KIRKKOMME PERINTEISET HERÄTYSLIIKKEET

Yleisluonteisen tiedon lisäksi lähteenä on käytetty Voitto Huotarin ”Kirkkomme herätysliikkeet tänään” (1981) sekä Viljo Remeksen ”Herännäisyyden nousu ja hajoaminen” (1995) teoksia.

 

Herätysliikkeiden tausta ja luonne

Suomalaisilla herätysliikkeillä on pääosin kaksi kansainvälistä taustaliikettä:

• Saksalainen pietismi, joka korostaa elävää ja käytännöllistä kristillisyyttä
• Anglosaksinen evankelioiva herätyskristillisyys kuten metodismi

Herätysliikkeiden alku osuu 1800-luvulle ja niiden taustalla oli kirkon taantumus ja maatalousyhteiskunta, jota teollistuminen alkoi hiljalleen muuttaa. Ajoittain ilmassa oli maailmanlopun odotusta ja voimakkaat luonnonilmiöt puhuttelivat kansaa.

Herätykset alkoivat usein karismaattisena ja dynaamisena kokemuksena. Niiden keulassa vaikutti keskeisiä johtajahahmoja. Kullekin liikkeelle kertyi omia tunnusomaisia piirteitä, tapoja, lauluja, kannatuslehtiä ja kirjallisuutta.

Herätysliikkeet painottavat uskovien yhteisöjä ja pienryhmiä, mutta toimivat kirkon piirissä, jossa ne saivat merkittäväkin aseman. Sellaisina ne ovat organisoituneita kirkollisia uudistusliikkeitä. Alun perin ja ajoittain ne kohtasivat kirkon ja valtiovallan vastustusta, mutta eivät tukahtuneet. Herätysliike voi menettää sisäisen voimansa ja kangistua menneiden muistelemiseen.

 

Neljä perinteistä, vanhaa herätysliikettä ovat:

• Herännäisyys
• Evankelinen liike
• Rukoilevaisuus
• Lestadiolaisuus

 

 

HERÄNNÄISYYS, ”körttiläisyys”

Herätyksen juurena on pidetty Savon ns. Telppas-niityn kokemusta, jossa pellolla olleet työntekijät kokivat voimakkaan tuulen ja Hengen laskeutumisen niin, että monet joutuivat hurmokseen ja alkoivat puhua kielillä. Tästä alkoi myös ns. horrossaarnaajien toiminta. Monia lapsiherätyksiäkin koettiin niin, että 5-6-vuotiaat lapset julistivat parannusta.

Herätys laajeni Pohjois-Savoon ja Pohjanmaalle. Herännäisyydelle tuli omaiseksi tummaan körttipukuun pukeutuminen ja seurojen pitäminen. Sen uskoa voidaan kuvata ikävöiväksi armon odottamiseksi. Tuota armoa saatettiin kokea ”armonvilauksina”. Uskovan tuli noudattaa alatien kristillisyyttä ja tyytyä pysymään kelvottomana ja syntisenä Jumalan edessä.

Liikettä yhdistäväksi voimahahmoksi nousi Paavo Ruotsalainen 1820-luvun puolelta lukien. Paavo koki merkittävän löydön seppä Jaakko Högmanin opettaessa Kristuksen sisällistä tuntemista. Tämä taas perustui Thomas Wilcoxin kirjaan Kallis hunajanpisara. Tapahtumaa on kuvattu seuraavasti:

Paavo Ruotsalainen oli ahdistunut eikä hän päässyt selvyyteen uskonkysymyksissä. Paavolle kerrottiin, että seppä Jaakko Högman Jyväskylästä osaa auttaa ihmisiä. Paavo lähti pitkälle jalkamatkalle ja tapasi sepän. Seppä tunnisti Paavon sisäisen tilan ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki – Kristuksen sisällinen tunteminen!” Paavo kävi sepän luona pitkän keskustelun. Hänelle kirkastui Kristus ja paavalilainen ristin teologia koko rikkaudessaan. Helvetin tulet väistyivät hänen mielestään ja tilalle pulppusi uutta. Jälkeen Paavolle avautui armo, joka oli ollut häneltä kateissa. Nyt Paavo osasi auttaa myös muita.

