JEESUS AUTTAA HÄDÄSSÄ  (4. su loppiaisesta)

Johdanto

Kuten tiedämme hyvin, ihmisen elämään mahtuu monenlaisia päiviä: ihanaa auringonpaistetta, leppoisia tuulia, välillä pilvisempää ja sadettakin. Toisinaan myrskypilvet täyttävät taivaan ja sydämenkin.

Mutta olipa meille mitä tahansa, aina on hyvä tulla yhteen Jumalan pyhän rakkauden sanan äärelle. Hän hoitaa, kaitsee, varjelee ja tarvittaessa nuhteleekin meitä. Kaiken hän tekee rakkaudestaan käsin. Kylmyys saa sulaa sydämistämme, haavat saavat parantua ainakin yhden ompeleen verran, mieli saa tyyntyä ja henki saa vahvistusta. Ja kenties myrskytkin taukoavat, ainakin hetkeksi.

On hyvä taito hetkeksi irrottautua kaikesta muusta ja uppoutua Herran armon mereen. Ympäröivä todellisuus ei välttämättä muutu miksikään, mutta me muutumme ja voimme jaksaa taas yhden tai useamman päivämatkan eteenpäin.

Aurinko paistoi kirkkaasti opetuslasten elämässä, kun he kulkivat Jeesuksen seurassa. Jeesus oli opettanut kansaa, parantanut sairaita ja ruokkinut suuren joukon ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Elämä hymyili. Messiaaninen loiston aika häämötti edessä ja opetuslapset saisivat siitä oman leijonanosansa.

Kun päivä kallistui iltaan, opetuslasten oli mukava lähteä soutamaan auringonsäteiden kultaamaa, kevyesti liplattavaa Galilean järven pintaa. Jeesus jäi sillä aikaa rukoilemaan.

Luemme Matteuksen evankeliumista 14:22–33:

Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltä käsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, Jeesus nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.

Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”

Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus.

Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”

Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Elämän moninaiset värit

Kuten Galilean järvellä ja elämässä on tapana, tuuli voi kääntyä äkisti, matkanteosta voi tulla haastavaa puurtamista ja myrsky voi nostattaa aaltoja niin, että huoli, ahdistukset ja pelot valtaavat mielet.

Onko sinulle käynyt joskus näin? Ainakin minulle on käynyt.

Elämässä vuorottelevat erilaiset vaiheet ja vuodenajat. Elämämme matkalla saamme kokea uuden syntymisen kevättä, kesäisiä täyteläisyyden ja ihanuuden päiviä, sitten syksyistä hiipumista ja monesta hyvästä luopumisen aikaa. Joudumme kohtaamaan talvisen kylmyyden, sairauksia ja kuolemaa, jonkin tärkeän puuttumista.

Nämä vuodenajat kattavat koko ajallisen elämänkaaren alusta loppuun, mutta sen lisäksi ne kaikki voivat olla samanaikaisesti jollakin tavalla yhtä aikaa läsnä elämässämme. Kun menetämme jotain, sen tilalle voi syntyä jotain uudenlaista.

Selvää on, että täällä ajassa emme saa nauttia kaikkea mahdollista hyvää, sillä sen aika on vasta kirkkaudessa. Kaiken, mitä kohtaamme, saamme ottaa sen vastaan Jumalan kädestä.

Elämämme turvatekijät

Toivomme tietysti helppoja, mukavia, leppoisia elämänpäiviä. Niitäkin meille suodaan. Mutta niihinkin kätkeytyy omia haasteita. Saatamme käpertyä omaan hyvinvointiimme ja nähdä Jumalan yksipuolisesti, vähän kuin joulupukkina, jolta antaa jatkuvasti kaikkea kivaa sen mukaan kuin toivomme.

Mutta Jumala ei ole sellainen eikä elämä ole helppoa ja yksinkertaista, kuten tiedämme. Suurimmat haasteet koemme silloin, kun kohtaamme opetuslasten tavoin kovia myrskyjä.

