja voimaan.

 

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Täällä Suomessa olemme kristittyinä saaneet elää melko helppoa elämää. Hyvinvoinnissamme meidän tulee huolehtia heistä, jotka elävät vainojen ja ahdistusten keskellä. On myös viisasta valmistautua tulevaan. Ajat voivat muuttua täällä Suomessakin, varsinkin jos kristityt ovat hiljaa ja antavat yhteiskunnan muuttua antikristilliseksi.

Meidän tulee rukoilla ja elää aktiivisina kristittyinä. Saamme silti olla oikealla tavalla huolettomia ja levollisia. Jumala pitää meistä huolen niin elämässä kuin kuolemassa. Emme ole koskaan yksin. Pyhä Henki on kanssamme. Ja lopulta, vaino ei olekaan pahin uhka meille, vaan liberaali, yksilökeskeinen, kulutusjuhliin tottunut pullamössökristillisyys, joka tekee meissä kaikissa kuolettavaa työtään.

Aamen.