Paavo eli ja vaikutti vuoteen 1852 asti. Muita merkittäviä nimiä olivat Juhana Martikainen ja Juhana Lustig. Helsingissä vaikutti herännäishenkinen ja pietistinen lukupiiri. Pohjanmaalla vaikuttajia olivat pappi Jonas Lagus, pappi N.G. Malmberg sekä talonpoika Wilhelm Niskanen.

Herännäisyydelle ikävöivän armon odottamisen lisäksi ominaista oli

• usko Jumalan työnä; passiivinen usko
• kiusaukset ja ahdistukset Jumalan kasvatuksena
• ihminen syntisenä ja kelvottomana
• vanhurskautus oli immanenttista eli sisäinen kokemus (ja vain silloin todellisena); ei pysyvää armon tilaa eikä varsinaista pyhityselämää; ainainen tuhlaajapoika
• viinan ja tupakan käyttö

Herännäisyyteen kuului erilaisia painotuksia ja vaikutuksia

• ruotsalaisen herättäjäpapin O. Roseniuksen opetukset, joissa korostetaan vanhurskauttamista Jumalan oikeudellisena toimena ja julistuksena (forenssinen vanhurskauttaminen), todellista pyhityselämää ja armoa sen perustana
• pappi Jonas Lagus käytti paljon Lutherin teoksia ja opetuksia sekä luterilaista vanhurskauttamiskäsitystä ja pietismiä

Herännäisyyden toinen nousukausi koitti 1880-luvulla Wilhelm Malmivaaran myötä. Tällöin liike teki lehti- ja kirjallisuustyötä, sekä perusti kansanopistoja ja piti herättäjäjuhlia.

Vuodesta 1945 alkaen herännäisyys koki kolmannen nousuvaiheensa. Heränneet asevelipapit ajoivat kansankirkkoaatetta ja perustettiin Herättäjä-Yhdistys. Körttipuku jäi pois käytöstä; pietismi, parannus ja herätys ohentuivat ja vaihtuivat sielunhoitoon. Herännäisyys lähentyi kirkkoa ja pitkälti sulautui siihen.

 

 

EVANKELINEN LIIKE (Sley ja Slef)

Herännäisyydestä erkani 1840-luvulla Fr.G. Hedbergin johdolla evankelinen suuntaus, joka painotti ”omistavaa uskoa”. Hänen oppi-isänään oli Jonas Lagus, joka piti Lutherin opetuksia keskeisinä. Tärkeää olikin nyt evankeliumin (armon ja pelastuksen) omistamista heti Sanan ja kasteen perusteella. Uskovan kilvoitusta on jatkuva luottamus armoon, joka on aina voimassa.

Hedberg lukeutui aluksi herännäisiin ja herännäispapin tuottama ”häiriö” ratkaistiin niin, että hänet määrättiin vankilapapiksi Oulun linnaan. Valistushenkinen arkkipiispa torjui sekä valtiollisista syistä (tsaari!) että teologisista syistä (valistus) pietismin. Raamattu oli arkkipiispan mukaan inhimillinen kirja ja oppi Kristuksen ansiosta vain Paavalin henkilökohtainen mielipide. (Kuinka tuttua tämä on nykyäänkin liberaaliteologien hallitsemassa kirkossamme!)

