Rovasti Jorma Kalajoki:

ARMOLLISESTI KESKENERÄINEN
(Päivä Osakeyhtiö, 2018)

 

Rovasti Jorma Kalajoki on kokenut elämänmatkaaja, joka on löytänyt Jumalan armon elämäänsä. Hänen kuvauksensa ja opetuksensa ovat elämänläheisiä, rehellisiä ja Jumalan Sanan kallion varassa seisovia. Seuraavassa otteita Jorman uudesta kirjasta.

 

PÄÄSTÄ IRTI JA SURE!

Päästä irti ja sure! Ei taida ihan onnistua.

Kuopus tuli kerran huoneeseeni ja kiipesi syliin. Keskeytin työni ja valmistauduin pitämään häntä lähelläni oikein kunnolla. Juuri kun olin saanut hänestä hyvän otteen, hän pomppasi lattialle ja lähti juoksemaan: Menen leikkimään siskoni kanssa! Jäin hölmistyneenä katsomaan hänen peräänsä.

En tiedä parempaa kuvaa läheisyyden ja luopumisen jännitteestä.

Koko elämä on luopumista. Kun esikoinen alkoi kontata ja vetäisi pöytäliinan kulmasta, särkyi kahvikuppien kanssa se utopia, että minä pystyn varjelemaan hänet kaikilta maailman kolhuilta. Pian lapset lähtivät jo ensimmäisille omille reissuilleen. Murrosiässä ovet paukkuivat ja sanat sinkoilivat. Olenko vain joku ruoan hankkija, jota saa haukkua? Miksi ei minun kanssani enää lähdetä urheilukisoihin, elokuviin tai kirkkoon?

Monet vanhemmat surevat sitä, kun lapset tekevät omia valintojaan, myös vastoin vanhempien näkemystä. Vertaistuki on silloin kullanarvoista. Pariskunnat, jotka ovat hiukan edellä, voivat kertoa, että myrskyistä on kaikesta huolimatta selvitty. Eräät ystävämme lohduttivat koetulla Raamatun sanalla:

Näin sanoo Herra, Israelin Pyhä, joka on hänet tehnyt: Kysykää tulevaisia minulta ja jättäkää minun haltuuni minun lapseni, minun kätteni teot. (Jes 45:11)

Nämä Jumalan sanat kantoivat meitä vuosien ajan, ja kantavat edelleenkin. Lapsemme ovat Jumalan luomia, eivät meidän vanhempien. Koska on näin, hän rakastaa heitä vielä enemmän ja uskollisemmin kuin me heidän vajavaiset vanhempansa. Se merkitsee sitä, että heidän taivaallisella Isällään on taatusti parempi tulevaisuuden suunnitelma heitä varten kuin meillä.

Yksi tuhoisimmista sidoksista on isän tai äidin kontrollivimma. Olen nähnyt sitä paljon. Se voi ilmetä vilpittömänä vanhemman vakaumuksena, että hän tietää parhaiten, miten lasten on asiansa järjestettävä. Vaikka lapsi olisi 25- tai 40-vuotias, vanhemman auktoriteetti jyrää. Hän soittelee päivittäin, hänellä on lapsen kodin avain, jolla pääsee tulemaan, milloin haluaa. Mikään lapsen ratkaisuista ei kelpaa. Määräilyn ja vallankäytön ohella ylihuolehtiminen on tyypillistä. Tällöin lapsen puoliso saattaa jopa lähteä, jos vanhemmat puuttuvat liikaa asioihin.

Tällainen toiminta ei ole luomiskertomuksen mukaista. Siellähän suorastaan käsketään aikuista lasta luopumaan vanhemmistaan. Jumala on tarkoittanut, että nuori itsenäistyy terveellä tavalla.

Hätkähdin, kun luin ensimmäistä kertaa todella havaitsin, mitä tapahtui Jeesuksen ja hänen äitinsä suhteessa Markuksen evankeliumin kolmannessa luvussa. Siinä Jeesus torjui äidin ja muun perhekunnan huolenpidon ja vallan, sekä julisti ympäröivät ihmiset hänen uudeksi perheekseen (Mark 3:31-35). Tässä oli lisäksi kysymys Jeesuksen ainutlaatuisesta kutsumuksesta Vapahtajana.

Joskus lapsi tarvitsee jopa vihaa pystyäkseen irtaantumaan hänelle ylivoimaisista aikuisista ja kasvattamaan omaa reviiriään. Hän opettelee ajattelemaan ja tekemään ratkaisuja omilla aivoillaan ja tahdollaan, ja siihen tarvitaan vihaa, jota kutsun rakentavaksi vihaksi.

Viisas vanhempi ymmärtää sen, tai sitten ei. Mitä enemmän hän vaikeuttaa tätä luomisjärjestykseen liittyvää tapahtumista, sitä voimakkaammaksi viha saattaa yltyä. Se ei ole luonnollisestikaan hyvä asia, koska siinä saattaa särkyä yhteyksiä, joiden korjaamiseen menee loppuelämä. Eikä sekään aina riitä. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tavalla tai toisella täytyy napanuorien katketa.

En liene ainoa vanhempi, joka on oppinut hyvin hitaasti ymmärtämään, että lapsen murrosikä on vanhemmille usein kovempi kasvun paikka kuin lapsille. Tällöin lapset tarvitsevat paljon tukea, mutta monet meistä vanhemmista emme sitä osaa antaa, koska emme itse suostu oppimaan uutta ja kasvamaan.

Lapset osaavat onneksi kiskoa meitä niistä ulos, ja joudumme tuntemattomalle polulle, oudolle merelle. Saamme lähteä nöyrästi yrittämään, epäonnistumaan, pyytämään ja saamaan anteeksi. Ja ennen kaikkea muistamaan, että rakkaus on kaikkein tärkeintä.

Vanhempi saattaa yhä yrittää elää totuttua elämää lastensa kautta. Sen sijaan hänen tulee hankkia oma elämä (kuten lapsenkin). On tehtävä psyykkistä työtä ja löydettävä uutta sisältöä tyhjenevän pesän tilalle.

Miten päästät irti? Olet kuin harakka tervatulla katolla. Kun nokka irtoaa, tarttuu pyrstö ja kohta taas nokka. Jo tieto auttaa paljon. Koemme loukkaantumisen tunteita, mukaan saattaa meilläkin tulla vihaa. Panemme vastaan. Tämä on väärin. Voimme reagoida takertumalla tai masentumalla. On kyse niin isoista asioista, että emme selviä yksin. Täytyy hakea apua.

Jos löydämme vertaisryhmän, jossa meillä on lupa ja tilaa purkaa rehellisesti tunteitamme ja avuttomuuttamme, olemme jo päässeet eteenpäin. Monelle tällainen jakaminen riittää, se auttaa kulkemaan kohti surua. Moni saa apua myös kirjoittamisesta. Sitä kannattaa kokeilla.

Surusta on kysymys kaikessa luopumisessa ja kaikissa elämänmuutoksissa. Torjumalla ja tukahduttamalla teemme vain hallaa itsellemme. Ja muista, että surulle on annettava aikaa. Jotta surusta ei tulisi suorittamista, käännän mielelläni sanat toiseen järjestykseen: anna surun tehdä työtään sinussa!

Erkki Lemisen runo:

Anna surun tulla,
kun on surun aika.
Suru hiljentää,
suru syventää.

Anna itkun tulla,
kun se haluaa.

Anna kaipuun tulla,
kun on sillä aika.
Kaipaus kolkuttaa,
sisin vavahtaa.

Anna armon tulla,
Isä rakastaa.

 

(otteita sivuilta 134-139)