RAAMATUNTULKINTATAPOJA

 

Raamattua on tulkittu monella eri tavalla. Osa tulkinnoista nousee Raamatusta itsestään ja ovat päteviä. Osa tulkinnoista nousee epäuskoisesta ihmisestä, joka haluaa kumota Raamatun Jumalan Sanana ja laittaa Raamatun ajamaan hänen omia päämääriään. Näitä kaikkia on käytetty kirkkohistorian ja teologisen tutkimuksen saatossa.

Kuitenkin alusta asti on ollut vallalla perinteinen, klassinen tapa ymmärtää Raamattu Jumalan Sanaksi, jota luetaan pääosin kirjaimellisesti ja kansantajuisesti. Juuri sellaisena kristinusko on valloittanut lähes koko maailman. Sellaisena siinä on ollut Jumalan armo ja voima, joka on koskettanut ihmistä hänen arkielämänsä keskellä.

 

Klassinen tulkinta
Tätä perinteistä tapaa voidaan kutsua Pelastushistorialliseksi tulkinnaksi. Koko Raamatun punaisena lankana on Jumalan toiminta historiassa, jonka keskellä hän on tehnyt suuret pelastustekonsa. Jumalan Sana kertoo näistä teoista ja siten Sana ja Jumalan teot nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Tämä on luonnollinen, Raamatusta itsestään nouseva tulkintatapa.

Sen varhaisena taustana voidaan pitää Antiokian koulukuntaa, jonka mukaan Raamatulla on vain kirjaimellinen ja historiallinen merkitys. Ts. Raamattua luetaan pääsääntöisesti kirjaimellisesti ja sen kuvaamat historialliset tapahtumat ovat ehdottoman todellisia. Samanaikaisesti vaikutti Aleksandrian koulukunta, joka painotti allegorista tulkintaa. Katolinen kirkko omaksui tämän linjan. Myöhemmin kolmanneksi tulkintatavaksi nousi typologinen tulkinta, jonka mukaan koko Raamattu kertoo Aadamin ja Jeesuksen välisestä suhteesta ja siten pelastuksesta.

 

Katolisen kirkon tulkinta
Katolinen kirkko on siis harjoittanut Allegorista tulkintaa, jossa ajatellaan, että Raamatun kirjaimellisen tekstin takana on salaisia, syvempiä, vertauskuvallisia merkityksiä, jotka tulee löytää. Valitettavasti tämä johtaa mielivaltaisuuteen ja Raamatun kirjaimellisen, tavanomaisen opetuksen syrjäyttämiseen. Katoliset teologit suosivat vahvasti keskiajalla ns. skolastiikkaa, jossa pyrittiin yhdistämään antiikin filosofia ja Raamattu. Siinä Raamattua tulkittiin antiikin filosofian kautta, mikä johti vakaviin väärintulkintoihin. Raamattu yritettiin taivuttaa filosofiaksi antiikin ehdoilla ja antaa sille filosofisia merkityksiä, jotka olivat vastoin Raamatun opetuksia. Katolisen kirkon tulkinnan mukaan Raamatulla on nelitasoinen merkitys: kirjaimellinen, hengellinen eli allegorinen, moraalinen ja taivaallinen.

 

Uskonpuhdistuksen tulkinta
Martti Luther ja uskonpuhdistajat, sekä valistusajattelu hylkäsivät skolastiikan ja epämääräiset raamatuntulkintatavat. Luther katsoi, että Raamatun tulkinnassa löytyy kaksi merkitystä, kirjaimellinen ja todellinen jumalallinen tarkoitus. Kirjaimellinen sisälsi historiallisen luotettavuuden. Lutherin tulkintaan vaikuttivat Erasmus Rotterdamilainen ja Ulrich Zwingli. Lutherin tulkinta tuli kantavaksi voimaksi luterilaisuudessa ja monessa protestanttisessa suuntauksessa. Uskonpuhdistuksen aikana syntyi mittava määrä uskonopillista materiaalia, jossa pureuduttiin Raamattuun ja irtisanouduttiin vääristä tulkinnoista. Tämä materiaali on koottu yhdeksi kokoomateokseksi nimeltä Luterilaiset tunnustuskirjat. Niiden tarkoituksena on pitäytyä Kristus-keskeiseen tulkintaan ja kristillisestä moraalista kiinnipitämiseen. Suomen ev.lut. kirkon kirkkolaki ja kirkkojärjestys edellyttävät, että Raamattu on kaiken kristillisen opin lähde ja ylin auktoriteetti, ja että Raamattua tulee tulkita luterilaisten tunnustuskirjojen ohjaamana. Valitettavasti nykykirkko ei enää juurikaan pidä tästä kiinni. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna tarvittaisiin uusi uskonpuhdistus!