Oulun jälkeen Hedberg siirrettiin Raippaluotoon, jossa hän varsinaisesti löysi epävarmalle uskolleen varman perustan: ”Kun taas tunsin lain tuomion omassatunnossani ja mietin, kuinka minun nyt olisi meneteltävä saadakseni armon ja syntien anteeksiantamuksen, Jumalan sana valaisi minulle selväksi, että Kristus oli jo täydesti hankkinut minulle kaiken tämän ja ettei minun tarvinnut sen lisäksi tehdä mitään muuta kuin ainoastaan uskolla tarttua evankeliumin sanaan, joka saarnaa armoa ja vanhurskautta. Aloin silloin kaikkien muiden valmistusten sijasta aivan yksinkertaisesti ja lujasti lohduttautua ja tukea itseäni tällä sanalla ja näin torjua kaikkia epäuskon ja Perkeleen vastaväitteitä ja lain vaatimuksia. Niin pian kuin uskalsin näin tehdä, sain kokea omassatunnossani rauhaa ja iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisin sydämin ja suurella äänellä aloin kiittää ja ylistää”

Raippaluodossa Hedberg keskittyi oivaltavan kokemuksen myötä sitä ilmaisevan kirjallisuuden kirjoittamiseen. Tärkeimmäksi teokseksi tuli Uskonoppi autuuteen. Tämä merkitsi vahvaa pesäeroa herännäisyyteen, joka korosti alatien kristillisyyttä ja pysyvää epävarmuutta pelastuksen suhteen. Renqvistin johtama herätys puhkesi voimakkaasti Lounais-Suomessa ja levisi siitä länteen ja etelään niin, että evankelinen liike toimi 1870-luvulla jo 200 paikkakunnalla.

Eteläsuomalaiset evankeliset papit olivat myös mukana perustamassa Suomen Lähetysseuraa vuonna 1859 ja Pietari Kurvinen oli yksi ensimmäisistä läheteistä Ambomaalla.

Vuonna 1873 perustettiin Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley), joka tuotti kirjallisuutta ja lehtiä, sekä rakensi rukoushuoneita, perusti kansanopistoja ja piti evankeliumijuhlia. Ensimmäinen painos Siionin Kanteleesta tuli vuonna1874.

1880-luvulla evankelisuus oli kirkon merkittävin herätysliike. Tuohon aikaan liikkeen piirissä julistettiin ”koko maailman autuuden oppia”, mikä toi monia ristiriitoja. Lopulta liikkeen papit siirtyivät Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja osa maallikoista perusti oman, pienehkön suuntauksen.

Oman lähetystyönsä Sley aloitti vuonna 1900 lähettämällä työntekijöitä Japaniin, mikä virvoitti ja vahvisti evankelista liikettä. Myöhemmin liike on tehnyt merkittävää lähetystyötä mm. Keniassa.

Vuonna 1922 Sley jakautui suomen- ja ruotsinkielisiksi järjestöiksi (Slef). Samoihin aikoihin käytiin rajanvetoa kirkkoon ja luotiin suhteita Missouri-synodiin. Osa päätti perustaa omia tunnustuksellisia kirkkoja, jotka jäivät pieniksi.

Varsin kriittinen suhde kirkkoon lieveni 1930-luvun jälkeen. 1950-luku oli liikkeen kulta-aikaa. Vuodesta 1985 alkaen on pidetty Turussa vuosittainen Maata näkyvissä -tapahtuma. Vuonna 1987 evankelinen liike päätti pitäytyä perinteiseen virkakantaan. Ajan myötä on perustettu useita jumalanpalvelusyhteisöjä eri paikkakunnille. Suomen Luther-säätiö perustettiin vuonna 1999 vaalimaan tiukempaa luterilaista linjaa. Vastavuoroisesti liikkeestä irtautui joukko naispappeuden kannattajia vuonna 2008, jolloin he perustivat Evankelisen Lähetysyhdistyksen (ELY). Perusliike suhtautuu yhä kriittisemmin kirkon hengelliseen tilaan ja korostaa omia jumalanpalvelusyhteisöjä.

