ELÄMÄN KAIROS-HETKET – ihmisen ajat Jumalan käsissä
Mitä aika sitten on?
Kirkkoisä Augustinuksen mukaan ihmisellä on ajasta sisäinen ymmärrys, mutta silti on vaikeaa, tai jopa mahdotonta määritellä, mitä aika on. Augustinus vaikutti noin 400 jKr.
Sitä ennen ja sen jälkeen saman ongelman parissa ovat pähkäilleet kirkonmiehet, filosofit, tiedemiehet ja monet muut.
Aika on hyvin perusluonteinen inhimillisen kokemuksen piirre. Ajan taju ja odotuksen tunteet kehittyvät jo hyvin varhain, jo ennen muistitietoisuutta. Kun vauva huutaa nälkäänsä tai odottaa syliä, se kokee ensimmäisen kerran ajan kulun. Ajan keston taju syntyy siitä aikavälistä, joka jää lapsen ja hänen toiveidensa toteutumisen väliin.
Aikaan liittyy asioiden muuttuminen. Jotta voimme erottaa aikaa, täytyy olla muutoksia, joiden väliin aika syntyy. Aristoteleen Fysiikka-teoksen neljäs kirja sisältää laajan pohdiskelun paikasta ja ajasta. Aristoteleen mielestä aika ei ole sama asia kuin muutos, mutta silti aikaa ei ole olemassa ilman muutosta. Hän päätyykin määritelmään, jonka mukaan ”aika on liikkeen luku suhteessa aikaisempaan ja myöhempään”.
Välitön aikakokemuksemme koskee menneen ja tulevan välille rajautuvaa nykyhetkeä. Sitä ei kuitenkaan voi pitää pistemäisenä rajapintana, vaan tilanteesta riippuen katkelmana aikaa. Esimerkiksi näköhavainto vaatii syntyäkseen pienen hetken. Elokuvan illuusio liikkuvasta kuvasta syntyy, kun pysähtyneitä kuvia näytetään peräkkäin niin nopeasti, ettei ihminen ehdi havaita niiden yksittäisyyttä.
Niin kauan, kun huomiomme on kiinnittynyt nykyhetkeen, emme juurikaan ole tietoisia ajasta. Mielenkiintoisiin askareisiin uppoutuessa aika unohtuu.
Ajankulun tunteen koemme vasta silloin, kun liitämme nykyhetken tilanteen joko aikaisempiin kokemuksiimme tai tulevaisuuden odotuksiin ja toiveisiin.
Kun kaatosateessa odotamme bussia, aika tuntuu matelevan. Toisina hetkinä taas soisi ajan pysähtyvän, mutta sitä vastoin se kiiruhtaa entistäkin nopeammin. On myös todettu, että nuoret kokevat ajan liikkuvan vanhoja hitaammin. Ajantaju siis vaihtelee tilanteesta ja henkilöstä riippuen.
Erilaisia aikakäsityksiä
Henkilökohtaisen ajantajun ohella eri kulttuurien piirissä aikaan suhtaudutaan eri tavoin.
Ensinnäkin voidaan erottaa toisistaan relatiivinen (suhteellinen) ja absoluuttinen (ehdoton, tarkka) aikakäsitys. Esimerkiksi ”perulaisessa” ajassa, kuten monessa muussakin eteläisessä kulttuurissa, asiat tapahtuvat, kun hetki on kypsä. Esimerkiksi jokiveneet tai bussit lähtevät liikkeelle silloin, kun niissä on tarpeeksi ihmisiä. Tai jumalanpalvelus alkaa, kun kirkko on täyttynyt ihmisistä.
”Englantilaisessa” (länsimaisessa) ajassa asiat puolestaan tapahtuvat aikataulun mukaisesti. Laivat, lentokoneet ja bussit lähtevät minuutilleen aikataulua seuraten. Tilaisuudet alkavat ilmoitettuun kellon lyömään. Milloinkahan pääsisimme aloittamaan jumalanpalveluksen, jos odottaisimme, että kirkko tulisi täyteen…
Relatiivisen ja absoluuttisen aikakäsityksen lisäksi aikaa hahmotetaan joko syklisesti (kehällisesti) tai lineaarisesti (suoraa aikajanaa seuraten).
Perun maanviljelijöiden elämä jäsentyy sykleihin, joissa tapahtumat toistuvat päivien, kuukausien ja vuotuisen kierron sääteleminä: Aamu alkaa varhain, kun vielä on riittävän viileää tehdä raskaita töitä. Keskipäivän kuumimman hetken yli levätään ja töihin palataan taas neljän maissa. Kuukausirytmi näkyy esimerkiksi kalastuksen ja metsästyksen säätelyssä, vuotuinen kierto sadekausineen rytmittää puolestaan maanviljelyä, kylvöä ja sadonkorjuuta.
