PYHITYS – Osa I

 

Pyhitys merkitsee sitä, että ihminen elää Jumalan omana hänen tahtonsa mukaista elämää. Raamatussa pyhä tarkoittaa Jumalan käyttöä varten erotettua, puhdistettua ja vihittyä esinettä, eläintä ja ihmistä. Se tulee esiin erityisesti jumalanpalveluselämässä mutta kristityn kohdalla se toteutuu yhtä lailla arkielämän keskellä.

 

Pyhityksen perusta

Pyhyys on Jumalan ominaisuus. Hän on erottautunut kaikesta, mikä on vääryyttä ja pahaa. Jumala on täydellisen pyhä, puhdas ja hyvä. Jumalaa ylistetään kolminkertaisesti: pyhä, pyhä, pyhä! (Jes 6:1-7)

Jumala loi ihmisen kuvakseen. Paratiisissa ihminen oli pyhä, Jumalan tarkoitusta varten luotu olento. Syntiinlankeemus turmeli ihmisen, jolloin hän menetti pyhyytensä. Ihmisestä tuli olemuksellisesti syntinen ja siksi hän elää syntisesti, epäpyhästi, vastoin Jumalan tarkoitusta ja tahtoa. Tämä syntinen ominaisuus periytyy ihmiseltä toiselle.

Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen elämänyhteys on katkennut. Synti johtaa kuolemaan. Jotta ihminen voisi pelastua synnistä pyhään elämään, Jumalan on pyhitettävä syntinen ihminen. Tämän hän tekee Jeesuksen sovittavan ristinkuoleman ja uuden elämän tuovan ylösnousemuksen kautta.

Näin ihmisen pyhitys perustuu Jumalaan ja pelastustekoon Kristuksessa Jeesuksessa. Mitään muuta todellista keinoa ei ole pyhitykseen. Kaikki muu uskonnollinen toiminta – ilman Kristusta – on pinnallista ja tehotonta. Ihminen ei voi pyhittää itseään. Vain Jumala voi tehdä sen.

 

Pyhityksen kolme ulottuvuutta

Kun ihminen suostuu Jumalan rakkauden ja pyhittävän työn kohteeksi Kristuksessa Jeesuksessa, pyhitys toteutuu hänessä kolmella tavalla.

(1) Asemamme Kristuksessa

Jeesukseen uskova on jo täydellisesti pyhitetty Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen voimalla. Tämä on asemallista ja oikeudellista pyhyyttä Jumalan edessä. Sitä voidaan kutsua myös lahjavanhurskaudeksi. Vaikka olemme olemukseltamme syntisiä, Jumala antaa meille Kristuksen tähden anteeksi, ottaa lapsikseen ja pelastuksen osallisuuteen. Kun Jumala katsoo meitä Kristuksen läpi, hän näkee meidät yhtä pyhinä ja puhtaina kuin Jeesuksen.

Tervehdys jokaiselle pyhälle Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil 4:21) Tervehdys… Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille (1 Kor 1:2).

Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi (1 Kor 1:30)

Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa (1 Piet 2:9)

Juuri tämä näkökulma on ratkaisevan tärkeä ja muuttumaton uskovan kohdalla. Kristuksen tähden me olemme jo nyt täydellisen pyhiä, puhtaita ja vanhurskautettuja. Samalla me olemme olemuksellisesti yhä syntisiä. Tästä todellisuudesta nousee yksi kristillisyytemme peruspilareista: olemme yhtä aikaa pyhiä ja syntisiä. Se ei muutu ajallisen elämämme aikana mihinkään.

Aina kun katsomme itseemme, näemme paljon syntiä ja vajavuutta. Aina kun katsomme Jeesukseen, näemme pelkästään armoa, rakkautta, pyhyyttä ja täydellisyyttä.

Kristus on pyhityksemme ainoa todellinen ja kestävä perusta. Olipa elämämme millaista tahansa, kun olemme Kristuksessa Jeesuksessa, olemme sittenkin pyhiä, vanhurskaita ja matkalla taivaaseen. Kristuksen veri pesee meidät jokahetkisesti puhtaiksi. Tästä nousee voimamme arjessa tapahtuvaan pyhityselämään.