Miten niiden keskellä selviämme? Miten käy uskomme, silloin kun yön pimeys ympäröi, tuulet puhaltavat vastaan ja myrsky nostattaa aaltoja? Silloin kun Jumala tuntuu olevan kaukana, poissa keinuvasta elämämme veneestä?

Mitkä ovat elämämme kantavat peruspilarit, jotka kestävät kaiken, mitä ikinä kohtaamme? Puhumme siitä, millaiseen tärkeysjärjestykseen laitamme erilaisia asioita.

Elämän hyvinä päivinä tärkeysjärjestys on usein toinen kuin hyvin vaikeina aikoina. Juuri koetusten ajat testaavat meitä, arvojamme ja elämäntapaamme. Niiden keskellä joudumme tarkistamaan suuntaamme ja sitä, mitä pidämme luovuttamattoman tärkeänä. Erotamme olennaisen ja toisarvoisen. Tärkein kiteytyy.

Entä miten kiteyttäisimme elämämme tärkeimmät asiat kristillisen uskon valossa? Voisimmeko kiteyttää tärkeimmän kolmeen hyvin tuttuun, kenties liiankin tuttuun ja itsestään selvään sanaan? Ne ovat Usko, Toivo ja Rakkaus.

• Usko on luottamusta siihen, että kaikki on Jumalan kädessä ja me saamme olla hänen kämmenellään kaikkein parhaimmassa turvassa, mitä ikinä koemmekaan.

• Toivo on jo kotisataman näkemistä uskon silmin. Se on kuin kirkas majakan valo, joka tunkee läpi kaiken pimeyden ja myrskyjenkin ja osoittaa tietä kotiin. Vielä vähän ja kohta olemme perillä. Päämäärä häämöttää jo silmiemme edessä.

• Rakkaus on elämän suurin voima ja kaiken täyttymys. Jumalan ehtymätön rakkaus antaa sisällön elämämme matkalle, tuo paljon hyvää ja kantaa meidät perille omasta heikkoudestamme ja rakkaudettomuudestamme huolimatta. Tämän rakkauden ytimenä täydellinen anteeksiantamus Kristuksen ristissä.

Näiden kolmen rinnalle voisi nostaa vielä kolme muuta sanaa. Ne ovat kärsivällisyys, kärsivällisyys ja kärsivällisyys.

Mitä pitemmälle matkamme edistyy, sitä selkeämmin ymmärrämme näiden sanojen arvon ja tärkeyden. Elämä ei olekaan sadan metrin pikajuoksu vaan maraton matka. Tarvitsemme yhä uudelleen kärsivällisyyttä.

Kenen varassa?

Mutta kenellä on kärsivällisyyttä? Ihmismieli on varsin ailahteleva. Auringonpaiste voi vaihtua hyvin äkkiä pilvisiin tunnelmiin. Sitä kokivat opetuslapset soutumatkallaan. Luottamus inhimillisiin voimiin ja osaamiseen on korkealla silloin, kun kaikki menee hyvin.

Mutta myrskyissä paljastuu ihmisen pienuus ja se, että tarvitsemme Jumalaa hyvinkin kipeästi. Juuri siksi myrskyihin kätkeytyy suuri siunaus. Ne palauttavat ihmisen oikeaan asemaan ja suhteeseen Jumalan, elämän ja oman itsemme kohdalla.

Vaikka opetuslapset kokivat olevansa yksin pimeyden ja orastavan myrskyn keskellä, he olivat silti Jumalan katseen keskipisteessä. Jeesus oli vuorella rukoilemassa. Ei vain kokemassa Isän rakkautta vaan rukoilemassa omiensa puolesta. Kaikkivaltiaan käsi suojasi opetuslasten matkaa joka puolelta, vaikka he eivät sitä huomanneet eivätkä ymmärtäneet.

