JUMALA MUOVAA MEITÄ

Aki Miettinen / One Way Mission, toiminnanjohtaja Tapani Suonnon luvalla

 

Peltoon kätketty aarre

Matt. 13:44 kertoo ihmeestä, jossa maamies löytää peltoon kätketyn aarteen. Mies, mahdollisesti vuokraviljelijä, meni ja myi kaiken omaisuutensa ja osti tuon pellon saadakseen aarteen itselleen. Jumala näkee jokaisessa meissä samanlaisen aarteen ja hän on ostanut Kristuksen verellä peltomme omakseen. Aarre on taivasten valtakunta, joka on meissä.

Taivasten valtakunta oli murtautunut ihmiskunnan keskelle. Sen vuoksi Kristus oli kuollut ja herätetty kuolleista ja Pyhä Henki oli lähetetty. Siksi Paavali julistaa rohkeasti kirjeissään, että me olemme ”nyt, ei kuitenkaan vielä” kansalaisia tarkoittaen sitä, että jo nyt Jumalan valtakunta on todellisena meidän keskellämme. Näin on, kun rukoilemme: ”Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa”. Mikä valtava ajatus: Jumalan valtakunta täällä maan päällä. Paavalille tämä oli täyttä totta.

 

Aarre saviastioissa

”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä”. (2 Kor. 4:17) Sinussa toimii suunnattoman suuri voima, mutta koska se on saviastiassa, se ei ole sinun vaan Jumalan.

Paavali kirjoittaa edelleen: ”Kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa”.

Jumala kuljettaa meitä aina voittosaatossa. Paavalille tämä oli totista totta; hän ei saarnannut menestysteologiaa vaan sitä, että ylösnousemusvoima on uskovien eli seurakunnan keskellä todellisena läsnä. Siksi kaikki Raamatun lupaukset ovat mahdollisia tänäänkin niin kuin alkuseurakunnassa, jotta ”kukaan ei olisi armosta osaton”.

2 Korinttilaiskirjeen 4. luvussa on voimakas vastakkainasettelu: alkuosa julistaa evankeliumin voiman kirkkautta, mutta seuraavissa jakeissa Paavali kääntyy kertomaan niiden heikkoudesta, jotka tuota kirkkauden sanomaa julistavat. Valtavaa sanomaa vievätkin eteenpäin saviastiat.

Se aarre, joka meissä on, on Pyhä Henki tai Kristus meissä, kirkkauden toivo, mutta astiat olemme me. Meillä on siis aarre saviastiassa.

 

Puhdistuksen jälkeen rauhoittumaan

Raamattu puhuu usein Jumalasta savenvalajana. Esim. Jes. 64: 8 ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme. Me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme. Kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.”

Jumala on taivaallinen savenvalajamme, joka muovaa meitä. Ennen kuin savi saa astian muodon, on monia työvaiheita. Ensin savi tietysti nostetaan pellosta, sitten se pestään ja pannaan sivuun rauhoittumaan. Savi siis rauhoitetaan, eikö ole mukava kuva? Kun olet tullut uskoon eli kun Jumala on nostanut sinut pellosta, hän on pessyt sinut verellään niin, että olet puhdas, pyhittänyt sinut ja sitten hän laittaa sinut rauhoittumaan.

Hienoin saarna asemastamme Jumalan edessä on pieni lapsi isänsä sylissä. Ajattele tätä: Kristuksen veren kautta meillä on pääsy kaikkein pyhimpään, paikkaan, jossa Jumala, meidän Isämme, ilmestyy, ja me saamme juosta esteettä Isän syliin. Usein meillä vain on niin kauhea kiire, ettemme osaa rauhoittua siihen. Monilla on uskoon tulon jälkeen valtava kiire toimia. Jumala kuitenkin sanoo, että ”rauhoitu hetkeksi, sinut on pesty ja savikin rauhoittuu”. Tätä vaihetta voisi ajatella kuherruskuukautena Kristuksen kanssa ja kuherruskuukausihan on hieno asia. Sana ja elämä alkavat sulautua yhteen.

 

Elämämme paakut ja kovettumat

Rauhoitusvaiheen jälkeen seuraa hankalampi vaihe: savi kirnutaan ja pehmitetään. Näin saadaan kovettumat ja paakut pois. Kovettumien paikantamiseksi savea pistellään, sillä jos saven sisään jää kovettumia, siitä seuraa myöhemmässä työstövaiheessa rikkoutuminen.