 

(2) Elämämme Kristuksessa

Jeesukseen uskova pyrkii elämään Jumalan hyvän tahdon mukaisesti. Pyhitys koskettaa koko elämäämme, sen jokaista hetkeä ja tilannetta. Pyhityksen voima kumpuaa Jumalasta Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä ja Jumalan sanan ohjaamana. Pyhityksessä olemme täydellisen riippuvaisia Jumalasta. Meissä itsessämme ei ole mitään, mikä auttaisi meitä elämään pyhästi. Päinvastoin – olemme syntisiä, joten meissä on jotain sellaista, mikä jatkuvasti vastustaa Jumalaa ja hänen hyvää tahtoaan. Meissä oleva synti vääristää kaiken hyvän, rakkauden ja pyhyyden.

Usko Jeesukseen ja sen myötä yhteys Jumalaan on synnyttänyt meidän sisimmässämme jotain uutta ja hyvää. Näin pyhitys koskettaa olemustamme ja arkielämäämme. Olemme uusia luomuksia Kristuksessa, Jumalan lapsia. Silti me olemme myös syntisiä. Uskovan ja ei-uskovan ero ei ole syntisyydessä vaan synnin hallintavallassa ja suhteessa armoon. Ei-uskova on täysin synnin sokaisema ja valtaama. Hänen on vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää syvästi ihmisen syntisyys ja sen vakavuus. Syntisenä hän elää syntisesti, mikä tarkoittaa ensisijassa itsekkyyttä. Uskova sen sijaan on uusi luomus ja hänessä on Pyhä Henki. Nämä murtavat synnin täydellisen hallintavallan, mutta ei poista synnin todellisuutta ihmisessä.

Arkielämän pyhitys onkin jatkuvaa taistelua vanhan ja uuden, synnin ja pyhyyden välillä. Toisaalta haluamme elää Jumalan tahdon mukaan, mutta toisaalta kapinoimme sitä vastaan. Niinpä me koemme voittoja ja tappioita, onnistumisia ja epäonnistumisia, onnea ja kärsimystä, rakkautta ja rakkaudettomuutta, hyvää ja pahaa. Näiden jännitteessä elämme koko ajallisen elämämme matkan.

Kaiken saamme antaa Kristuksen käsiin. Häneltä tulee voima hyvään. Hän antaa anteeksi, kun synti valtaa elämämme. Hän puhdistaa ja uudistaa meitä joka hetki. Saamme muistaa olevamme jo nyt Kristuksessa pyhiä ja puhtaita, vaikka olemuksellisesti olemme yhä syntisiä kaiken uudenkin keskellä.

Tämä elämä kuluukin uuden opettelussa. Saamme opetella, mikä on oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, aitoa rakkautta ja vääristynyttä rakkautta. Joudumme kokemaan konkreettisesti niiden seuraukset omassa nahassamme.

Arkielämän ja seurakuntaelämän pyhityksen pettämättömänä ohjeena on Raamattu: Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus (Joh 17:17).

Pyhässä Sanassaan Jumala opettaa lapsiaan välttämään pahaa ja pyrkimään hyvään. Raamattu on täynnä tarpeellisia ja hyviä elämänohjeita. Se sisältää suoria ja ehdottomia käskyjä ja kieltoja, elämänperiaatteita joita tulisi soveltaa käytäntöön, monia kertomuksia ihmisen elämästä synnin ja pyhyyden välisessä jännitteessä, lupauksia siunauksista ja varoituksia synnin tuomasta kirouksesta ja tuomioista.

Sitten vielä, veljet, me pyydämme teitä ja kehotamme Herrassa Jeesuksessa, että te, niin kuin olette meiltä oppineet, miten teidän tulee vaeltaa ja olla Jumalalle otolliset, niin kuin vaellattekin, siinä yhä enemmän varttuisitte.

Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme Herran Jeesuksen kautta teille antaneet. Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta… ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niin kuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet. Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen. (1 Tess 4:1-7)

Kaikkea tätä voimme kutsua Jumalan laiksi, joka ohjaa meitä hyvään. Samalla se paljastaa kaiken meissä olevan synnin. Meille uskoville laki on kristillistä kehotusta. Koska Jeesus on sovittanut syntimme, laki ei enää tuomitse meitä syntiemme tähden kadotukseen. Silti joudumme kokemaan synnin ajalliset seuraukset, vaikka meitä ei tuomita kadotukseen.

Sillä niin kuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen. Sillä kun olitte synnin palvelijoita, niin te olitte vapaat vanhurskaudesta. Minkä hedelmän te siitä silloin saitte? Sen, jota te nyt häpeätte. Sillä sen loppu on kuolema. Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän hedelmänne pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä. (Room 6:19-22)

Niinpä kaiken arkielämän ja seurakuntaelämän pyhitys on Kristuksen varassa. Kristus on kuin pelastuksen laiva, joka vakaasti puksuttaa kohti pelastuksen satamaa läpi pimeän ja myrskyisen maailman. Kun uskomme Kristukseen, olemme sisällä tuossa pelastuksen laivassa ja täydellisessä turvassa. Mikään ei voi pudottaa meitä kyydistä. Tuossa laivassa elämme pyhityselämäämme vaihtelevalla menestyksellä. Tuossa laivassa on kaikki, mitä tarvitsemme. Vaikka lopulta olisimme rähmällämme, laiva vie meidät perille.

Ainoa, mikä meitä voi uhata, on oma syntisyytemme. Mikäli se saa täydellisen vallan meissä, me kyllästymme laivaan ja sen kapteeniin ja hyppäämme mereen. Kun vakaasti, koko sydämestämme luovumme Jeesuksesta, Jumalasta ja Raamatusta, me menetämme uskomme ja pelastuksen. Siksi pyhityselämä on tärkeää: Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa (Hepr 12:14). Apostoli Paavali kiteytti pyhityselämänsä näin: Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt (2 Tim 4:7).

Pyhityksessä olennaisinta on elää lähellä Kristusta – ei omavoimaisesti vaan hänen armonsa varaan yhä uudelleen jättäytyen. Silloin pääsemme perille yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta. Siinä ei ole mitään, mikä olisi meidän varassamme. Siksi pelastuksemme on varma.

 

(3) Täydellisyys Kristuksessa

Ajallinen elämä synnin turmelemassa maailmassa on onneksi vain lyhyt välivaihe. Päämäärämme on päästä kotiin. Juuri meissä ja maailmassa oleva synti nakertaa elämän mielekkyyden. Synnin tähden koemme ahdistusta, tuskaa, pelkoja, syyllisyyttä, levottomuutta, vastoinkäymisiä, sairautta ja kuolemaa. Kaikesta tästä Jumala tahtoo vapauttaa meidät täydellisesti.

Tämä täydellisyys on edessämme. Se tulee ja toteutuu kohdallamme, kun turvaudumme Kristukseen. Pelastuksen laiva puksuttaa perille. Syntisyytemme ja sen vaikutukset katoavat. Tilalle tulee olemuksellinen täydellisyys. Meidät kirkastetaan henkemme, sielumme ja ruumiimme osalta, kun kuljemme ajallisen kuoleman läpi ja kohtaamme ylösnousemuksen. Silloin olemme olemuksellisesti täydellisen pyhiä, puhtaita ja hyviä.

Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on (1 Joh 3:2).

Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki (2 Kor 3:18).

Täydellisyys koskettaa myös ympäristöämme eli luomakuntaa. Kristuksen tulemuksessa vanha katoaa ja uusi astuu tilalle. Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan. Täydellinen elämä on mahdollista vain täydellisessä ympäristössä täydelliselle ihmiselle. Kaikki tämä täydellisyys kumpuaa Jumalasta, kaiken Luojasta.

Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan – kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen (Room 8:20-21).

Meillä on siis käsittämättömän hyvä, paras mahdollinen päämäärä. Mikään ajallinen ei ole edes verrattavissa siihen. Se on enemmän kuin mikään super-hyper-tupla-jätti-lottovoitto. Vaikka saisit omistukseesi koko maailman ja olisit sen kuningas, mikään ajallinen ei antaisi sinulle armoa, rakkautta, hyvyyttä, onnellisuutta, vapautta sairauksista ja voittoa kuolemasta. Siksi iankaikkista elämää ei kannata vaihtaa mihinkään ajalliseen – varsinkaan synnin turmelemaan sellaiseen.

Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon? (Luuk 9:24-25)

Tämän tulevan täydellisyyden takuumiehenä on Jumala, Kristuksessa Jeesuksessa. Se, mitä hyvää koemme nyt, on vasta tulevan esimakua. Jumala, joka on aloittanut meissä hyvän työnsä, on saattava sen valmiiksi Kristuksen Jeesuksen tulemuksen päivänä (Fil 1:6).

 

Oikea ja väärä käsitys pyhityselämästä

On tärkeää, että pitäydymme Raamattuun ja hylkäämme väärät opetukset kristityn pyhityselämästä. Väärä opetus johtaa joko lakihenkisyyteen tai laittomuuteen. Väärä opetus aina mitätöi synnin vakavuuden, siirtää huomion ihmiseen sekä väheksyy Jeesuksen ristinkuolemaa ja Jumalan pyhyyttä ja armoa.

 

Väärä opetus pyhityksestä

• Lakihenkisyys – on näennäistä, tekopyhää lain korostamista joidenkin yksittäisten käskyjen osalta, mutta tosiasiassa se mitätöi ihmisen syntisyyden syvyyden ja Jumalan pyhyyden ehdottomuuden. Lakihenkinen pyhityskäsitys vaatii ihmistä ponnistelemaan omavoimaisesti ja pyhittämään itse itsensä. Siinä kuvitellaan, että ihminen kykenee saavuttamaan merkittävän, lähes täydellisen pyhyyden, jos hän vain tarpeeksi yrittää taistella syntiä vastaan tai jos hän tarpeeksi antautuu voimalliselle Pyhälle Hengelle. Lakihenkisyys tekee ihmisestä ylpeän suhteessa toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Ihminen korottaa itsensä toisten yläpuolelle ja Jumalan vertaiseksi. Häntä piiskataan yhä uudestaan yhä kovempaan suorittamiseen. Samalla häntä uhataan pelastuksen menettämisellä. Lopulta pelastus ei olekaan enää armosta vaan perustuu ihmisen tekoihin. Siunaukset ansaitaan eivätkä ne ole Jumalalta saatuja lahjoja. Näin ihminen väsyy, ahdistuu ja elää pelon alla. Pahimmillaan ihminen luopuu Kristuksesta ja menettää pelastuksen.

• Laittomuus – on häpeilemätöntä ja avointa Jumalan sanan ja tahdon hylkäämistä. Ihmisestä tehdään kaiken mitta. Se, mikä tuntuu tai näyttää hyvältä, on oikein. Ihminen on vapaa tekemään mitään haluaa, vailla vastuuta. Kristillisyyden piirissä tämä voidaan pukea muotojumaliseen hurskasteluun. Raamatun Jumala, Kristus, rakkaus ja pyhyys korvataan sisällöllisesti humanistisella opetuksella. Jumala on kaiken hyväksyvä rakkaus; Kristus on pelkkä ihminen, joka rikkoi rajoja; rakkaus on synnin rakastamista ja tunnetta; pyhyys on jokaisen uskon ja vakaumuksen kunnioittamista vaikka ne olisivat kuinka vääriä. Juuri tällainen laittomuus hallitsee kirkkoamme liberaaliteologian nimissä. Tosiasiassa se on äärimmäisen vakava ja petollinen harhaoppi, joka rohkaisee jumalattomuuteen uskossa ja elämässä.