Erityisen vahvaa suuntautumista omaan toimintaan merkitsi muutamien toimesta Suomen Lähetyshiippakunnan sekä sen alaisten seurakuntien perustaminen vuonna 2013. Tätä ei hyväksytty kirkon taholta, mikä on johtanut mm. pappisoikeuksien menettämiseen kirkossa muutaman henkilön kohdalla. Luther-säätiö tukee Lähetyshiippakunnan työtä. Sley ei ole mukana Lähetyshiippakunnassa.

Sleyllä on 200 paikallisosastoa, noin 100 työntekijää ja 26 lähetystyöntekijää. Se toimittaa Sanansaattaja-lehteä sekä kustantaa kirjallisuutta Sley-Media Oy:n kautta. Sley järjestää alueellisia evankeliumijuhlia kerran pari vuodessa sekä vuotuisen valtakunnallisen evankeliumijuhlan.

Evankeliseen liikkeeseen voit tutustua nettisivuilla sley.fi / slef.fi / luthersaatio.fi / lhpk.fi (Lähetyshiippakunta) / evankeliset.net (Ely).

 

 

RUKOILEVAISUUS

Rukoilevaisuudella on kaksi pääuomaa: Länsi-Suomen liike ja Itä-Suomessa renqvistiläinen liike. Lännessä herätys alkoi 1820-luvulla Kalannissa Liisa Erkintyttären kautta ja levisi Satakuntaan ja Varsinais-Suomessa ns. hyppyherätyksenä. Liike painotti polvirukousta ja aktiivista parannuksen tekemistä. Sen keskeisiä vaikuttajia olivat kirkkoherra Abraham Achrenius ja Antti Achrenius, jotka ohjasivat alkanutta herätystä.

Itä-Suomen rukoilevaisuuden johtajana oli pastori Henrik Renqvist, joka tuli herätykseen luettuaan Arthur Dentin kirjan Totisen kääntymyksen harjoitus. Kirja tosin vei hänet lain alle ja pelkoon, josta hän vapautui vasta hartaan rukouksen kautta kokemansa armon myötä. Renqvist sai aikaan herätystä ja tapojen paranemista siinä määrin, että hänet lopulta määrättiin Svartholman linnoitussaarelle eristyksiin. Tuolloin hän kirjoitti paljon, mikä pohjusti suurimman herätyksen puhkeamista Sortavalassa, kun hän pääsi sinne kappalaiseksi.

Rukoilevaisuus toimi lännessä rinnan evankelisen liikkeen kanssa ja taisteli sen ohella myös herännäisyyttä vastaan kehottaen vakavaan parannuksentekemiseen. Rukouksen ja katumuksen ohella korostettiin täysraittiutta ja tupakoimattomuutta. Liike julkaisi mm. kirjat Viinan kauhistus ja Wäärän opin kauhistus. Se on vahvasti pietistinen ja korostaa selkeää pelastusjärjestystä: armonjärjestys, parannus, usko, uusi elämä ja rukous kaikessa keskeisenä.

Rukoilevaisuudessa pitäydyttiin vuoden 1701 virsikirjaan ja 1776 raamatunkäännökseen eli Bibliaan. Lisäksi käytettiin Siionin virsiä ja Halullisten sielujen hengelliset laulut -kokoelmaa. Kun kirkko otti käyttöön uudempia käännöksiä, monet vetäytyivät omiin seuroihin. Jyrkin osa muodosti ns. kirjavanhoilliset. 1890-luvulla koettiin hurmoksellista herätystä, mikä johti uuteen jakautumiseen.

Rukoilevaisilla on omat herännäisjuhlat ja kansanopistotoimintaa. Vuonna 1941 liike järjestäytyi yhdistysmuotoiseksi. Se on maallikkojohtoinen liike, jota vanhat saarnaajat hallitsevat. Kaikkia sen suuntauksia leimaa vanhoillisuus.

Itä-Suomessa renqvistiläisyys hiipui toisen maailmansodan jälkeen. Länsi-Suomessa vahvin alue on Satakunta, erityisesti Porin ja Rauman ympäristö.