Niin on sinunkin elämäsi kohdalla. Jeesus elää aina rukoillakseen meidän puolestamme. Se tarkoittaa sitä, että hän toimii ja vaikuttaa aktiivisesti meidän parhaaksemme. Kaikki langat ovat hänen käsissään. Veneemme kulkee ja myrskyt nousevat ja hiljentyvät hänen sallimuksensa mukaisesti. Hän ei nuku. Hän ei tee virheitä, ei pienintäkään.

Elämän sivupoluilla

Aivan toinen asia on se, että me teemme monenlaisia virheitä, pieniä, suuria ja aivan katastrofaalisia. Osa elämämme ahdingoista ja myrskyistä on aivan itse hankittuja. Niistä Jumala tahtoisi varjella meidät hyvän Sanansa kautta. Mutta aivan liian monesti me kuljemme sitä reittiä, jossa opetellaan asioita kipeästi kantapään kautta.

Niillä sivupoluilla Jumala ei heti riennä meitä auttamaan ja korjaamaan jälkiämme ja melkeinpä siunaamaan syntejämme. Hän kyllä puhuttelee ja herättelee kääntymään takaisin turvalliselle pääväylälle, jossa karikot eivät uhkaa matkaamme.

Niitä sivupolkuja olen tallannut minäkin. Joskus Jumalan nuhtelu on ollut välitöntä ja vakavaa. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, huomaan, että Jumala antaa enemmän tilaa ja vastuuta. Hän ei heti puutu tekemisiin ja sanomisiin, vaan katsoo, miten toimin. Mitä pahemmin olen rikkonut Jumalaa vastaan, sitä syvemmin olen ymmärtänyt Jumalan isällisen pitkämielisyyden ja armahtavaisuuden.

Tarvitsen todella Jeesuksen ristinkuolemaa ja sovitusta puolestani. On sanomattoman ihmeellistä, kuinka Jumala todella antaa kaiken anteeksi. Sen hän tekee sinunkin kohdallasi. Kun tuomme syntimme Jumalan eteen, hän antaa vilpittömästi, mielihyvin meille anteeksi. Ajattele mielessäsi: Olen saanut kaiken anteeksi. Jumala rakastaa minua!

Elämme pelkästään armon varassa, joka ikinen hetki. Kuten laulussa sanotaan:
Omat ansiot turhuutta, roskaa on vaan. Kerro Herralle voimasi heikkous Ja sun syömesi suuri saastaisuus. Muista: heikkojen voimana Kristus on, Hän on auttaja verraton.

Jumalan armo on ihmeellistä. Samalla tiedämme senkin, että armo ei ole synnin siunaamista vaan katuvan armahtamista ja elämän jatkumista puhtaalta pöydältä.

Hurskas Job elämän myrskyissä

Elämän myrskyt voivat johtua välittömästi synneistämme. Mutta monesti elämän ahdingot ja myrskyt ovat sellaisia, että ne eivät suoranaisesti ja välittömästi johdu meidän valinnoistamme ja teoistamme.

Siitä kaikkein syvällisin esimerkki on Vanhan testamentin Jobin kokemukset. Hänen elämäntarinansa on teille tuttu. Hän menetti lähes kaiken.

Ehkä Jobin vaikeuksissa on samaistumiskohtia sinunkin elämääsi. Omassa elämässäni olen kohdannut kolme isoa tragediaa, jotka ovat yhteenlaskettuina kestäneet lähes 40 vuoden ajan. Yhtenä niistä mainittakoon ensimmäisen puolisoni sairastuminen ja menehtyminen syöpään 24 vuotta sitten, varsin nuorella iällä. Helpolla emme ole päässeet. Paljon kyyneliä on vuotanut.

Jobin kohtalosta voimme oppia monta hyvin tärkeää seikkaa elämän myrskyistä, niiden läpi kulkemisesta ja Jumalan salatusta läsnäolosta, avusta ja perimmäisestä tarkoituksesta.