 

Oikea opetus pyhityksestä

• Kunnioittaa Jumalaa ja Raamattua ehdottomalla tavalla.
• On Jumala- ja Kristus-keskeistä. Kaiken pyhityksen perusta ja lähde on Jumala.
• Soveltaa lain saarnaa ja evankeliumin armoa laaja-alaisesti koko elämään.
• On realistista. Arkielämän pyhityksemme jää todella vajaaksi.
• Näkee ihmisen syntisyyden karun syvyyden.
• Torjuu vääristävän lakihenkisyyden ja liberaaliteologian innoittaman laittomuuden.
• Johtaa levolliseen ja turvalliseen uskonelämään.
• Näkee siunaukset lahjana ja Jumalan hyvyyden seurauksena.

 

Vuorisaarnan näkökulma pyhitykseen

Jeesuksen pitämä Vuorisaarna on tiukin mahdollinen puhe (Matt 5-7 luvut). Mikäli sen ymmärtää väärin, ajautuu totaaliseen lakihenkisyyteen ja oman ansion tielle. Vuorisaarnan taustana on juutalaisuus, joka oli vääristynyttä, ihmistekoista, lakihenkistä uskonnollisuutta. Ajateltiin, että ihminen on syvimmiltään hyvä ja voi oikein kovin yrittäessään saavuttaa ainakin hetkellisesti synnittömyyden.

Jotta tällainen itsepetos onnistuisi, juutalaiset oppineet olivat laatineet lukemattomia perinnäissääntöjä ja ohjeita siitä, miten laki pidettäisiin käytännössä. Ohjeet olivat pikkutarkkaa näpertelyä mitättömien seikkojen parissa. Samalla unohdettiin lain todellinen henki: rakkaus, laupeus, oikeudenmukaisuus ja hyvyys. On helpompaa rajoittaa sapatin aikana kävely kahteen kilometriin kuin rakastaa lähimmäistä.

Näillä tulkinnoilla ja säädöksillä juutalaiset todellisuudessa mitätöivät Jumalan lain ja laskivat ”pelastuksen riman” inhimilliselle tasolle. Perinnäissäännöt saattoi täyttää oikein uuttera fariseus, mutta ei tavallinen kansa. Niinpä fariseukset pitivät itseään hurskaina ja kansaa syntisenä. Tosiasiassa molemmat olivat syntisiä, mutta fariseukset vielä kaiken lisäksi äärimmäisen ylpeitä Jumalan ja ihmisten edessä.

Vuorisaarnassa Jeesuksen tarkoitus oli romuttaa vääristyneen juutalaisuuden käsitykset pyhyydestä ja pyhästä elämästä. Hän nosti ”pelastuksen riman” takaisin Jumalan lain täydelliseen ehdottomuuteen. Jeesus vaati, että ihmisten tulee olla yhtä pyhiä kuin Jumala. Mikäli silmä tai käsi viettelisi, se pitäisi repäistä irti. Jo pelkkä sydämen synnillinen ajatus oli tuomion arvoinen.

Ken nämä vaatimukset täyttäisi, olisi todella yhtä pyhä kuin Jumala. Entä onko sellaista ihmistä, joka olisi joka hetki kaikissa tilanteissa täydellisen pyhä ja rakastava? Vaatimus on sama kuin meille sanottaisiin: hyppää yhtä korkealle kuin aurinko ja loista yhtä kirkkaasti!

Vain äärimmäisen sokea ihminen voi kuvitella, että nyt Jeesus vaatii meitä oikeasti onnistumaan tässä. Tosiasiassa olemme menettäneet pelastuksen jo siitä alkaen, kun sydämessämme on ollut syntiä. Tosiasiassa me olemme läpikotaisin syntisiä ja synti saastuttaa parhaimmatkin tekomme. Olemme jo hävinneet taistelun!