Meidän on vaikea hyväksyä sitä, että kun kuherruskuukausi Kristuksen kanssa päättyy, meitä aletaankin pistellä, jotta sisimpämme paakut ja kovettumat löytyisivät. Tämä vaivaaminen, kirnuaminen ja pisteleminen on kuitenkin ainoa tapa, jolla voimme edetä valmistumisprosessissa.

Kenties Roomalaiskirjeen 5. luvun alku kuvaa tätä vaihetta ainakin jossakin määrin. ”… ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.”

 

Seurakunta savenvalajan apuna

Savenvalaja, joka vaivaa ja käsittelee meitä, on Jumala. Usein hän käyttää apunaan muita ihmisiä. Joudummekin myöntämään, että tarvitsemme toinen toisiamme ja seurakuntayhteyttä. Juuri Jumala on asettanut seurakuntaan kaikki ne erilaiset ihmiset, joiden kautta meidänkin luonteemme kovettumia ja paakkuja kaivellaan. Hankaluudestaan huolimatta vaihe on tarpeellinen, jotta häiritsevät paakut löytyvät ja poistuvat. Sen tähden Jumala sallii sen meille.

Voimme ottaa oppia Paavalin asenteesta Roomalaiskirjeessä. Emme siis kerskaa ainoastaan Kristuksen armosta ja kirkkaudesta ja toivosta, vaan myös ahdistuksista, koska tiedämme, että se saa aikaan jotain hyvää. Vaikka pistelemiset, koettelemukset ja menneisyyden selvittely ovat kipeitä toimenpiteitä, ne ovat välttämättömiä hyväksi astiaksi valmistumisessa.

Saven vaivaamisen tarkoitus on sitkistää savea. ”Mutta kärsivällisyys saa aikaan koettelemuksen kestämistä.” Me ihmiset olemme usein liian hätäisiä. Niilo Ylivainio kertoi kerran, miten eräässä kokouksessa pohjalainen mies tuli rukoiltavaksi. Kun Niilo kysyi, mitä mies halusi Jumalan tekevän hänelle, tämä vastasi haluavansa saada kärsivällisyyttä tässä ja nyt! Se ei valitettavasti onnistu niin, sillä kärsivällisyys tulee koettelemusten kautta.

 

Tahdotko?

Vaivaamisen jälkeen savi laitetaan sivuun. On vapauttavaa tietää, ettei käsittely kestä loputtomiin. Savi pannaan taas lepoon. Tämän lepovaiheen pituuden määrittelee Jumala sen mukaan, millaisia me olemme. Hän tuntee meidät.

Lepovaiheen jälkeen savi otetaan jälleen pöydälle ja varsinainen astian valmistus alkaa. Savea ei voi koskaan pakottaa vaan savenvalaja suostuttelee sen haluamaansa muotoon. Jumala kysyy siis aina: tahdotko?

Minua siunaa monesti ajatus, joka on Raamatussa luomiskertomuksesta alkaen. Jumala loi sanallaan kaiken muun, mutta kun hän loi ihmisen, hän otti maan tomua. Jumala tahri kätensä, kun hän loi ihmisen. Toisen kerran hän tahri kätensä, kun hän lunasti ihmisen. Silloin ne tahrautuivat hänen Poikansa viattomaan vereen.

Ja vielä lunastuksen jälkeenkin Jumala on savenvalaja, joka on valmis pyhyydessään jälleen tahrimaan kätensä, ottamaan savemme, tarttumaan meihin ja alkamaan muovata meitä. Sama Pyhä Jumala, joka on rakkaus.

Niinpä sitten joudumme tuohon pöydälle, jos tahdomme – Jumala suostuttelee meitä, ei pakota. Hän tietää, missä sinun ja minun kipukynnyksemme on. Se on armollista ja lohdullista tietää.

 

Syventävää savustamista

Kun savi sitten on saanut oikean muodon, alkaa mielenkiintoinen vaihe: esilämmittäminen. Astia savustetaan polttoa varten. Entisaikaan tämän savustamisen suorittivat savenvalajan oppipojat.

Olemme jo päässeet aika pitkälle. Savenvalaja itse on työstänyt meitä pöydällään ja on antanut meille haluamansa muodon. Mutta sitten tulevatkin oppipojat, jotka aloittavat savustamisen – siinä tulee kyllä vesi silmiin. On hankalaa olla savustettavana varsinkin, kun savustajia ovat oppipojat.