 

Liberaaliteologisia tulkintoja
Etenkin 1800-luvun alusta lukien yliopistollinen teologia luopui klassisesta raamatuntulkinnasta. Syynä oli valistusajattelu, jonka mukaan mitään Jumalaa ja yliluonnollista ei joko ollut tai sellaista ei saanut tutkimuksessa ottaa huomioon. Näin ollen Raamatusta piti leikata pois Jumala ja kaikki yliluonnollisuus. Raamattu oli pelkästään inhimillinen kirja, jossa kukin aikakausi kävi omaa pohdintaansa elämästä, iankaikkisuudesta ja mahdollisesta jumaluudesta. Uuden teologian tehtäväksi jäi tämän kritiikin esittäminen ja uusien selitysten eli käytännössä uuden ”kristinuskon” luominen. Ominaista sille oli tuttujen termien käyttö mutta niiden täydellinen uudelleen selittäminen. Tämä ns. Liberaali teologia (uskosta vapaa mutta epäuskon valtaama) ajattelu palasi siis pitkälti antiikin filosofien juurille. Tulkintatapaa kutsutaan Historialliskriittiseksi tulkinnaksi.

Liberaaliteologia ei ole yksi ryhmittymä vaan sen alla on monia erilaisia koulukuntia, joista kukin on ollut oman aikansa muodissa. Osa koulukunnista on erittäin raamattukriittisiä; osa puolestaan yrittää jollakin tavalla säilyttää jotain olennaista Raamatusta mutta samalla pitää kiinni valistusajattelusta. Valitettavasti tällaiset puolinaisetkin tulkintatavat eivät tee oikeutta Raamatulle vaan ne kieltävät aidon evankeliumin ja Jumalan pyhän lain. Näistä puolinaisista yrityksistä mainittakoon eksistentiaalinen ja dialektinen teologia.

Bultmann ja hänen koulukuntansa edustavat Eksistentialistista tulkintaa, joka korostaa Sanan merkitystä vain nykyhetkessä. Historialla ja mitä siinä todella tapahtui, ei ole väliä. Sanoma eli Kristus on ainoastaan tärkeä – ideana, ei todellisuutena. Lopputuloksena on harhaoppi ja gnostilainen Kristus. Bultmannin mukaan Raamatussa on vanhentunut maailmankuva ja se on täynnä myyttejä. Niinpä Raamatun sanoma on ilmaistava nykyajan ihmisen kielellä. Myytit on riisuttava pois. Maailma on suljettu järjestelmä eikä Jumala voi millään tavoin puuttua sen kulkuun. Siksi tiede selittää Raamatun todellisen luonteen ja sisällön. Kristilliset totuudet ovat vain henkisiä totuuksia – eivät todellisia. Kyseessä on uskonnollinen sanaleikki. Tulkinnasta seuraa, että Jumala ei tullut ihmiseksi, Jeesus ei sovittanut syntejämme eikä noussut kuolleista historiassa. Vain sillä on merkitystä, miten nämä ”henkiset totuudet” puhuttelevat meitä omassa elämässämme.

Toinen tunnettu nimi on Karl Barth. Hänen koulukuntansa edustaa Dialektista teologiaa. Siinä ajatellaan, että ihmisen luonnollinen uskonnollisuus on este uskolle. Kristinusko sulkee muut pelastustiet pois. Jumalan ja maailman suhde on vastakkainen. Ylösnousemus on aito kristillinen oppi, mutta se ei kosketa historiaa eikä ole todellinen tapahtuma. Raamattu on syntisten ihmisten tulkintaa elämästä ja jumaluudesta. Raamatun kirjoittajat tekivät teologisia ja eettisiä virhetulkintoja. Ihminen ei voi luontaisesti tietää mitään Jumalasta (Kantin teoria). Jumalan toimintaa ei voi nähdä luomisteossa eikä historian tapahtumissa. Jumalan varsinainen ilmoitus on Kristus, mutta hänestä ei voi aidosti tietää, kuka hän on. Kirjoitettuna Raamattu EI siis ole Jumalan sanaa, mutta hetkellisesti se voi puhutella ihmistä ja olla siinä Jumalan ilmoituksen väline, mikäli Jumala tarttuu johonkin Raamatun kirjoitukseen ja käyttää sitä puhutellessaan ihmistä.

 

Konservatiivinen tulkinta
Liberaaliteologian vastavetona konservatiivit julkaisivat 1900-luvun alussa Raamatusta viisi keskeistä perustetta, fundamenttia, jotka kiteyttävät Raamatun ydinsanoman ja tulkinnan luovuttamattomalla tavalla. Ilman niitä ei ole kristillistä uskoa. Nämä viisi fundamenttia ovat:

1. Raamattu Jumalan Sanana, Jumalan inspiroimana, luotettavana kirjana
2. Kristuksen aito jumaluus
3. Kristuksen aito neitseestä syntyminen
4. Kristuksen aito ja pätevä sovitustyö ristillä
5. Kristuksen aito ruumiillinen ylösnousemus kuolleista ja paluu maan päälle.

