REIJON TARINA
Sanotaan ettei esirukouksen lapsi koskaan joudu hukkaan. Tämä on totta myös Reijon, eteläsuomalaisen maanviljelijän kohdalla. Hänen äitinsä rukoukset kuultiin ja monien vaiheiden jälkeen uskon merkitys kirkastui myös Reijon elämässä.
Reijo syntyi 1950-luvun alussa. Hän oli maanviljelijäperheen keskimmäinen lapsi, perheen ainoa poika. Aikanaan hänestä tulisi isänsä työn jatkaja kotitilalla, joka oli ollut samalla suvulla 1700-luvulta asti.
Reijon elämä oli kuitenkin katketa jo alkutaipaleella, kun hän yllättäen sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan. Hengittäminen oli vaikeaa, eikä selvää syytä löytynyt. Lapsen tila heikkeni nopeasti. Lääkäri ei antanut toivoa. Hän totesi hätääntyneille vanhemmille, että kyllä he nuorina ihmisinä saisivat vielä uusia lapsia. Reijon äiti rukoili epätoivoisena ja hälytti myös koko sukunsa rukoilemaan. He olivat tottuneet luottamaan Jumalaan.
Yllättäen tilanne ratkesi, kun lapsi yski ulos pienen napin, joka oli tukkinut keuhkoputkea. Miten se oli pojan suuhun ja hengitysteihin joutunut, jäi arvoitukseksi. Taivaan Isä vastasi rukouksiin ja kaikki iloitsivat siitä, että poika sai jäädä eloon.
Lapsena Reijo oli erityisen vilkas ja kova tekemään kepposia. Vanhemmilla oli haastetta eläväisen vesansa kanssa. Reijo ei aikaillut päähänpistojensa toteuttamisessa, miettimättä sen enempää seurauksia. Vasaralla hän kopautti rikki ikkunoita ja auton lamppuja, riihikin meinasi palaa, kun hän omatoimisesti sytytti oljet palamaan. Hän kun oli nähnyt naapurin isännänkin polttavan olkia.
Koskaan en tehnyt samaa kepposta kahta kertaa. Kun kerran oli kielletty jokin asia, en tehnyt sitä, vaan keksin jotain muuta.
Koulunkäynti ei erityisemmin maistunut Reijolle. Kerran hän vietti koulupäivän puussa, koska olisi myöhästynyt polkupyörän hajottua. Hän päätti, ettei menisi kouluun nuhdeltavaksi, vaan kiipesi mäntyyn. Siellä oli hauska syödä eväitä ja odottaa iltapäivää, jolloin voisi palata muina miehinä kotiin. Suojelusenkelillä lienee ollut töitä, kun Reijo koulumatkoilla kiipeili korkealla kalliolla ja puissa.
Kiipesimme kuuseen ja laskettelimme oksia pitkin alas. Hyvänä oppi-isänä oli vähän vanhempi serkkupoika.
Mitään pahempaa ei koskaan käynyt, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti.
Reijo oli siis enemmän käytännön ihminen. Kasvavalle pojalle löytyi töitä niin kotitilan kuin myös äidin isän maatilan pelloilta ja metsistä. Näin hän sai oppia tulevaan ammattiin ja energia purkautui myönteisellä tavalla. Maatalous kehittyi tuolloin suurin askelin ja uusia koneita saatiin helpottamaan työtä. Reijo oli erityisen innostunut koneista ja työ oli hänelle tärkein asia elämässä.
Perheen äiti piti lähetyspiiriä, joka vuorotellen kokoontui kylän eri taloissa. Joulun alla järjestettiin myös myyjäiset, joihin kyläläiset saapuivat mielellään. Reijo oli lapsesta asti tottunut siihen, että isovanhempien luona ja omassa kodissa oli hengellisiä tilaisuuksia. Joskus niissä vieraili myös harvinaisempia vieraita. Hänen mieleensä on jäänyt mm. Israelissa lähetystyössä ollut Rauha Moisio, jonka kuuluva ääni ja kohti käyvä saarnatyyli herättivät huomiota.
Lapsuuden sunnuntaipäiviin kuului myös pyhäkoulu, jota Reijon äiti ja naapurin mamma pitivät vuorotellen. Kaikki tämä kuului luontevana osana lapsuuden miljööseen. Mitään selkeää Jumalan kutsua Reijo ei kuitenkaan muista tuolloin kokeneensa.