Ensinnäkin lähtökohtana oli se, että Job oli hurskas mies, joka oli kasvanut Jumalan tuntemisessa lapsuudestaan asti. Hän oli saanut nauttia onnea ja siunausta, josta hän antoi täyden kiitoksen ja kunnian Jumalalle.

Mutta hänen elämänkirjaansa oli kirjoitettu toisenlaisia sivuja hänestä itsestä riippumatta. Job menetti kaiken omaisuutensa. Teki konkurssin. Meni talot, tavarat ja hyvä maine.

Job menetti kaikki lapsensa ja heidän puolisonsa. Todella järkyttävä menetys. Voiko sellaisesta selvitä mitenkään?

Lisäksi Job menetti ystäviensä ja vaimonsa tuen. Lopuksi hän sairastui vakavasti ja masentui syvästi, aina kuoleman rajoille saakka.

Miten Job kohtasi tämän kaiken?

Mitä voimme oppia Jobista? Kun ahdistukset alkoivat, Job kohtasi ne silmästä silmään. Hän ei paennut alkoholiin, huumeisiin, työhön, harrastuksiin tai johonkin muuhun.

Job istui soraläjän päällä vuodattaen kaiken pahan olon, minkä hän koki. Etenkin Raamatun Psalmit rohkaisevat meitä juuri tähän. Saamme vuodattaa ja purkaa sydämemme Jumalalle – aivan kaiken: ahdistuksen, vihan, katkeruuden, pelot. Jumala kestää kaiken. Isän rintaa saa takoa kaikin voimin.

Shokkivaiheessa ihminen ei vielä ymmärrä, mitä on todella tapahtunut. Kun totuus kaikessa karmeudessaan alkoi valjeta, Jobin luottamus Jumalaan alkoi särkyä ja vaihtua epätoivoon. Hän koki tuskan ja pimeyden keskellä, että Jumala oli hänet hylännyt. Job toivoi kuolemaansa. Hän oli syvimmässä mahdollisessa pimeydessä ja tuskassa.

Mutta silti, kaiken tämän Job kamppaili Jumalan edessä. Juuri sitä on elävä, aito usko. Ihmisen elämän perussuunta on kohti Jumalaa – iloissa, suruissa ja myös äärimmäisissä katastrofeissa.

Keskellä henkilökohtaisia ja kansallisia katastrofeja on varmasti on kysytty, miksi Jumala on niin hiljaa. Job koki syvän hiljaisuuden. Hänen tunteensa julistivat, Jumala on kaukana. Jumala ei välitä. Jumalaa ei näy eikä kuulu.

Mutta Jeesus on vuorella ja rukoilee. Kun on oikea aika, hän lähtee liikkeelle ja tyynnyttää myrskyn. Opetuslapset pääsevät kotisatamaan.

Aivan samalla tavalla Jobin kokemus opettaa syvästi, että Jumala kyllä auttaa, mutta apu ei tule aina kuin apteekin hyllyltä. Job joutui odottamaan sitä, koska hän oli vielä prosessissa, Jumalan hoitopöydällä, jossa tehtiin salattua, kaiken uudistavaa syvämuokkausta.

Oppimassa luottamusta

Jobin tavoin kohtaamme elämässä kärsimystä, jonka läpi vain on kuljettava. Ei ole mitään oikotietä. On kuljettava sen syvimmänkin, pimeimmänkin notkon kautta ennen kuin polku kaartaa jälleen valoon.

Siitä huolimatta, täysin riippumatta siitä, mitä sinä tunnet, koet, ajattelet tai päättelet, Jumala kantaa jokaista lastaan iankaikkisilla, näkymättömillä, todellisilla käsivarsillaan.

Aurinko paistaa koko ajan pimeimmän, rajuimmankin myrskypilven takana. Se näky on kuulemma hienoin mahdollinen, minkä lentäjät ovat kokeneet. He nousevat myrskypilven läpi sanomattoman kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Mutta maan päällä ollaan myrskypilven varjoamana ja sen kourissa. Aurinko on peitetty ja pimeys hallitsee maata.

