PAIKALLISUUS, VAIHTELEVAT RAKENTEET JA TAVAT
Paikallisuus
Universaali seurakunta on kaikkien Jeesukseen uskovien muodostama näkymätön joukko, joka ottaa näkyvän muodon paikallisessa kirkkokunnassa, seurakunnassa, hengellisessä yhteisössä tai liikkeessä.
Paikallinen seurakunta on uskovien vakituinen, säännöllinen yhteen tulemisen ja yhdessä toimimisen muoto. Sillä on useimmiten käytössä yksi tai useampi rakennus, joita se pitää kirkkona, seurakuntatalona, toimistona tai muuna toimitilana. Se voi kokoontua myös kodeissa. Paikallinen kirkkokunta, seurakunta ja yhteisö lähes aina laativat tarvittavat säännöt (usko, elämä ja toiminta) kirjalliseen muotoon, joita sitten noudatetaan. Nämä säännöt voivat olla myös kirjoittamattomia tapoja. Seurakunta pitää lukua jäsenistään ja sillä voi olla palkallisia ja vapaaehtoisia toimijoita. Seurakunnalla on oma hallintonsa.
Pienellä paikkakunnalla saattaa olla vain yksi paikallisseurakunta, mutta usein paikkakunnilla ja kaupungeissa on monia erilaisia seurakuntia, jotka painottavat kristillisen uskon ytimen lisäksi jotain tiettyä uskonelämän osa-aluetta oman tunnustuksensa mukaisesti. Tämä on Jumalan luomistyön rikkautta, mutta samalla se on ilmentymää ihmisen syntisyydestä ja vajavuudesta – varsinkin silloin kun ne eivät hyväksy keskinäistä yhteyttä ja riitautuvat keskenään.
Yksittäisen uskovan kannalta ehdottoman välttämätöntä ja hyödyllistä on kuulua paikalliseen seurakuntaan tai hengelliseen yhteisöön. Yksinäinen puu ei pala vaan se hiiltyy. Yhteydessä on voimaa ja haastetta. Seurakunnassa ihmiset palvelevat toisiaan kukin omalla lahjallaan. Sillä on vakituisia työntekijöitä, jotka ovat valmiita tukemaan ihmisiä. Seurakunnassa saa kuulla evankeliumin yhä uudelleen ja lisäksi sen yhteydessä voi oppia tuntemaan kristillistä uskoa ja elämää Raamatun pohjalta paljon syvemmin ja laajemmin. Yhdessä oleminen kasvattaa ihmisenä olemiseen. Seurakunta tarjoaa monia mahdollisuuksia palvella ja löytää oman kutsumuksensa.
Vaihtelevat rakenteet
Kristinuskon ydin on evankeliumi Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta. Se ei koskaan muutu. Tämän lisäksi Raamattu kertoo monia asioita Jumalasta, hänen tahdostaan, elämästä ja ihmisestä. Raamatussa on paljon opetusta, joka on aina voimassa olevaa ja kaikkia aikoja ja kaikkia uskovia sitovaa. Osa opetuksesta on kuitenkin omaan aikaansa sidottuja tapoja ja käytäntöjä, jotka vaihtelevat ajasta ja kulttuurista toiseen siirryttäessä. Tällaisenkin opetuksen takaa on aina löydettävissä suurempia periaatteita, joita sovelletaan kuhunkin aikaan ja kulttuuriin sopivalla tavalla. Kaikki tämä kertoo siitä, että kristillisessä uskossa on sekä lujaa pysyvyyttä että sopivissa määrin joustavuutta.
Syvimmiltään tätä ilmentää Jumalan ihmiseksi tuleminen. Hän tuli ihmiseksi juutalaiseen yhteisöön, osaksi sen tapoja ja kulttuuria. Samalla Jeesus piti kiinni omasta identiteetistään ja halusi muuttaa yhteisöä, sen tapoja ja kulttuuria Jumalan tahdon mukaisesti siltä osin kuin ne olivat ristiriidassa Jumalan luomistyön kanssa.