 

 

LESTADIOLAISUUS

Lestadiolaisuus syntyi 1840-luvun puolivälissä pappi Lars Levi Laestadiuksen saarnatoiminnan perusteella Ruotsin pohjoisimmassa Lapissa, josta se levisi myös Suomen puolelle Lappiin. Hän oli myös merkittävä kasvitieteilijä. Laestadius piti ankaria parannussaarnoja ja korosti raittiutta ja askeettisuutta. Jossain vaiheessa Laestadius oivalsi evankeliumin syvemmin ns. Lapin Marian neuvojen myötä, jolloin herätys puhkesi. Tästä kokemuksesta on seuraava muistio:

”Talvella vuonna 1844 tulin Åselen Lappiin tarkastusta pitämään. Täällä tapasin muutamia lukijaisia, jotka kuuluivat maltillisempaan puoleen. Niiden seassa oli eräs lappalaistyttö nimeltä Maria, joka avasi koko sydämensä minulle, kuultuaan alttarisaarnani. Tällä yksinkertaisella tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut… Ja nyt vasta”, ajattelin minä, ”nyt näen tien, joka viepi elämäään; se on ollut minulta salattuna, kunnes sain puhella Marian kanssa.” Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti; minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua.”

Laestadius oppi hyvin suomenkielen ja ajan myötä Suomesta tuli liikkeen pääalue ja se levisi vahvasti myös Pohjois-Pohjanmaalle. Liike kasvoi voimakkaasti ja vakiintui 1870-1890-luvuilla.

Juhani Raattamaa kiteytti lestadiolaisuuden opetusta ja mm. seurakuntaoppia, josta saa kuvan, että vain heikäläiset pelastuvat. Valtio ja kirkko ovat vain ”kuolleita munankuoria”, jotka suojaavat elävää ydintä. Siksi valtio ja kirkko ovat hyödyllisiä mutta eivät omaa itsessään Jumalan antamaa elämää.

Lestadiolaisuudelle tärkeää on seurojen pitäminen ja syntien anteeksiantamuksen julistaminen ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Vain lestadiolaisilla on oikea avainten valta pätevään anteeksiannon julistukseen ja siksi he ovat ainoa oikea seurakunta ja pelastuksen yhteisö. Seuroissa koettiin myös voimakkaita liikutuksia ja ilonilmauksia, minkä tähden osallistujia kutsuttiin hihhuleiksi. Seuroissa ei käytetä soittimia, solmiota eikä koruja. Luonteeltaan lestadiolaisuus oli vahvasti maallikkoliike.

Lestadiolaisuus hajosi 1890-1910 välisenä aikana neljäksi pääsuuntaukseksi:

• Esikoislestadiolaisuus on toiseksi suurin, konservatiivisin ja sulkeutunein ryhmä, joka halusi palata Ruotsin alkuperäisille juurille. Tässä ei ole pappeja mukana vaan maallikkovanhimmat ja kiertävät saarnaajat johtavat paikallisia seuraliikkeitä.
• Uusiherätys on avoimin ryhmä, joka halusi elvyttää liikettä keskittymällä Laestadiuksen opetuksiin. Siinä papit ja maallikot ovat tasa-arvoisia. Uusiherätys tekee pakanalähetystyötä Suomen Lähetysseuran kautta. Liike on kirkollistunut ja taantunut.
• Vanhoillislestadiolaisuus muodostui hajaannusta korjaavaksi liikkeeksi. Se on suurin ryhmä ja sitä edustaa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). Liikkeellä on paikallisosastoja ja se on luonteeltaan maallikkojohtoinen. Liike on eristäytyvä ja katsoo perinteiseen lestadiolaiseen tapaan, että vain he ovat oikea seurakunta ja pelastuksen yhteisö. Perinteisesti televisio on kielletty samoin kuin ehkäisyn käyttö.
• Rauhansanalainen suunta kuuluu vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta keskittyy lähinnä Tornionjokilaaksoon ja Pohjanmaan tietyille alueille. Luonteeltaan liike maltillisempi ja avoimempi eikä kovin organisoitunut.