Aasiassa suuret uskonnot ottavat esimerkkiä luonnon kiertokulusta ja niissä ajatellaan, että koko elämä ja olemassaolo on loputonta kehää, mm. jälleensyntymisen kautta.
Toisin kuin syklisessä aikakäsityksessä, lineaarisessa aikakäsityksessä prosesseilla on alku ja loppu. Lineaarisuus on olennainen osa teollista tuotantoa, jossa vaiheet seuraavat toisiaan ja lopullinen täyttymys koetaan vasta kokoonpano- ja myyntiosastolla.
Myös ihmistä koskee lineaarinen elämänkaariajattelu, jossa olemisen vaiheet nimetään lapsuudeksi, nuoruudeksi, työikäisyydeksi ja vanhuudeksi.
Olisi hätiköityä ajatella, että jokin kulttuuri nojaisi vain yhteen aikakäsitykseen. Esimerkiksi Perun sademetsäalueen vahvasti relatiivinen aikakäsitys korvautuu absoluuttisella aikakäsityksellä katolisten juhlien yhteydessä. Pääsiäistä tai vainajien muistopäivää vietetään tarkasti määrättyinä päivinä, ei silloin kun ihmisiä huvittaa. Vastaavasti länsimaalaisen ihmisen absoluuttinen aikakokemus joutuu väistymään vaikkapa arkielämän askareiden kohdalla: roskapussi viedään pois silloin, kun se on täynnä.
Aikakäsitykset eroavat toisistaan siinä, miten nämä ulottuvuudet ovat korostuneet. Yksi korostaa syklisyyttä ja toinen lineaarisuutta. Voinemme puhua eteläisen ja itäisen sekä läntisen ja pohjoisen kulttuurin aikakäsityksistä. Ensin mainittu on syklinen ja jälkimmäinen lineaarinen.
Raamatussa on nämä molemmat tasapainossa. Kaikella on alku ja loppu, ja niiden välissä koko maailmanhistoria, joka etenee lineaarisesti. Samanaikaisesti elämässä koetaan monenlaista syklistä luonnonmukaista kiertoa: vuorokausi, viikko, kuukausi, vuosi jne.
Voisimme ottaa vaikka 7 metrin mittanauhan (lineaarinen aikajana) ja vierittää pallon sen alkupäästä loppuun (syklinen kierto). Pallo etenee koko ajan mittanauhalla ja samalla se kiertää yhä uudestaan itsensä ympäri toistaen kiertoaan.
Menneen ja tulevan välissä
Entä missä olemme nyt? Tulevaisuus on edessämme hyvin sumuisena ja epäselvänä. Emme tiedä, mitä se tuo tullessaan ja milloin. Sen sijaan koettu menneisyys on tarkoin piirretty muistiimme.
Vaikka meitä saatetaan joskus kehottaa unohtamaan mennyt ja katsomaan vain tulevaan, se on tosiasiassa mahdotonta. Emme voi eikä meidän edes kuulu unohtaa tai mitätöidä tähän asti koettua elämää. Sillä on syvä tarkoitus. Se on perusta nykyisyydelle ja tulevalle.
Henkilökohtaisena kokemuksena ajankulku on ennemminkin kuin kävelyä takaperin: silloin menneisyys aukeaa silmiemme edessä, mutta mitä selkämme takana (tulevaisuudessa) odottaa, sitä voimme vain arvailla.
Samalla on selvää, että on katsottava eteenpäin. Ilman arkisia ja suurempia tavoitteita pysähtyisimme. On noustava sängystä, syötävä aamupala, mentävä töihin ja tehtävä lukemattomia muita asioita tavoitteellisesti. Lisäksi tarvitsemme suurempia päämääriä kuten koulutuksen, työpaikan, kodin ja perheen hankkimisen, jne.
Aika jäsentyy kokemuksissamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden peräkkäisyydeksi. Toisaalta tämäkään suunta ei ole aina selviö. Menneisyys ei ole kokonaan mennyttä, sillä se on aina läsnä meissä ja esimerkiksi menneisyyden käsittely voi muuttaa kokemustamme nykyisyydestä ja linjata tulevaisuutta uudella tavalla.