Kaiken keskellä Job oli Jumalan silmäterä. Hän oli Jumalan kämmenellä – kokemassa ja oppimassa jotain sellaista, mitä ihminen ei koskaan voi oppia eikä ymmärtää elämänsä mukavina, helppoina ja aurinkoisina päivinä.

On asioita, näkökulmia, elämän syviä totuuksia, joita oppii vain ahdistuksessa ja pimeyden keskellä, jossa on läsnä Jumalan salattu kirkkaus. Profeetta Jesajakin tiesi tämän. Hänelle tuli Herran sana:

Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala. Minä olen Herra, eikä toista ole. Minä teen valkeuden ja luon pimeyden. Minä tuotan onnen ja luon onnettomuuden. Minä, Herra, teen kaiken tämän. (Jes 45:3,7)

Vaikka lukisimme kaikki maailman kirjat ja osaisimme koko Raamatun ulkoa etu- ja takaperin, emme silti koskaan ymmärtäisi niitä kaikkein syvimpiä, tärkeimpiä asioita, ellemme yhdessä tämän elävän Sanan kanssa kävisi konkreettisesti, kovassakin koulussa läpi elämän suurimpia, syvimpiä salaisuuksia ja totuuksia.

Vasta syvimmän hädän keskellä voimme oppia, että se on sittenkin Jumala, joka kannattelee meitä. Vasta siellä voimme oppia, että Jumalan pyhä Sana pysyy voimassa silloinkin, kun tunteemme hiipuvat ja uskomme horjuu.

Vasta silloin, kun omat voimat ja mahdollisuudet raukeavat kokonaan ja lopullisesti, vasta silloin uskallamme ja joudumme lepäämään Jumalan kämmenellä. Vasta silloin opimme, että olemme iankaikkisessa turvassa – sellaisessa turvassa, joka ei petä milloinkaan; ei edes kuoleman edessä.

Oppimassa sydämen viisautta

Jumalan koulussa saavutamme syvää sydämen tietoa, uskoa, jota ei voi sanoin selittää. Pääntiedon on aina laskeuduttava sydämen viisaudeksi.

Silti, me lähes aina etsimme ja vaadimme sellaista pinnallista, älyllistä vastausta miksi-kysymyksiimme. Sitä kaipasi myös Job. Lukijakin odottaa, että Jobin kirjasta avautuu tämä vastaus – onhan kyseessä kärsimystä käsittelevä klassikkoteos, jossa pieni ihminen on suuren Jumalan edessä.

Jobin kirjan äärellä joudumme kohtaamaan hämmästyksen. Jumala ei selitä sanallakaan Jobin kärsimyksen syitä. Ei Jobille eikä meille lukijoille.

Job ei saanut suoraa vastausta kysymykseensä: miksi hän kohtasi tällaiset elämän myrskyt, miksi Jumala salli sen kaiken, miksi hän ei tehnyt mitään estääkseen näitä kammottavia ahdistuksia ja katastrofeja.

Oppimassa Jumalan tuntemista

Mutta silti Jobin kirjan lopussa huomaamme, että hän sai paljon suuremman vastauksen, joka tyynnytti Jobin sydämen ja opetti häntä tuntemaan itse elämän lähdettä – Jumalaa.

Tästä samasta asiasta Jeesus sanoi:

”Iankaikkinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan tosi Jumalan, ja Jeesuksen Kristuksen, jonka sinä olet lähettänyt” (Joh 17:3)

Myrskyn keskellä Jeesus lähestyi opetuslapsia pimeydessä. He eivät saattaneet tuntea häntä eivätkä kuulla hänen tuttua, lempeää ääntään. Silti hän oli sama Herra. Hän ei ollut muuttunut. Sen sijaan yön pimeys, uuvuttava väsymys, epätietoisuus, pelot vääristivät opetuslasten näkökyvyn ja täyttivät negatiivisilla tunteilla.