Vuonna 1960 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksestä erosi 60 lestadiolaista pappia kaste- ja lähetystyöriidan vuoksi. Maallikot katsoivat, että lapsi syntyy pelastuneena, mutta papit puolestaan edellyttivät pelastukseen kastetta. Nämä eronneet papit ja heitä kannattaneet maallikot perustivat Elämänsanalaisen suunnan (joka on eri kuin menestysteologinen Elämän Sana / Livets Ordet). Kaikkiaan erilaisia lestadiolaisia suuntauksia on lähes kymmenen.

Nykyisin lestadiolaisuuden voimakkainta aluetta ovat Pohjois-Pohjanmaa, Perämeren rannikkoseutu ja Kainuu. Lapissa sitä on vain vähän. Esikoislestadiolaisuus keskittyy Etelä-Suomen kaupunkeihin. Vanhoillislestadiolaisuuden Suviseurat on suurin hengellinen vuotuinen tapahtuma. Niissä voi olla kävijöitä jopa 100 000 henkilön verran.

 

Kommentti lestadiolaisten seurakunta- ja avaintenvaltaopista:

On käsittämätöntä ja surullista kuvitella, että vain lestadiolaiset pelastuisivat ja vain heidän julistamansa synninpäästö olisi pätevä. Jeesus antoi lähetyskäskyn Israelissa, josta evankeliumi on levinnyt lähes kaikkialle maailmaan. Hän sanoi: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu. On mieletöntä edes ajatella, että pelkästään jokin hyvin pieni ryhmä suomalaisia pelastuisi ja kaikki muut maailman ihmiset mukaan lukien uskovat joutuisivat kadotukseen. Raamattu puhuu koko ajan kaikille kansoille, heimoille, kielille, roduille annetusta pelastuksesta. Jeesus ei myöskään sanonut, että vain lestadiolaiset pelastuvat. Seurakunta- ja avaintenvaltaopillaan lestadiolaiset kieltävät Jumalan sanan, Jeesuksen sovitustyön laajuudeen ja käytännössä he itse asettuvat Jumalan paikalle pelastuksen antajaksi ja määrittäjäksi. Tällainen ajattelu on puhtaasti ihmisen syntisyyttä ja ylpeyttä. Se on sääli sikälikin, että lestadiolaisissa on paljon hyvää kristillistä uskoa ja elämää.

 

 

MITÄ OPIMME HERÄTYSLIIKKEISTÄ?

 

Tämä on aiheellinen kysymys. Todennäköisesti voimme oppia sekä positiivisia että negatiivisia asioita.

Ihanaa ja rohkaisevaa on se, että Jumala antaa yhä uudestaan todella voimakkaitakin ja merkittäviä herätyksen aikoja pimeän maailman keskelle. Jumala toimii suvereenisti ja yllättäenkin. Hän ottaa käyttöönsä pieniä ihmisiä heidän elämänsä arjen keskeltä. Jumala käyttää tavallisia maatalon poikia ja tyttäriä, hän valjastaa käyttöönsä pappejakin. Monesti tavallinen ”maallikko” on saanut neuvoa tulevaa suurta herätysjohtajaa oikeaan suuntaan.

Jumalan antaman herätyksen ydin on aina ollut sama: ihminen on syntinen ja kelpaamaton, mutta Kristus on täydellinen pelastaja ristintyön kautta. Tämä syvin ydin on nähtävillä kaikissa neljässä herätysliikkeessä. Jumala on lähestynyt ihmistä ja pelastanut hänet.