Kristillisyyden joustavaan ulottuvuuteen kuuluu kirkkokuntien, seurakuntien, hengellisten yhteisöjen ja liikkeiden tapa organisoitua, harjoittaa hallintoa ja toteuttaa tehtäviään. Toki näiden taustalla on syvästi se, millaiseksi Jumala on seurakunnan ja sen elämän tarkoittanut Sanansa mukaisesti.
Voimme ajatella, että aito kristillisyys on kuin suuri puu, jolla on laaja juuristo ja vankka runko, mutta hyvin haaroittuva oksisto. Juuristo ja runko kuvaavat pysyvää Jumalan sanaa ja Kristusta; oksisto seurakunnan moni-ilmeistä rakenteellista ja toiminnallista monimuotoisuutta ja levittäytymistä yhteiskuntien ja kulttuurien keskelle.
Kristilliset pääuomat voidaan jakaa kolmeen ryhmään, joiden organisatorinen rakenne on järjestetty eri tavoin:
- Katolinen, ortodoksinen, anglikaaninen ja luterilainen kirkko ovat episkopaalisia kirkkokuntia, joiden johdossa on piispat. Keskeinen päätösvalta on kirkkokunnalla ja sen keskusjohdolla, jonka alaisuudessa seurakunnat ovat. Näissä kirkkokunnissa kirkon virka ja liturginen jumalanpalvelus ovat tärkeitä. Tämä rakenne ja niiden hengellinen sisältö on johtanut vaihtelevassa määrin hierarkkisuuteen ja laitosmaisuuteen.
- Reformoidut kirkkokunnat ovat usein järjestäytyneet vanhemmisto- ja synodijohtoisen eli presbyteerisen rakenteen mukaisesti. Siinä seurakunnat voivat muodostaa suuremman kirkkokunnan, mutta samalla maallikoilla eli presbyteereillä on merkittävä päätös- ja toimintavalta sen kaikilla tasoilla. Reformoitu kirkkokunta seuraa pitkälti Calvinin opetuksia. Niitä on Sveitsissä, Hollannissa, Ranskassa, Englannissa, Skotlannissa, Usassa ja Etelä-Afrikassa.
- Pastorijohtoiset, hyvin itsenäiset paikallisseurakunnat edustavat kongregationalistista Näitä edustavat etenkin ns. vapaat kristilliset suunnat. Suomessa niillä on vanhemmisto ja yksi tai useampi pastori. Viime kädessä vanhemmisto ja koko seurakunnan yhteinen kokous tekevät keskeiset päätökset. Pastorilla voi käytännössä olla merkittävää valtaa seurakuntakohtaisesti. Seurakunnat ovat lähtökohtaisesti itsenäisiä, mutta usein ne kuuluvat saman hengellisen liikkeen kattojärjestöihin ja muuten harjoittavat yhteistoimintaa.
Kirkkokunta voi olla siis hyvin mittava ja suuri kokonaisuus kuten katolinen kirkko, jolla on yli miljardi jäsentä. Suomessa luterilainen kirkko muodostaa kansankirkon, johon muutama vuosikymmen sitten kuului yli 90 % kansasta. Sillä on erityinen asema suhteessa valtioon. Sillä on oma lainsäädäntö, verotusoikeus ja julkisoikeudellisia tehtäviä. Toisessa ääripäässä seurakunnat voivat olla hyvin pieniä, uskonnollisessa vähemmistössä ja jopa vainottuja niin, että ne toimivat salaisesti ”maan alla”.
On todettava, että kirkkokunnan tai seurakuntien organisatorinen rakenne voi vaihdella hyvinkin paljon. Olennaisinta on se, että ne säilyttävät elinvoimaisen kristillisyytensä keskittymällä evankeliumiin ja pitämällä kiinni Jumalan pyhästä sanasta. Lopulta kyse ei ole rakenteesta vaan ihmisistä. Epäuskoiset, penseät ihmiset voivat pilata hyvänkin rakenteen, kun taas uskon, armon, rakkauden ja Sanan täyttämät ihmiset saavat huononkin toimimaan.