Tämä vaihe voi kuvata meidän sopeutumistamme yhä enemmän osaksi seurakuntaa. Esilämmitys savustamisineen on prosessi, jossa tulemme yhtä tietoisemmaksi sekä Jumalasta että niistä kiusauksista, joita aiheuttavat meidän oma lihamme, kanssamatkaajat ja maailma. Näemme selvemmin, miten meissä on lihan haluja ja tekoja, vaikka olemmekin jo vaeltaneet Kristuksen seurassa. Huomaamme myös sen, että kanssamatkaajatkaan eivät ole enkeleitä vaan ihan samanlaisia ihmisiä kuin me.

Alamme käsittää, minkälainen ihme Jumalan seurakunta on ja mitä on Pyhän Hengen luoma ykseys erilaisuudessa. Ja alamme hyväksyä toisiamme ja myös sen, että minä itsekin saan olla siinä savustusvaiheessa ihan sellainen astia, miksi Jumala on minua alkanut muovata.

 

Koetuksen helle

Saviastian valmistuksen viimeinen vaihe on polttaminen. Vasta kun astia hehkuu oikealla tavalla, se on valmis ja onnistunut.

”Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne.” (1 Piet. 4:12-14)

Polttamisvaihe saattaa merkitä kokemusta, että Jumala todella vie meitä kärsimyksiin hänen nimensä tähden. Kristuksen seuraamisen tähden saatamme joutua sekä sisäisiin että ulkoisiin prosesseihin, joissa esiin nousee yhä kipeämpiä asioita. Kun sitten hehkumme oikealla tavalla, olemme valmiita otettavaksi pois savenvalajan uunista.

 

Arki- vai juhlakuppi?

2 Timoteuskirjeen 2. luku kertoo siitä, miten taloudessa on astioita monenlaista käyttöä varten. Me haluaisimme tietysti olla niitä mahtavimpia astioita siellä astiakaapissa. Mutta mitä se merkitsisi hengellisessä elämässä? Haluaisitko olla posliinikuppi, joka otetaan esiin vain silloin, kun taloon tulee kunniavieraita? Tai juhlakalusto, joka otetaan silloin, kun on häitä ja hautajaisia?

Vai haluaisitko olla Jumalan kädessä arkikuppi, jota käytetään joka aamu ja johon aamukahvi kaadetaan? Kuppi, joka on käytössä pitkin päivää? Uskon, että valtaosa meistä haluaisi Jumalan käytössä olla nimenomaan näitä arjen astioita.

Rukoilkaamme myös, ettei seurakunnastakaan tulisi mikään pyhimysten museo, joka on täynnä arkeologisesti arvokkaita astioita, seinälle ripustettuja ja lasikaappiin talletettuja niin, ettei kukaan voi niihin koskea. Olkaamme mieluummin vaikkapa kirpputorimyymälä, missä on paljon arjen astioita, joihin saa koskea ja joista voi valita tarvitsemansa. Antakaamme seurakunnan olla juhlaesineiden näyttelyn sijasta arkiastioiden, jopa särjettyjen ja pilalle menneiden astioiden eli syntisten sairaala, jossa Jumala muovaa meitä yhä uudelleen ja uudelleen.

 

Olemme Jumalan käsissä

Entä jos menemme rikki – mehän olemme kaikki valuvikaisia.

Jeremian kirjan18. luvusta löydämme kertomuksen siitä, miten Jeremialle tuli sana: ”Nouse ja mene alas savenvalajanhuoneeseen… Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niin kuin savi voi mennä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä. Silloin tuli minulle tämä Herran sana: Enkö minä voi tehdä…”

Paavali jatkaa: ”Sanoisiko savi valajalleen, miksi minusta tällaisen astian teit?”

Kun menemme rikki, on turvallista tietää, että me särymme Jumalan käsissä. Rikkoutuminenkin tapahtuu hänen käsissään.

Eräs helluntaisaarnaaja sanoi, että ”Kun menen rikki ja Jumala heittää minut sellaiseen rikkimenneiden astioiden varastoon, joka savenvalajilla on, niin siellä sirujenkin kasassa minä huudan: Halleluja! Sillä tiedän, että savenvalajani on Jumala ja Jumalan käsissä on turvallista särkyä.” Myös Daavid sanoi valinnan hetkellä: ”En halua ihmisiltä mitään vaan haluan jäädä Jumalan käsiin.”

On hyvä tietää, että jos menemme rikki, Herra aloittaa aina alusta. Hänellä riittää aina vaihtoehtoja ja hänellä riittää kärsivällisyyttä. Ja kuten savenvalajalla myös Jumalalla on särkyneiden astioiden sirpalekasa, josta hän ajallaan työstää uusia astioita.