Ajan mittaaminen on tarkkaa työtä
Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty ihmisen mitanneen jollain tavalla aikaa mahdollisesti jopa 20 000 vuoden ajan. Aurinko, kuu ja vuodenajat olivat pitkään tärkein kalenteri ja kello. (Hämmästyttävän lyhyt aika, kun väitetään, että ihminen on ollut olemassa 2 miljoonaa vuotta… Monet faktat osoittavat, että luomisesta ei ole kulunut kovin paljon aikaa.)
Tarkemmin päivää voitiin jaksottaa aurinkokellon ja mitta-asteikoin varustetun kynttiläkellon avulla, joista jälkimmäinen mahdollisti ajanmittauksen myös yöllä. Veden ja hiekan valumiseen perustuvat puolestaan vesikello ja tiimalasi. Vaikka jo vesikellossa oli hammaspyörät, ensimmäiset varsinaiset mekaaniset kellot syntyivät 1300-luvulla. Sittemmin uudet keksinnöt ovat taajaan parantaneet kellojen käyntitarkkuutta.
Tänä päivänä planeettamme virallisesta ajasta vastaa maailmanlaajuinen cesium- ja vetymaser-atomikellojen verkosto, jonka keskinäisen vertailun avulla kyetään laskemaan niin vakaata aikaa, että virhe on vain yksi sekunti 27 miljoonassa vuodessa.
Ja yksi sekuntihan on vuodesta 1967 määritelty ajaksi, joka kuluu, kun cesium-133-atomi värähtelee 9 192 631 770 kertaa.
Kenen kello on oikeassa?
Viimeisen todellisen mullistuksen ajanmittauksen alalla sai aikaan sveitsiläinen Albert Einstein vuonna 1905. Esittämiensä suhteellisuusteorioiden kautta Einstein esitti, että liikkuva kello käy hitaammin kuin levossa oleva ja että kellon käynti hidastuu suuren massan läheisyydessä.
Jos kaksosista toinen asuu korkealla vuorella ja toinen meren rannalla eli aavistuksen lähempänä maan keskipistettä, vuorella asuva vanhenee nopeammin. Ikäero on mitättömän pieni, mutta tilanne muuttuu, jos toinen kaksosista lähtee pitkälle avaruusmatkalle ja lentää lähes valon nopeudella. Palatessaan hän tapaa itseään huomattavasti vanhemman sisaruksensa.
Ihminen ei voi liikkua lähimainkaan valon nopeudella. Mutta esimerkiksi satelliittinavigoinnissa tulisi jopa kilometrien virheitä, ellei laskelmissa otettaisi huomioon, että kellot käyvät maanpinnalla eri tahtiin kuin Maata kiertävissä satelliiteissa.
Kaiken alku?
Vallitsevan tieteellisen teorian mukaan maailmankaikkeus sai alkunsa noin 14 miljardia vuotta sitten alkuräjähdyksessä. Tähän teoriaan liittyy monia vakavia ongelmia. Maailman alkuhetkeen ei voi enää päästä eikä sitä voi nähdä. Valo vääristyy avaruudessa ja kaikki teoreettinen mittaaminen on altis vakaville vääristymille. Alkuräjähdyksen todistusaine on mitättömän pieni ja heppoinen. Oikea, rehellinen vastaus on: emme tiedä.
Joka tapauksessa tieteen käsityksen mukaan maailmalla on alkuhetki ja se myös kulkee kohti kaiken päättymistä joko hitaan hiipumisen tai nopean tiivistymisen takaisin ikään kuin alkupisteeksi kautta. Tieteen mukaan tähän maailmaan kuuluva aika alkoi kaiken alussa.
(Tämän alkuosan teksti on julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2006.)
Luomisen näkökulma
Raamattu alkaa järisyttävästi sanoilla: Alussa Jumala loi taivaan ja maan!
Mitä kaikkea se kertoo? Maailman, olemassaolon ja elämän takana on persoonallinen Luoja Jumala. Hän on tehnyt kaiken tämän. Hänen tahdosta me olemme olemassa. Maailma ei ole syntynyt itsestään, sattumalta, tyhjästä vaan Jumalan sydämeltä. Tämä antaa huikean perimmäisen ja luovuttamattoman tarkoituksen kaikelle.
Kaikella ajallisella on alku. Ajallinen kello käynnistyi luomisen ensihetkessä. Raamatun mukaan nykyisellä ajallisella luomakunnalla on myös päätös. Ajallinen olemassaolo kulkee lineaarisesti alusta loppuun saakka. Sitten Jumala luo kaiken uudeksi. Olemme kahden ikuisuuden välissä.