Hyvä, kuhunkin kontekstiin sopiva rakenne voi kuitenkin edistää vahvasti seurakunnan elämän ja tehtävien toteutumista. Vastaavasti huono rakenne voi estää ja tukahduttaa niitä. Kullakin rakenteella lienee omat etunsa ja vaaransa. Liian keskusjohtoinen tai pelkästään yhden tai aivan muutaman ihmisen varaan rakentuva malli altistaa harhaoppien leviämiselle yms. Kun nämä muutamat liukuvat pois kristillisyydestä, koko kirkkokunta tai seurakunta voi halvaantua. Toisaalta puhdas kansankirkko, joka antaa tasapuolisen vallan kaikille sen jäsenille riippumatta siitä, ovatko he lainkaan uskovia eli kristittyjä, johtaa kirkon maallistumiseen. Siitä tulee osa yhteiskuntaa niin, että siinä ei ole enää mitään omaleimaista kristillistä ydintä ja identiteettiä. Kirkon tulee säilyä Jeesukseen uskovien ja Raamattuun luottavien kristittyjen käsissä, jotta se pysyisi kristillisenä.
Vaihtelevat tavat
Jumala loi ihmisen kuvakseen, mutta samalla jokaisen omaksi persoonakseen. Jumala istutti ihmiseen valtavan potentiaalin monimuotoistua eri roduiksi, kieliksi, heimoiksi, kansoiksi ja kulttuureiksi. Parhaimmillaan kaikki tämä monimuotoisuus heijastaa Jumalan suuruutta.
Samalla syntiinlankeemus on turmellut Jumalan hyvää luomistyötä. Jokaiseen ihmiseen, kansaan ja kulttuuriin sisältyy elämää rajoittavia ja turmelevia asenteita, tapoja ja toimintamalleja.
Kulttuuria muovaa kunkin ajan historialliset ja yhteiskunnan olosuhteet, vallitseva luonto ja ilmasto, elinkeinot, heimojen ja kansojen perusluonne ja ominaispiirteet, tiedon lisääntyminen ja teknologian kehittyminen, luokkajaot, sodat, moraalinen tila, suhde Luoja-Jumalaan jne.
Niinpä eri kulttuurit ovat Jumalan hyvän luomisteon, kunkin aikakauden ja ihmisen syntisyyden synteesi. Kutakin kulttuuria tulisi kehittää niin, että Jumalan hyvä luomisteko tulisi puhtaimmin esiin kaikessa monimuotoisuudessaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen syntisyyden, itsekkyyden, rakkaudettomuuden ja moraalittomuuden tuomat tavat ja piirteet tulisi siivilöidä pois. Tähän taas tarvitaan Jumalan pitkäjänteistä ja armollista työtä, sekä suostumista siihen.
Kristillinen seurakunta on luonnollisesti läsnä näissä kulttuureissa. Samalla tavalla kuin Jumala tuli ihmiseksi juutalaiseen kulttuuriin, seurakunta tulee läsnäolevaksi osaksi kutakin kulttuuria. Kukin paikallinen seurakunta koostuu juuri paikallisen kulttuurin ihmisistä. Valtaosa on kotoisin paikalliselta alueelta, osa voi olla siirtolaisia. Mitä suurempi kaupunki on kyseessä, sitä enemmän on eri kansallisuuksia ja erilaisia alakulttuureja läsnä. Suurissa kaupungeissa eri kansallisuudet voivat muodostaa omia kaupunginosia tai lähiöitä.
Koska seurakunta koostuu paikallisista ihmisistä, se kulttuuri ja tavat, joihin he ovat kasvaneet, ovat syvästi läsnä seurakunnassa. Kaikki paikalliset perusasenteet, arvot ja moninaiset tavat ovat osa seurakunnan todellisuutta. On selvää, että seurakunnan ilme on hyvin toisenlainen esimerkiksi Afrikassa, Kiinassa, Venäjällä ja Suomessa. Kussakin on omat laulunsa, rukoustyylinsä, pukeutumistavat, kohteliaisuussäännöt, auktoriteettiasenteet jne.
Samalla tavalla paikallisessakin seurakunnassa voi olla suuria eroja sen vanhempien ja nuorempien jäsenten tavassa elää ja toimia. Tämä voi olla rikastuttava kokemus tai ristiriitojen aihe. Siksi myös seurakunnan tai herätysliikkeen syntyaika lyö pitkäksi aikaa leimansa niihin. Voimakkaiden alkuaikojen laulut, puheet ja tavat jäävät helposti oikean kristillisyyden malliksi jopa vuosisadoiksi. Tämä tietenkin luo valtavan kuilun nykyaikaan. Kuilu on usein ylitsepääsemätön ja siitä tulee vakava este evankeliumin eteenpäin viemiselle.