Silloin he kuulivat äänen: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”

Jeesus ei selittänyt mitään vaan tarjosi läsnäolonsa. Lopulta meitä ei rauhoita mitkään selitykset vaan se, että Jumala on läsnä.

Ei pieni lapsikaan keskellä kovinta itkua ja hätää tyytyisi siihen, että äiti tai isä latelisi pelkkiä selityksiä. Ainoa mikä tyydyttää ja rauhoittaa, on rakastava, turvallinen syli. Siinä on myös hyvä kuulla lempeä ääni, vaikka ei sanojen merkitystä täysin ymmärtäisikään.

Niinpä Jumala lähestyi Jobia kaikkein nuorimman ystävän, Elihun hahmossa. Lopulta Herra itse puhui tuulispäästä käsin. Hän ei tarjonnut selityksiä vaan syvää luottamusta siihen, että hän tietää, mitä tekee ja että hän toimii sellaisissa kaikkitietävyyden ja rakkauden sfääreissä, että me ihmiset emme saata sitä milloinkaan ymmärtää.

Tähän luottamukseen oli tyytyminen, mutta juuri siitä avautui olennainen. Äärimmäisten kokemusten läpi kulkeneena, Herran uudella tavalla kohdanneena ja elämään uusia näkökulmia saaneena, Job huudahti:

”Minä tiedän, että sinä Herra voit kaiken… mutta minä olen puhunut ymmärtämättömästi asioista, jotka ovat minulle mahdottomia käsittää… Opeta sinä minua. Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sen tähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhkassa” (42:1-6).

Kaiken tämän kautta syvälle Jobin sydämeen piirrettiin Jumalan sormella mitä syvin ja vankkumattomin kuva Jumalasta. Se piirrettiin Jumalan Sanalla elämän moninaisten kokemusten kautta.

Samalla tavalla sinunkin sydämeesi piirretään ja painetaan kuva Jumalasta, joka on aina kanssasi, joka aina rakastaa sinua iankaikkisella rakkaudella Kristuksessa Jeesuksessa ja joka varmasti vie sinut läpi elämän myrskyjen perille turvalliseen kotisatamaan.

Sitä ei saata ymmärtää, mutta sen varassa voi elää läpi ajan ja iankaikkisuuden.

Jumalan varassa eteenpäin

Job sai myös ajallisen lohdutuksen: lapsia, ystäviä ja paljon omaisuutta. Samalla tavalla Jumala voi kääntää sinunkin elämääsi uusia, puhtaita, hyviä sivuja, joita et ole edes osannut aavistaakaan.

Tällaisen Jumalan matkassa me kuljemme. Hänen edessään saatamme Pietarin tavoin täyttyä hetken rohkeudella ja uskalluksella.

Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”

Niin, ei meistä valmiita tule täällä ajassa. Yhä uudestaan löydämme itsemme Pietarin tavoin vajoamasta elämämme aaltoihin. Tällaisia me olemme ja sellainen on Herra, että hän ojentaa kätensä ja nostaa meidät yhä uudelleen pinnalle.

Yksi elämän keskeisistä periaatteista on tämä:

• Kun katseemme ja huomiomme siirtyy omaan itseemme ja maailman myrskyihin, joudumme epävarmuuden, pelkojen ja toivottomuuden syövereihin.
• Mutta silloin, ratkaisevalla, oikealla hetkellä Herra ojentaa kätensä ja nostaa meidät valoon ja elämään. Hän on iäti uskollinen. Kun katsomme Herraamme, saamme aina olla turvallisella mielellä!

Emme siis ole menestysteologeja, jotka lupaavat ajallista menestystä, helppoja ja kepeitä pikaratkaisuja ja -voittoja. Jeesus vapauttaa sinut kaikista ahdistuksistasi ja huolistasi juuri nyt! Ota juuri nyt vastaan täydellinen vapaus, helppo, mukava, voimallinen elämä!

