KADONNEET SUKUPOLVET
Suomi on kadottanut monta sukupolvea. Sen myötä kansamme on heikentynyt tavalla, jonka vaikutukset alkavat näkyä ja tuntua merkittävällä tavalla. Emme kykene ylläpitämään korkeaa elintasoa, taloutemme on heikentynyt ja turvallisuutemme on vaakalaudalla. Monenlainen pahoinvointi on kasvanut. Hoidettavia on pian enemmän kuin hoitajia. Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle eikä jatkajia ole riittävästi.
Kadonneet sukupolvet ovat juuri se tekijä, joka kallistaa maamme tasapainon negatiiviseksi. Maastamme on kadonnut vuodesta 1970 alkaen yli 600 000 suomalaista ihmistä. Juuri tuo määrä olisi tarpeen maamme hyvinvoinnin, talouden ja turvallisuuden kehittämisessä. Jokainen näistä 600 000 ihmisestä olisi ollut täynnä elämänvoimaa, kykyjä, lahjoja, ideoita, mahdollisuuksia, vuosikymmenten aktiviteettia ja työpanosta. Nyt heitä ei ole. Maamme ikärakenne on vakavalla tavalla vääristynyt. Ratkaiseva määrä ihmisiä on kadonnut.
Mutta miten niin kadonneet? Eihän tällaisesta ole kerrottu mitään!
Vuodesta 1970 alkaen Suomessa on abortoitu järkyttävä määrä pienokaisia äitiensä kohtuun – yli 600 000! Mutta eivätkö he olleet sairaita ja heidät abortoitiin siksi? Eivät. Teoreettisesti vain noin yksi prosentti saattoi sairastaa vakavaa sairautta eikä sekään oikeuta heidän surmaamiseen. Entä jos sinä sairastut vakavasti? Onko yhteiskunnalla lupa eliminoida sinut välittömästi?
Kansa, joka surmaa omat lapsensa, ei voi menestyä vaan se tuhoutuu. Kyse on moraalisesta rappiosta, käsittämättömästä itsekkyydestä ja rakkaudettomuudesta. Samalla kansa menettää konkreettisesti tulevaisuuden leipänsä. Eikä Jumalakaan sitä hyvällä katso. Siunaus vaihtuu kiroukseen.
Suomessa eletään yhä tänään käsittämättömän rakkaudettomuuden ja järjettömyyden vallassa. Joka vuosi surmataan 10 000 lastamme. Ajatellaan, että homma on siististi hoidettu, eikä siitä seuraa mitään. Kuitenkin siitä seuraa mittaamaton määrä pahaa. Viaton lapsi kuolee, vanhemmat ja abortin ”lääketieteelliset” tekijät kantavat syvää syyllisyyttä ja paatuvat, yhteiskunta menettää valtavan pääoman, Jumalan antama siunaus vaihtuu kiroukseen.
Mitä sinä olet tehnyt asian hyväksi? Välinpitämättömyys on osallisuutta tähän kaikkeen. Kestämmekö tämän kaiken lopulliset seuraukset?
Suomi on kadottanut myös toisella, ainakin yhtä vakavalla tavalla monta sukupolvea. Edellisten sotien aikana kansamme painui nöyrästi polvilleen Luojansa eteen. Se kannatti. Jumala armahti, maamme säilyi itsenäisenä ja moni löysi uskon elämäänsä. Vuosikymmenten saatossa tämä usko ja kunnioitus on haihtunut kuin savu tuuleen. Kirkot ovat tyhjillään. Vaikka rippikoulu tavoittaa noin 90 % nuorista, jo muutaman vuoden kuluttua he liittyvät hengellisesti kadonneisiin sukupolviin. Nuoret aikuiset ja työikäiset loistavat poissaolollaan. Jumala ei merkitse heille juuri mitään.
Millaista elämä on ilman Jumalaa? Kaikki on lopulta sattumaa. Kuolema tekee kaiken tyhjäksi eikä sitä kannata ajatella. Elämä on lyhyt ja siitä kannattaa ottaa kaikki irti – itselle. Rakennamme omaa elämää, hankimme rahaa ja käytämme sen nautintoihin. Sydän jää tyhjäksi. Mikään ei anna syvintä tyytyväisyyttä ja rauhaa.
Usko Jumalaan on elävää yhteyttä Hänen ja lähimmäisten kanssa. Aito rakkaus täyttää sydämen ja antaa turvan, tarkoituksen ja suunnan elämälle. Elämä onkin paljon suurempi ja mahtavampi juttu!
Usko ei tee kenestäkään täydellistä. Synnit saa anteeksi. Kaikki se syyllisyys ja paha, mitä kannamme syvällä sydämessämme, tuodaan esille ja käsitellään. Kristus kantaa tuomion ja me saamme armon. Saamme anteeksi myös käsittämättömän lastensurmaamisen. Armon varassa voimme kohdata tämänkin, saada anteeksi ja sitoutua elämän puolustamiseen.
Rukouksemme olkoon, että kadonneet sukupolvet löytyisivät. Raamattuun sitoutuneet seurakunnat täyttykööt ja rakkaus kaikkia lapsia kohtaan tuokoon sen hengen, että yhtäkään lasta ei surmata eikä kohdella ei-toivottuna.
Jumalalle jokainen on yhtä rakas ja arvokas. Jumala voi löytää kadonneet Kristuksen kautta. Hän on ottanut syliinsä surmatut ja hän tahtoo ottaa syliinsä meidätkin.
Saako hän löytää sinutkin?