PYHITYS – Osa II

 

Tämä on suoraa jatkoa edelliseen opetukseen.

 

Arka tunto Sanan edessä ja itsekuri

Minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä (Jes 66:2).

Pyhityselämässä on turha luulla, että pystymme suuriin tai että saavutamme lähes täydellisyyden. Sen sijaan on tärkeää ymmärtää, kuinka riippuvaisia olemme Jumalan armosta ja Sanasta. Jumalan sana on se pettämätön todellisuuden mittari, joka kertoo pyhityselämämme laadun. Vaikka Sana rohkaisee pyhään elämään, samalla se paljastaa syntisyytemme. Jumalan sana on kuin lääkäri, joka seuraa terveydentilaamme. Kun hän huomaa sairauden oireita, hän hoitaa itse perussairautta Kristuksen evankeliumilla, mikä puolestaan lieventää oireita ja kerran parantaa meidät kokonaan.

Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä… Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1 Joh 1:7,9)

Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. (1 Joh 2:1-2)

Siksi on tärkeää olla päivittäin Jumalan sanan edessä ja pitää lyhyet tilivälit Jumalan kanssa. Mitä useammin ja laadukkaammin Jumala saa meitä hoitaa, sitä vapaampina ja eheämpinä saamme elää. On tärkeää purkaa syyllisyyttä ja elämämme kuormia usein, sillä joka päivä kertyy uutta painolastia. Se on kuin päivittäistä peseytymistä. Likaannumme joka päivä ja siksi myös tarvitsemme päivittäistä pesua.

Uskovan elämä ei ole sadan metrin pikajuoksu vaan maratonmatka. Siinä tarvitsemme sinnikkyyttä, arjen rutiinien jaksamista, seurakunnan elämään osallistumista, keskittymistä hyviin asioihin, karkeiden synnin välttämistä ja sen ymmärtämistä, että kaikkea emme saa heti.

Moni on valmis panostamaan vuosikymmenten ajan asioihin, joita pitää tärkeänä. Joku haluaa olla hyvä urheilija, joku tahtoo rakentaa oman talon ja pitää sitä hyvässä kunnossa, joku on terveysintoilija, joku bongaa lintuja vaikka keskellä yötä toisella puolella Suomea jne.

Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun. (1 Kor 9:24-27)

Samalla tavalla vielä tärkeämpää on elää kristillistä elämää. Siinä on kokonaisvaltainen siunaus koko ajalliseen elämään sekä itselle että lähimmäisille. Siihen kannattaa panostaa. Sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään; mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen. (1 Tim 3:8)

On myös aina muistettava, että vaikka synti tuntuu syntisestä ihmisestä mukavalta, se sisältää aina tuhon siemenen. Synti aina rikkoo omaa ihmisyyttämme, ihmissuhteitamme ja kokemustamme Jumalan läsnäolosta. Synti on aina väärin ja vääryyttä ja siitä aina lopulta seuraa kärsimystä. Siltä Jumala tahtoisi varjella meidät. Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme (Room 6:23).

Siksi itsekuri on tarpeen. On hyvä harjoittaa itseämme ja opetella elämäntapoja, joissa keskitymme hyvään ja vältämme pahaa. Kristillisyys ei ole ensisijassa kieltäytymistä vaan hyvästä elämästä nauttimista. Mitä enemmän keskitymme hyvään, sitä vähemmän jää aikaa ja tilaa pahalle.

Mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa (Fil 4:8).

 

Ristin kantamista

Syvimmiltään pyhitys on ristin kantamista. Siinä oma syntinen luontomme naulitaan ristille ja sitä kuoletetaan yhä uudestaan ja uudestaan, joka päivä. Se on kieltäytymistä synnin houkutuksista. Se on myös kohtuullisuutta ja uhrimieltä. Lähtökohtaisesti saamme nauttia elämän lahjoista, mutta meidän tulee aina ottaa lähimmäiset huomioon. Toisinaan on parempi luopua omasta toisten hyväksi. Liika omaisuus, syöminen, juominen, viihde yms. kääntyykin rasitukseksi ja taakaksi. On järjetöntä kantaa valtavaa reppua täynnä kaikkea krääsää, jos sen kantaminen vie kaikki voimat ja jopa terveyden.

Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua (Mark 8:34).

Samalla kun syntinen luontomme naulitaan ristille ja sitä kuoletetaan, se avaa tilaa uudelle ylösnousemuselämälle. Jos elämämme on täynnä krääsää ja omaa itseämme, siinä ei ole tilaa elämän aidoille asioille, lähimmäiselle, Jumalalle ja rakkaudelle. Näin risti ja sen kantaminen luovat tilaa todelliselle elämälle.

Tätä ristiä emme kanna omin voimin emmekä itse itseämme siihen naulitse. Kaiken tämän tekee Jumala Kristuksessa Jeesuksessa. Kun vain suostumme Jumalan armoon ja rakkauteen Jumala Pyhän Hengen voimassa naulaa syntisen luontomme yhdessä Kristuksen kanssa ristille. Niinpä emme ole ristillä yksin vaan Kristuksen kanssa. Hän kuolettaa meissä sen, mikä on pahaa. Hän herättää meidät kuolemasta elämään.

Kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä. Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan… Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa. (Room 6:6-11)

Näin risti on mitä parhain lahja meille. Se on mitoitettu meille juuri sopivaksi. Tähän ajatukseen liittyy vanha runo, jossa väsynyt ristinkantaja on kyllästynyt omaan ristiinsä. Hän kaipaisi hienompaa ja kevyempää ristiä. Niinpä hän hylkää oman ristinsä ”ristitarhan” portin pieleen. Hän kokeilee ja sovittaa monia mitä hienompia ristejä koko päivän ajan, mutta lopulta jokainen niistä on kovin huono. Illan hämärtyessä hän valittaa asiasta Kristukselle. Tämä osoittaa erästä vanhaa puista ristiä portin pielessä ja kehottaa kokeilemaan sitä. Epäilevänä uskova kokeilee sitä ja huomaa yllätyksekseen, että sehän on juuri kuin hänelle mitoitettu. Niinhän se onkin – se on sama, minkä hän kyllästyneenä hylkäsi aiemmin. Jokaiselle on mitoitettu oma risti, joka on se paras. Emme voi kantaa tai kadehtia toisten ristejä.

 

Kärsimyksen kohtaamista ja sietämistä

Jumalan sana lupaa meille realistisesti: monen ahdistuksen kautta meidän on kuljettava Jumalan valtakuntaan (Apt 14:22). Vaikka olisimme uskossa ja Jumalan armosylissä, olemme yhä maailmassa ja kannamme syntisyyttä olemuksessamme. Syntisyys kaikissa sen muodoissaan tuottaa kärsimystä. Jopa parhaimmat elämämme hetketkin ovat jollakin tavalla sisäisen levottomuuden, kärsimättömyyden, tuskan sävyttämiä. Vasta kirkastettuina, taivaassa voimme nauttia elämästä täysimittaisesti (Ilm 21:4-5 ja 22:3).

Kärsimys voi olla siunaus, mikäli sen keskellä turvaudumme yhä syvemmin Jumalaan. Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room 8:28)

Kärsimys voi kääntyä myös kiroukseksi, jos päätämme katkeroitua Jumalalle, ihmisille ja elämälle. Kärsimystä emme voi välttää, mutta voimme valita, kohtaammeko sen yhdessä Jumalan kanssa vai ilman. Kärsimys voi syventää pyhityselämäämme tai sitten se voi johtaa synnillisten nautintojen metsästämiseen.