Mitä Jeesus sitten tahtoo Vuorisaarnan julistuksella? Ensinnäkin, paljastaa totuuden ihmisestä ja romuttaa tekopyhyytemme, joka ei kelpaa Jumalalle eikä iankaikkisen elämän sisällöksi. Toiseksi, jättää ihmiselle vain yhden oven avoimeksi pelastukseen: armo Kristuksessa.

Oikeastaan Vuorisaarnan alku on täyttä evankeliumia. Siinä Jeesus julistaa autuaiksi hengellisesti köyhät, jotka ovat omavanhurskaiden ja tekopyhien fariseusten ja vääristyneen juutalaisuuden vastakohta. Hengellisesti köyhä ihminen tajuaa totuuden omasta itsestään ja siksi hän köyhyydessään turvautuu Jumalaan.

Ja vasta kun ihminen turvautuu Jumalaan Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen kautta, hänet julistetaan pyhäksi ja hänessä alkaa Jumalan synnyttämä pyhityselämä. Silloin Vuorisaarna muuttuu lempeäksi kristilliseksi kehotukseksi, joka kertoo meille pyhyydestä ja synnistä, oikeasta ja väärästä, rakkaudesta ja itsekkyydestä.

Vuorisaarnan vaatiman pyhyyden perustaksi tulee Kristus Jeesus. Hän kätkee meidät pyhyyteensä ja hän elää meissä Pyhässä Hengessä ja tuottaa meissä pyhää elämää – samalla kun olemme yhä syntisiä, armahdettuja sellaisia.

Näin Vuorisaarna ei ole jokin Raamatusta irrallinen täydellisen pyhyyden tee-se-itse pelastuksen vaatimus vaan yhdenmukainen ja sopusointuinen Jumalan pyhän lain ja armonevankeliumin kanssa.

 

Kuvia pyhityksestä

Autolla liikenteessä

Pyhitystä voitaisiin verrata autolla ajamiseen liikenteessä. Matka sujuu kohtuullisen hyvin, kun noudatamme liikennesääntöjä, ajamme maltillisesti ja ajamme autoa sen käyttöohjeiden mukaisesti. Siitä huolimatta matkalla voi tapahtua monia yllätyksiä. Parhaiten matka sujuu, kun ajamme autoa eteenpäin. Silloin pääsemme lopulta perille.

Väärä pyhitys johtaa nopeasti vakaviin onnettomuuksiin. Liikennesäännöistä ei piitata tai sitten niitä sovelletaan hyvin yksipuolisesti ja valikoiden. Käsitys, että siunaukset ansaitaan, on kuin ajaisi autoa peruuttamalla. Se on todella vaikeaa, jäykistää niskan ja johtaa nopeasti tieltä suistumiseen tai kolariin. Päämäärää ei saavuteta tai se voi vaihtua hautausmaaksi.

 

Purjevene maailman merillä

Kenties osuvin kuvaus uskovasta ja hänen elämästään on purjevene. Rungon lisäksi purjeveneessä on purjeet ja köli. Mitä suuremmat ja valkoisemmat purjeet, sitä syvempi köli pitää olla. Uskovan kasvu ja pyhitys onkin aina kaksisuuntaista:

• Purjeet: katsomme ja kurottaudumme kohti Jumalaa ja hänen hyvää tahtoaan.
• Köli: opimme ja tunnustamme oman syntisyytemme yhä syvemmin.

Tasapainoinen kristitty pysyy pinnalla ja kulkee hallitusti luovien maailman tuulien keskellä kohti määränpäätä. Hän tuntee Jumalan valtasuuruuden, hyvyyden, rakkauden ja pyhyyden, sekä samalla oman mahdottoman syntisyytensä. Hän on nöyrä ja Kristuksesta riippuvainen. Hän ymmärtää saaneensa kaiken anteeksi ja uskaltaa elää rohkeasti ja levollisesti. Hän ei pelästy maailman myrskyjä eikä purjeveneen haaksirikkoakaan, sillä hän tietää, että Jumala pitää huolen elämän kaikissa tilanteissa.