Evankeliumin, Jumalan sanan ja kristillisyyden merkillinen ja suuri voima onkin siinä, että ne ovat sopivat ja tarkoitettu kaikille ihmisille ja ihmisryhmille kaikkiin kulttuureihin. Kristillisyyden ydin ja perussisältö on muuttumaton, koska Jumala ei muutu ja koska ihmisen perustarpeet eivät koskaan muutu. Olosuhteet ja kulttuurit vaihtelevat ja muuttuvat. Kristillisyyden ulkonaiset tavat ja toiminnot tulisi istua paikalliseen kulttuuriin ja toimia sen keskellä uusien ihmisten tavoittamiseksi ja opetuslapseuttamiseksi.
Seurakunta elää paikallisen kulttuurin todellisuudessa ja vaikutuksessa. Samalla kristillisyys on kuin hapate, joka voi hapattaa koko taikinan kristilliseksi. Evankeliumissa ja Jumalan sanassa on valtava voima uudistaa ja puhdistaa kulttuureja niin, että se voi kuoleentua, mikä on ollut vahvasti syntisyyden tuotetta. Uuden testamentin kirjeissä seurakuntia ja uskovia kehotetaan toistuvasti ja voimakkaasti elämää kristillisten arvojen ja tapojen mukaisesti. Tämä ei kumoa kulttuureja vaan jalostaa niitä.
Kristillisessä lähetystyössä on varmasti toimittu sekä oikein että väärin suhteessa paikallisiin kulttuureihin. Kun on pitänyt viedä evankeliumia ja Jumalan sanaa, onkin saatettu viedä länsimaisia tapoja ja pitää kaikkea paikallista kulttuuria vääränä ja alhaisena. Silloinkin, kun on säilytetty ja ymmärretty paikallisen kulttuurin hyvien puolien arvo, lähes väistämättä on jossain määrin vaikutettu paikallisiin tuomalla länsimaisia malleja. Tämä on sikäli inhimillistä ja väistämätöntäkin, koska länsimainen lähetystyöntekijä on kasvanut syvästi omaan kulttuuriinsa eikä voi siitä kuoriutua ulos. Tällöin tapahtuu aina kahden kulttuurin kohtaamista, törmäilyä ja sekoittumista. Parhaimmillaan molemmat voivat oppia jotain hyvää Jumalan rikkaasta luomistyöstä.
Lähetystyö on toivottavasti antanut kullekin kulttuurille hyvän perustan ja kasvusuunnan. Vain yhteys Luoja-Jumalaan Kristuksen Jeesuksen kautta tuo elämän yksilöille, heimoille ja kansoille. Vain Jumalan armo, rakkaus ja pyhyys voivat uudistaa, parantaa ja jalostaa kulttuureja. Lisäksi moni kieliryhmä on saanut itselleen kirjakielen, kun Raamattu on käännetty paikalliselle kielelle. Tämä on vaatinut 10-20 vuoden perusteellisen työn: paikallisen kielen opettelun, tapojen syvällisempää ymmärtämistä, suullisen kielen muuntamisen kirjalliseen muotoon ja sitten Raamatun kääntämisen tuolle kielelle. Kirjakieli, luku- ja kirjoitustaito ja koulutus ovat suuri pääoma kullekin kulttuurille. Se on omalta osaltaan mahdollistanut kulttuurin tallentamisen ja kehittämisen.
Tätä kristillisyyden hyvää työtä on tarvittu Afrikassa, jossa on eletty henkien ja noitatohtorien pelossa ja tavoissa, jotka ovat vieneet ihmisiltä terveyden ja hengen. Tätä hyvää työtä tarvittaisiin kipeästi aikamme Suomessa, jossa vuosittain 10 000 lasta abortoidaan äidin kohdusta. Mikä kansa on sellainen, joka tappaa omat lapsensa? Onko se sivistysvaltio? Ei ole.