 

Kohti Kristuksen kaltaisuutta

Savi ja sen työstäminen kertovat Raamatussa meille omaa tarinaansa siitä, kuinka Jumala työstää meitä sen jälkeen, kun olemme tulleet hänen omikseen. Kun hän johdattelee, käsittelee ja käyttää meitä, siihen sisältyy sekä suostuttelevaa käsittelyä, pöydällä odottamista, savustusuunissa olemista että polttamista. Kaikki nämä vaiheet kuvaavat hyvin lohdullisesti, miten Jumala valmistaa meistä astioita omaan käyttöönsä ja kasvattaa meitä samalla kohti Kristuksen kaltaisuutta.

Muista, että Kristus särkyi ristillä meidän tähtemme täydellisesti. Hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä särkyivät ja murtuivat Jumalan käsissä sen tähden, että sinulla ja minulla olisi tänäänkin elämä.

Siksi ei ole tärkeää, oletko tänään ehjä vai rikki, vaan tärkeintä on tietää ja uskoa se, että olet Jumalan kädessä. Vaikka olisitkin juuri nyt rikkimenneiden astioiden kasassa, sekin on valimossa, jossa savenvalajana on Jumala. Olet missä elämänvaiheessa tahansa, Jumala ei pakota sinua mihinkään – hän suostuttelee. Siksi voit olla turvallisella mielellä.

Aki Miettinen

 

 

TÄYDENTÄVIÄ NÄKÖKULMIA:

Jumalan työ on usein salattua ja ihmeellistä. Hänellä on suunnitelma ja tarkoitus meille jokaiselle. Jumala käyttää meitä niin kuin hän näkee hyväksi. Otollisia olemme silloin, kun annamme Jumalan tehdä hänen työtään meissä ja olemme hänestä riippuvaisia. Jumala riisuu meistä väärää itseluottamusta ja omavanhurskautta, jotka estävät meitä turvautumasta Jumalaan. Usein tämä merkitsee heikkouden tiellä kulkemista. Vain heikkoina tarvitsemme suurta Jumalaa.

Jumala muovaa meistä hauraita saviastioita. Kun ylpeys on kovettanut meidät kivikoviksi, Jumalan työ särkee ja muovaa meitä. Vasta särkyneen astian säröjen kautta voi loistaa Jumalan kirkkaus. Tuo kirkkaus on Jeesuksen rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Muistan, kuinka Kalevi Lehtinen joutui käymään monenlaista särkymisen ja kivun koulua. Kun hän julisti evankeliumia, hän vaikutti ihmeellisen hauraalta ja särkyneeltä, mutta samalla hyvin kirkkaalta ja valoisalta evankelistalta. Koska hän oli särkynyt, Kristus sai loistaa hänessä. Kovan ihmisen sydämeen Jumala ei voi tulla eikä hän voisi sieltä myöskään näkyä ulospäin.

Jumalan koulu ja muovausprosessi on elinikäinen. Siinä on monenlaisia vaiheita, joita emme aina voi ymmärtää. Parasta, mitä voimme tehdä, on luottaa Jumalaan. Jumalan koulussa voimme oppia tuota hiljaista luottamusta. Vaikka ihmiset tahtoisivat pahaa, Jumala voi kääntää senkin hyväksi.

Jumalan koulussa olemme tavallisia ihmisiä – kuolevaisia. Vuosikymmenten myötä fyysinen ruumiimme rapistuu. Solut eivät enää uusiudu vaan ne vanhenevat ja sen myötä mekin. Psyykkeemme voi hidastua ja kuormittua. Muisti voi alkaa pettää. Sairaudet voivat muuttaa persoonaammekin. Nuoruuden hengellinen into ja touhu voi muuttua pohtivaksi ja olennaiseen keskittyväksi. Lopulta jäljelle jää vain Kristuksen ihmeellinen rakkaus ja armo.

Silloin kun kaikki omat voimat ovat loppuneet, olemme valmiita taivaaseen. Siellä meidät täytetään – ei millään ajallisella, vajavaisella, kuolevaisella tai syntisellä vaan pelkästään Kristuksen kirkkaudella. Silloin meistä tulee rakkauden, hyvyyden, ilon ja onnellisuuden täyttämiä ihmisiä. Silloin Jumalan hyvä tahto täyttyy lopullisesti ja täydellisesti. Silloin emme enää muistele koettuja kipuja. Niillä ei ole enää mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että saamme nähdä Luojamme kasvoista kasvoihin, Kristuksessa Jeesuksessa.

Kimmo Malinen