En muista kenenkään lähipiirissäni kyseenalaistaneen esim. Jumalan olemassaoloa. Kristilliset arvot kuuluivat useimpien maaseudun ihmisten elämään.
Nuorena miehenä Reijo huvitteli toisten mukana. Hänellä oli pieni sauna lammen rannalla ja sinne nuorisoa kokoontui pitämään hauskaa. Myös kaupungissa käytiin juhlimassa ja vähitellen kaveriporukasta tuli todella tärkeä. Äiti yritti varoen opastaa toiseen suuntaan, mutta äidin tarjoamat kristilliset kirjat jäivät nuorelta mieheltä lukematta.
Kolmissa kymmenissä löytyi viimein elämänkumppani. Reijo lunasti kotitilan itselleen ja perheeseen syntyi tytär, isälleen hyvin rakas. Työpäivät venyivät pitkiksi ja isännän vastuu painoi. Perhe piti elättää ja lainat maksaa. Vapaa-aikana rentouduttiin usein alkoholin voimin. Reijon humalahakuinen juominen aiheutti riitaa puolison kanssa. Avioliitto alkoi rakoilla.
Lopulta vastassa oli avioero. Raskainta siinä oli ero tyttärestä, joka vain joskus viikonloppuisin oli enää isänsä luona.
Paras ystäväni tuki minua soittamalla päivittäin. Se todella auttoi minua jaksamaan.
Löytyi uusi lupaava seurustelusuhde, joka kuitenkin kariutui. Reijo oli muserrettu mies.
Kun olin yksin kotona, päätin, etten hukuta pahaa oloani ryyppäämiseen. Se päätös piti. Tajusin että minun on kohdattava kipeät asiat selvin päin. Hylätyksi tulemisen kokemus ja katkeruus eivät katoa sisimmästä, jos ne yrittää tukahduttaa. Ainoa tapa on antaa anteeksi koko sydämestään. Siihen pystyy vain Jumalan avulla.
Samoihin aikoihin Reijon selkä alkoi vaivata ja haitata työtä. Jopa kauppakassin kantaminen tuntui liian raskaalta. Reijo etsi selkäkipuihin apua myös vaihtoehtohoidoista, mutta tuosta kokeilusta jäi vain paha olo.
Reijo oli jo muutamia vuosia toiminut seurakunnan luottamushenkilönä. Hänen suvussaan oli siihen perinteitä ja häntäkin oli pyydetty mukaan. Vaikeuksien painaessa Reijo alkoi aktiivisemmin tutustua seurakunnan toimintaan. Hän kävi kirkossa ja erilaisissa pienryhmissä. Vähitellen Jumala alkoi kutsua häntä lähelleen. Esirukoukset alkoivat kantaa hedelmää.
Kirkossa Reijo huomasi virkistyvänsä ja saavansa uutta voimaa. Toisaalta hän yritti pyristellä vastaan ja kävi ankaraa sisäistä kamppailua. Välillä piti vielä kokeilla vanhoja huveja, mutta se ei tuntunut antavan mitään.
Reijo oli kuullut ihmisten arvostelevan seurakunnan toimintaa. Luottamushenkilönä hän halusi ottaa selvää, onko tuollaiseen arvosteluun aihetta. Hän tutustui monipuolisesti eri toimintamuotoihin, eikä havainnut erityisempää moittimisen aihetta, päinvastoin.
Tärkeäksi hetkeksi Reijo muistaa erään sunnuntai-iltapäivän. Hän tapasi kävelyllä lähistöllä asuvan uskovaisen pariskunnan, jotka tunsivat Reijon vaiheet ja edesottamukset. He kysyivät, saavatko he rukoilla Reijon puolesta. Reijo antoi luvan. Hän toteaa, että tuona hetkenä hän lopullisesti antoi koko elämänsä Jumalan käsiin.
Koen kiitollisuutta äidin esirukouksista. Äiti sai vielä nähdä elämäni muuttuvan. Oli myös hienoa pyytää äidiltä anteeksi kaikkia kolttosia, joita oli tullut tehtyä. Sain siunata molemmat vanhempani taivastielle, kun heidän elämänsä oli päättymässä. Lisäksi sain rinnalleni uskovan puolison, mikä on ollut suuri lahja. Kaikesta saan olla kiitollinen Jumalalle.