Näitä viittä perustavaa laatua olevaa uskonkappaletta kutsutaan englanniksi ”Five fundamental truths” = viisi fundamenttia. Tästä muotoutui käsite ”fundamentalistit”, joka siis alun perin tarkoitti aivan tavallisia kristittyjä, jotka pitivät kiinni perinteisestä kristinuskosta. Nykyisessä kielenkäytössä fundamentalismilla tarkoitetaan lähinnä sokeaa, fanaattista ja väkivaltaista uskonnollista kiihkoa. Alkuperäisessä merkityksessä aikamme tavalliset kristityt, jotka pitävät kiinni näistä viidestä perusteemasta, ovat siis fundamentalisteja. Kuitenkin tavanomaisempi ja ajanmukaisempi termi on konservatiivit.

Jyrkän fundamentalistinen raamatuntulkinta (ei siis konservatiivinen) olettaa, että Raamatun jokainen sana ja lause on tulkittava kirjaimellisesti. Tämä johtaa mahdottomuuksiin, sillä Raamattu on kirjoitettu arkikielellä, joka sisältää myös kuvainnollisia ilmauksia ja vertauskuvia itämaiseen tapaan. Raamatun tulkinnassa kirjaimellisuus on toki pääsääntö, mutta tekstin asiayhteys ja sisältö toisinaan osoittaa kirkkaasti, että juuri siinä yksittäisessä kohdassa on esimerkiksi vertauskuvallinen ilmaisu – ei kirjaimellinen.

 

Uusia tulkintatapoja
1950-luvun jälkeen on syntynyt monia uusia tulkintatapoja, joissa Raamattua on pyritty tulkitsemaan oman ideologian ja tavoitteiden mukaisesti. Niistä pari esimerkkiä:

• Poliittinen tulkinta ja vapautuksen teologia: Jeesus oli köyhien vapauttaja ja kapitalismin vastustaja. Hän oli ensisijassa poliittinen vaikuttaja ja taistelija.
• Feministinen tulkinta: Raamatun maskuliinisuus on purettava ja sen tilalle on asetettava feminiinisyys. Jumaluus on feminiini.

Koska Raamattu on täynnä kertomuksia ja vertauskuvia, on viime aikoina innostuttu ns. Narratiivisesta tulkinnasta. Siinä nähdään Raamatun suuri pelastuskertomus, johon pienemmät kertomukset liittyvät. Merkitystä on kertomusten niiden pääaiheilla, motiiveilla ja teemoilla. Tämä tulkintatapa lähestyy pelastushistoriallista tulkintaa, vaikkakin painottaa enemmän kertomuksellista luonnetta ja metodia.

 

Johtopäätöksiä
Vaikka Raamatun suhteen on moniakin erilaisia tulkintatapoja, vain yksi perustulkintatapa tekee sille oikeutusta. Tämä perinteinen, klassinen tulkintatapa on aina ollut läsnä. Sitä ovat edustaneet Antiokian koulukunta, alkuseurakunta ja varhaiset kristityt, uskonpuhdistus, konservatiivinen liike ja narratiivinen tulkinta. Ne pitävät kiinni Raamatusta Jumalan Sanana ja sen kirjaimellisesta ja historiallisesta merkityksestä. Viisi fundamenttia ovat luovuttamattomia totuuksia Raamatun äärellä. Syvimmiltään itse Jumala, Raamatun lähde antaa meille kyvyn tulkita sitä Pyhän Hengen avulla, joka valaisee ymmärryksemme.

Raamatun arvovallan ja luotettavuuden kieltävät tulkintatavat eivät ole Jumalasta. Ne ovat epäuskoisen, Jumalasta luopuneen, sokean ihmisen sokeaa hapuilua totuutta pakenevan järkensä varassa. Ne kieltävät Jumalan, Kristuksen ja kristillisen moraalin. Ne ovat siten antikristillisiä harhaoppeja, joista on irtisanouduttava. Valitettavasti monet kirkkomme teologit ja työntekijät saavat tämän mukaisen peruskoulutuksen. Sen hedelmät ovat järisyttävästi nähtävillä ajassamme. Kirkot ovat tyhjillään ja ihmiset eivät enää tiedä kristillisyydestä juuri mitään.

Luther totesi aikoinaan, että todellinen teologi on kristitty, joka ymmärtää lain ja evankeliumin eron. Siihen on hyvä lisätä, että tällainen kristitty luottaa ja turvautuu Raamatun ilmoittamaan Jumalaan ja pyhään Sanaan sellaisena kuin se on kirjoitettu, On myös hyvä muistaa, että Jeesus valitsi apostoleiksi tavallisia ihmisiä, jotka jakoivat elämänsä Jeesuksen kanssa. Juuri heistä tuli kristillisen uskon merkittäviä julistajia ja opettajia.