Merellä ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa olennaisinta on Kristukseen katsominen. Niin kauan kuin katsomme häneen, näemme ensi sijassa Jumalan armon ja rakkauden Kristuksen kasvoissa. Se, mitä tapahtuu ympärillä, on siihen verrattuna toissijaista. Kun katsomme myrskyävään mereen, repaleisiin purjeisiimme tai heiveröiseen köliimme, alamme upota heti kuten Pietari.

Mutta silloinkin – kun vain huokaamme Jumalan puoleen, Kristus tulee lähelle, tarttuu käteemme ja sanoo ”Älä pelkää!”.

Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän päästi heidät heidän ahdistuksistaan. Hän tyynnytti myrskyn, ja meren aallot hiljenivät. He iloitsivat, kun tuli tyyni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan. (Ps 107:28-30)

 

Pyhityselämän paradoksi

Ajallinen elämämme uskovina on täynnä paradokseja, vastakohtaisuuksia, joita on vaikea sovittaa yhteen. Olemme pyhiä mutta silti syntisiä. Olemme Jumalan lapsia mutta usein elämme kuin emme olisi sellaisia. Uskomme Jumalaan ja hänen sanaansa, mutta usein uskomme horjuu. Tahdomme rakastaa mutta olemmekin rakkaudettomia. Haluamme hyvää mutta keräämmekin sitä lähinnä vain itsellemme. Paheksumme syntiä ja moraalittomuutta, mutta harjoitamme salaisia syntejämme. Luotamme armoon mutta tuomitsemme toisia.

Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1 Joh 1:8-9)

Tämän synnin todellisuuden apostoli Paavalikin koki omassa itsessään. Hän löysi rauhan vasta, kun hän tunnusti tosiasiat ja luotti Jumalan armoon Kristuksessa Jeesuksessa:

Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisäisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. (Room 7:21-25)

Lisäksi oma aikamme on haastava. Aiemmin Suomessa elettiin säästäväisesti ja tehtiin töitä talkoovoimin ja isänmaallisessa hengessä. Monia paheita paheksuttiin. Oikean ja väärän raja oli selvä. Mutta nyt elämme äärimmäisen yksilö-kulutus-nautintokeskeistä aikaa. Media syöttää meille joka päivä katteettomia unelmia, vapautta ilman vastuuta, nautintoja ilman syyllisyyttä, rakkautta vailla todellista sisältöä. Kristillisyys on murenemassa käsiin ja sen myötä itsekkyys, arvottomuus ja kaikenlainen sekasorto lisääntyvät.

Uskovinakin olemme aina oman aikamme lapsia. Emme elä tyhjiössä vaan aikamme kulttuurin keskellä. Kaikki, mitä näemme, kuulemme ja koemme aina vaikuttaa meihin. Lopulta meitä kohtaava vyörytys on niin mittavaa, että emme itse kykene sitä arvioimaan, siivilöimään ja tarvittaessa vastustamaan. Onneksi Jumala on mittaamattoman voimakas. Hänen läsnäolonsa, Sanansa ja voimansa ovat ainoa turvamme. Mikäli laiminlyömme tämän turvan, muutumme maailman kaltaiseksi. Mikäli katsomme hellittämättä Jumalaan, saamme säilyttää uskomme ja luottamuksemme elämään sekä muuttua kohti hänen kaltaisuuttaan.

Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room 12:1-2)

Uskovina elämme siis paradoksien keskellä. Siksi meidän ei tule lannistua eikä masentua, vaikka ajallinen elämämme epäonnistuisi. Lopulta Jumala pitää meistä huolen. Ja se, mikä oli tappiomme, voikin Jumalan käsissä olla tavalla tai toisella voitto ja iankaikkiseksi parhaaksi. Sen sijaan ajallinen menestys voikin olla elämän täyttämistä aivan toissijaisilla asioilla.

Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta. (Fil 3:7-10)

Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin. (2 Kor 4:7-11)