Eroavuutta on ollut siinä, miten tuo pelastuksen todellisuus on kohdattu, omistettu ja otettu käyttöön. Yksi on oivaltanut hurmoksellisessa Pyhän Hengen kohtaamisessa, toinen hartaassa anovassa polvirukouksessa, kolmas ankaran parannussaarnan ja evankeliumin otteessa, neljäs aralla tunnolla Jumalan sanan ja kasteen armolahjan äärellä. Omasta kokemuksesta, toisten antamista malleista, kenties oman heimotaustan ja yhteiskunnallisen aseman, sekä eri asteisen Raamatun tuntemisen myötä uskon todellisuutta on eletty osittain eri tavoin. Jokaisella herätysliikkeellä on ollut uskon ytimen ohella jotain todella hyvää annettavaa suomalaiseen hengelliseen elämään. Samalla kenties jokainen herätysliike on ollut jossain kohtaa omalla tavallaan sivupolulla, joka onkin noussut ihmisestä itsestä.

Valitettavasti nämä eroavuudet ja ihmisten syntisyys ovat johtaneet herätysliikkeiden osittaiseen ja rajuunkin yhteenottoon ja vuosikymmenten erillään kulkemiseen. Samaa on koettu myöhemminkin mm. viidennen herätysliikkeen vaiheissa 1960- ja 1970-luvuilla. Varsinkin johtajien välit ovat tulehtuneet ja jonkinlaista henkilökohtaista kaunaa on kannettu kenties hautaan asti. Tämä on yhtä valitettavaa kuin Israelin 12 sukukunnan ajoittaiset vakavat riidat ja jakolinjat omana aikanaan.

Kaiken tämän keskellä Jumalan kärsivällisyys, pitkämielisyys ja armo on ihmeellistä. Hän on jaksanut ja sietänyt tällaistakin menoa, vaikka varmasti on monesti yrittänyt sulattaa erimielisyyksiä ja yhdistää Jumalan kansaa. Samalla tavalla hän toimii meidänkin aikanamme.

Jumalalla on ollut monia verkkoja syvässä suomalaisessa sielunmaisemassa herätysliikkeiden muodossa. Varmastikin parempi herätysliikkeiden keskinäinen yhteys olisi tuottanut yhtenäisemmän todistuksen Kristuksesta ja keskinäisen riitelyn sijasta aikaa ja voimia olisi jäänyt enemmän lähetyskäskyn täyttämiseen.

Herätysliikkeiden elinvoimaisuuden ytimessä on aina ollut niiden todellinen suhde Kristukseen ja Jumalan sanaan. Aito ja läheinen suhde synnyttää aitoa elämää, joka ei sulkeudu omien tiukkojen tapojen ja kaavojen sisälle. Sulkeutuneisuus ja kaikkien muiden tuomitseminen on varmasti kaikille tarkoitetun evankeliumin hengen vastaista ja kuolettavaa. Toinen äärilaita on maailmaa syleilevä ”rakkaus” niin, että rakkaus Kristukseen ja Sanaan on unohtunut. Näin herätysliike on maallistunut ja menettänyt Jumalan antaman pyhän ja aidon rakkauden mukaisen elämän.

Osa herätysliikkeistä on kokenut monia jakautumisia sisäisten kriisien myötä. Tämä saattaa olla merkki siitä, että dynaaminen evankeliumin voima ja perustehtävä on unohdettu. Sen sijaan, että yhdessä oltaisiin valloittamassa maailmaa Kristukselle, on sodittu keskenään – lillukanvarsista. Pahimmillaan tämä on tuhoisaa, mutta toisinaan Jumalan ihmeellisestä armosta hajaantuminen on merkinnyt Jumalan verkkojen levittäytymistä entistä laajemmin. Kuitenkin Jumalan tahto olisi, että hengellinen yhteisö yhteistuumin ja rohkeasti voi suunnata työtään uusille alueille uusilla työmuodoilla, ilman vakavaa kriisiä.

Jokaisen hengellisen yhteisön, liikkeen ja yksilön elinvoima piilee siinä, mikä on sen suhde Jeesukseen ja Sanaan, sekä miten ajanmukaisesti se toimii.