Kärsimyskoulu on laajassa mielessä koko elämän mittainen. Suppeammin määriteltynä se merkitsee elämässä joidenkin rajattujen, hyvin vaikeiden kokemusten ja kohtaloiden läpikäymistä. Tässä koulussa meitä riisutaan kaikesta luottamuksesta itseemme, toisiin ihmisiin, rahaan tai tieteen saavutuksiin. Vasta kun kaikki elämämme tukikepit on kaadettu ja oma voimamme on mennyttä, vasta silloin voimme kokea Jumalan kantavan voiman. Kun emme enää yritä kannatella itse itseämme, huomaamme olevamme Jumalan kämmenellä. Mitä syvemmällä käymme, sitä suurempi luottamus Jumalaan meihin voi syntyä. Samalla kärsimys valmentaa meitä lähimmäistemme ymmärtämiseen ja tukemiseen heidän vaikeissa tilanteissa.

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia. (2 Kor 1:3-4)

Kaiken kärsimyksen keskellä meillä on suunnaton toivo. Emme ole pimeässä, suljetussa luolassa vaan tunnelissa, jonka päässä valo jo häämöttää. Kärsimyksellä ei ole viimeistä sanaa vaan Jumalalla, joka sanoo: Elämä!

Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme (Room 8:18)

 

Hengessä vaeltamista

Pyhityselämä ei ole meidän varassamme vaan Jumalan. Itse asiassa Jumala ei ole koskaan meistä kaukana vaan jopa sisimmässämme Pyhässä Hengessä. Kun turvaudumme Jumalaan ja avaudumme hänelle Kristuksen evankeliumin kautta, Jumalan läsnäolo laskeutuu sydämiimme. Kristuksen sovitusveren tähden Pyhä Jumala voi olla läsnä syntisessä ihmisessä.

Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. (Room 8:9-10)

Pyhän Hengen läsnäolo ei merkitse ihmisen jumalallistumista. Ihminen pysyy aina ihmisenä ja Jumala Jumalana. Mekin voimme olla läsnä huoneessa, mutta emme koskaan muutu huoneeksi eikä huone ihmiseksi.

Pyhä Henki on pyhityselämämme voimanlähde. Hän on persoona, joka toimii yhteistyössä kanssamme. Jumala ei pelasta meitä väkisin eikä hän myöskään pyhitä meitä väkisin. Kun pelastus on Jumalan täydellinen armoteko ja lahja syntiselle ihmiselle, pyhitys on enemmän yhteistyötä. Viime kädessä sekin perustuu aina Jumalan armolliseen tahtoon ja voimaan.

Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää. Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!”. Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. (Room 8:13-16)

Pyhä Henki tuntee sisimpämme, tilamme, tarpeemme, toiveemme ja syntimme. Hän voi puhua meidän alitajunnallemme sanattomin huokauksin tai meidän ymmärryksellemme niin että tiedostamme hänen tahtonsa. Ennen kaikkea Pyhä Henki puhuu meille ja ohjaa meitä Jumalan sanan eli Raamatun kautta. Viime kädessä Raamattu on aina varma ja luotettava Jumalan sana meille. Se, mitä koemme sisimmässämme tai kuulemme, on useimmiten oman sielunmaailmamme henkäilyä ja toiveita. Se jää aina tulkinnanvaraiseksi ja epävarmaksi.

Pyhä Henki ei ole pakkovaltias diktaattori. Hän kyllä ohjaa meitä hyvään ja rakkauteen, mutta ei pakota siihen. Saatamme sulkea häneltä monia asioita ja elämänalueita pois. Pahimmillaan suljemme Pyhän Hengen johonkin syrjäiseen nurkkakaappiin eikä hän pääse vaikuttamaan meissä. Tämä merkitsee aina synnin hallintavaltaa ja monenlaista kärsimystä ja pahaa.

Tämän välttämiseksi meitä kehotetaan täyttymään Pyhällä Hengellä. Joskus siihen voi liittyä erityinen, voimakaskin kokemus. Lähes aina Pyhän Hengen täyteys merkitsee hänen salattua läsnäoloa ja vaikutusta meissä niin, että olemme hänelle avoimia ja pyrimme elämään Jumalan sanan mukaisesti. Pyhän Hengen täyteys johtaa meidät rakastamaan läheisiämme ja huolehtimaan heistä. Se herättää huomioimaan lähimmäisemme, tekemään arkista työtä ahkerasti ja vilpittömin sydämin, osallistumaan seurakunnan elämään ja palvelemaan omilla lahjoillamme. Pyhä Henki synnyttää meissä rakkauden ja kunnioituksen Raamattua kohtaan. Hän rohkaisee aloittamaan uutta ja rakentamaan yhteiskuntaa kristillisiin arvoihin nojautuen.

Täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle, kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. (Ef 5:18-20)

Pyhä Henki nuhtelee meitä synnistä ja johdattaa meidät Kristuksen ristin juurelle saamaan anteeksi, puhdistumaan, uudistumaan ja vahvistumaan. Pyhä Henki kääntääkin huomiomme aina Jeesukseen Kristukseen, sillä hän on avain kaikkeen Jumalan tuntemiseen ja koko elämään.

Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. (Joh 16:13-14)

 

Arkielämää ja palvelemista

Jumala loi ihmisen elämään yhteydessä häneen ja toisiin ihmisiin. Elämä toteutuu näissä suhteissa, kun kohtaamme ja palvelemme toisiamme rakkaudessa – perheissä, ystävyyssuhteissa, työssä, yhteiskunnassa ja seurakunnassa.

Elämä on pääosin hyvin tavallista arkea. Jeesuskin eli sitä lähes 30 vuotta ennen kuin hänen tehtävänsä alkoi. Jeesus oli tavallinen puuseppä tai rakennusmies, joka teki työtä ja todennäköisesti kantoi vastuuta nuoremmista (puoli)sisaruksistaan Joosefin kuoleman jälkeen. Arkielämän keskellä Jeesus kävi sapattina synagogissa ja osallistui pienryhmiin, joissa opiskeltiin Kirjoituksia ja Tooraa. Toki kaikkea tätä arkielämää ohjasi Jumalan todellisuus ja tahto.

Kristillistä elämää ei ole tarkoitettu vain sunnuntaikristillisyydeksi kirkon muurien sisälle. Kristillinen elämä on koko elämä. Kristillisyys, usko ja arvot läpäisevät ja täyttävät kaiken. Mitä enemmän näin tapahtuu, sitä laadukkaampaa pyhitystä ja parempaa elämää saamme kokea.

Ihmisen pyhittymistä ei mitata hengellisillä kokemuksilla, julkisilla ansioilla, lavakarisman mahtipontisuudella eikä millään sellaisella. Todellinen pyhityselämä toteutuu arjessa, usein salatulla tavalla – siellä, missä eletään kodeissa ja avioliitossa; siellä, missä kasvatetaan lapsia, tehdään työtä, palvellaan lähimmäisiä; siellä, missä ollaan hiljaisessa rukouksessa ja Sanan äärellä.

Ainoa pyhyytemme on Kristuksen pyhyys, joka on aina täydellistä ja riittävää. Siitä me ammennamme arkiseen elämäämme. Kristuksessa olemme jo nyt täydellisen pyhiä, vaikka samalla olemme syntisiä. Se, miten elämme, ei voi lisätä tämän jo täydellisen pyhyyden määrää. Kuitenkin se, miten elämme, vaikuttaa elämämme laatuun omalla ja muiden ihmisten kohdalla. Pyhitys on suuri siunaus ja lahja meille armahdetuille syntisille.

 

Armon varassa perille

Ihmisen pelastus alkaa ja täydellistyy armon varassa. Sama pätee elämän matkaan kuuluvaan pyhitykseen, joka on pelastuksen yksi välivaihe.

Vain armo kantaa meidät perille – ei se, miten hyvin tai huonosti onnistumme pyhityselämässä. Pelastus on vain Kristuksessa. Siksi me pelastumme ja pääsemme perille.

Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne. Se on meidän perintöosamme vakuutena, joka takaa meille lunastuksen, Jumalan kirkkauden ylistykseksi. (Ef 1:13-14)

Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut. (Ef 2:4-10)