Raamatun mukaan Jumala loi kaiken huikaisevan nopeasti, kuudessa päivässä. Siihen ei tarvittu 14 miljardia vuotta. Luomisen tapahtumat olivat käsittämättömän nopeita. Jumala ikään kuin nosti ikuisuudessa suunnittelemansa oliot silmänräpäyksessä ajallisuuteen, jonka jälkeen ne toimivat tasaisen vääjäämättömästi luonnonlakiensa mukaan.
Me puolestamme joudumme katsomaan kaikkea tätä hyvin kaukaa. Luomista ja sen jälkeistä historiaa voisimme verrata vaikkapa suihkuhävittäjään. Parhaimmillaan se voi kiitää kolme kertaa ääntä nopeammin, mutta laskeutuessaan sen vauhti hidastuu huomattavasti.
Kun me katsomme ja arvioimme luomista, näemme kaiken nykyisten luonnonlakien mukaisesti. Näemme hitaan hävittäjän, joka on laskeutumassa. Siitä teemme vakavan virhepäätelmän, että hävittäjä lentää aina yhtä hitaasti. Sen perusteella laskemme olemassaololle pitkiä aikajaksoja. Tosiasiassa hävittäjä on lentänyt ratkaisevat vaiheet huikeaa vauhtia.
Jos auto lähestyy sinua Helsingistä 10 km nopeudella, on väärin olettaa, että se on tehnyt koko matkan samaa vauhtia. Sitä vauhtia 100 km matka kestäisi 10 tuntia. Mutta tosiasiassa auto on kulkenut valtaosan matkasta 120 km nopeudella ja matka onkin kestänyt vain noin tunnin.
Jumala loi kaiken huikaisevan nopeasti ja se vääristää käsityksemme maailmankaikkeuden iästä. Tähän vakavaan vääristymään päädymme, kun ihmiskunta hylkää Luojansa ja yrittää väkisin selittää kaiken toisin.
Toinen Jumalan luomistyöhön liittyvä ongelma tieteen kannalta on se, että Jumala loi täysin valmiin, kypsän, toimivan maailman kerralla. Hän loi Aadamin suoraan aikuiseksi mieheksi. Jos olisimme paratiisissa vaikka tunti Aadamin luomisen jälkeen, minkä ikäiseksi arvioisimme hänet? Tosiasiassa hän olisi vain tunnin ikäinen, mutta hän silti näyttäisi vaikkapa 25-vuotiaalle ja olisi käytännössä sen ikäinen.
Entä minkälaisia aikamääreitä saisimme paratiisin kivistä ja alkuaineista? Mittari voisi näyttää miljoonia vuosia, mutta kivet olisivat silti vain kuusi päivää vanhoja. Jumala loi materiaalin, joka on täynnä erilaisia, epäpuhtaitakin alkuaineita. Ei Jumalan tarvinnut luoda ensin materiaalia, jonka radioaktiivisuuden pitäisi puoliintua miljoonia vuosia.
Surkuhupaisinta ”tieteessä” on se, että elollisenkin materian ikää arvioidaan sitä ympäröivän kiviaineksen mukaan ikään kuin ne olisivat samanikäisiä. Fossiilin ikää ei määritä ympäröivä kivimassa. Siksi dinosaurukset eivät todellakaan ole esim. 100 miljoonan vuoden takaa vaan muutamien tuhansien vuosien takaa, koska niistä on löydetty niin tuoretta verta, että hauraat dna-ketjut ovat yhä ehjiä.
Kieltäessään Luojansa ihmiskunta eksyy syvään pimeyteen – ei vain moraalisesti vaan myös perimmäisen tiedon ja totuuden suhteen. Samalla ihmiskunta menettää koko elämän tarkoituksen ja mielen.
Tiede ei sinällään ole paha tai väärä asia. Jumala loi ihmisen tutkimaan, hyödyntämään ja rakentamaan maailmaa – mutta se pitää tehdä Jumalan tarkoittamalla tavalla, kestävästi, Luojaa ja luomakuntaa kunnioittaen ja rakastaen. Itseriittoinen hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen tuo ihmiselle tuhon. Sitä koko ihmiskunnan historia on täynnä. Varsinkin modernin ihmisen tieteelliset saavutukset ovat kauhistuttavia: kulutus, saastuminen, tavanomaiset aseet, ydinaseet.
Vain luomisen näkökulma antaa tarkoituksen elämälle, koska silloin saamme olla turvallisesti Luojamme sylissä. Silloin saamme kulkea kohti paljon parempaa, kaiken hyvää täyttymystä.