Jumalan lupaukset täyttyvät parhaalla tavalla

Raamatussa Jumala ei lupaa, että varjeltuisimme elämän myrskyiltä. Päinvastoin Sana sanoo: Monen ahdistuksen kautta joudumme kulkemaan perille Jumalan valtakuntaan.

Vaikka Jumala ei lupaa pinnallisia pikavoittoja, hän lupaa kuulla ja auttaa meitä elämämme kaikissa tilanteissamme. Näin Jumala lupaa Sanassaan.

Sen sijaan se, miten ja milloin Jumala meitä auttaa, ei ole meidän määrättävissä. Ihminen ei voi koskaan käskeä Jumalaa. Ihminen ei voi koskaan ostaa eikä taivuttaa Jumalaa tekemään oman tahtonsa mukaisesti.

Mutta me saamme rukoilla. Saamme tuoda Jumalan eteen pyyntömme, huolemme, ahdistuksemme ja hätämme. On aivan eri asia pyytää kuin käskeä. Silloin Jumala pysyy Jumalana ja ihminen ihmisenä.

Se on parhaaksemme. Vain Jumala näkee kokonaisuuden. Vain Jumala tietää syvimmätkin taustat ja syyt. Vain Jumala näkee tulevaisuuden. On turvallista, että Jumala pysyy valta-istuimellaan eikä anna voimaansa meidän vajavaisten, syntisten ihmisen haltuun.

Jumala lupaa auttaa meitä. Hän auttaa, koska hän rakastaa meitä. Hän on täynnä armoa ja hyvyyttä. Hän näkee yksittäisen, pienen ihmisen maailman myrskyjen keskellä. Hän rukoilee puolestamme. Hän on jo matkalla luoksemme.

Usein hän on jo auttanut ennen olemme pyytäneet tai huomanneetkaan vaaraa. Monesti hän tuo avun nopeasti, kun vain huomaamme sitä pyytää. Toisinaan apu näyttää viipyvän – niin että menetämme jo toivomme. Mutta sitten, yllättäen hän onkin jo läsnä vierellämme.

Joskus käy niinkin, että toivomaamme apua ja helpotusta ei tule ajallisen elämämme aikana. Mutta silloinkin hän on joka hetki kanssamme, kantaen, hoitaen ja vahvistaen. Toisinaan laivamme todella ajaa karikkoon ja jopa uppoaa. Mutta senkin keskellä Jumala tekee iankaikkisia tekoja ja kantaa ja pelastaa mittaamattomalla rakkaudellaan.

Lopulta, Jumalan antama täydellinen apu ja pelastus täydellistyy tulevassa kirkkaudessa. Vielä nyt kun Jeesus tulee luoksemme maailman pimeyden ja elämän ahdinkojen keskellä, hänen hahmonsa on meille jossain määrin outo ja tuntematon.

Kasvoista kasvoihin

Vielä nyt näemme ja tunnemme vajavaisesti, kuin katsoisimme sameiden lasien läpi. Mutta kirkkaudessa näemme kasvoista kasvoihin.

Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Kun opetuslapset näkivät Jeesuksen ja hänen voimansa läheltä, he saivat ymmärtää, kuka hän todella on. Sinä olet todella Jumalan Poika!

Saman koki Job, kun hänen sydämeensä piirrettiin syvällinen kuva Herrasta. Silloin miksi-kysymykset menettivät merkityksensä. Samalla tavalla käy meillekin, kun olemme kulkeneet oman elämänkoulumme läpi ja pääsemme kirkkauteen, näkemään ja kohtaamaan kasvoista kasvoihin.

He näkivät Herran työt ja hänen ihmeelliset tekonsa meren syvyyksissä. Hän sanoi sanansa ja nosti myrskytuulen, joka kohotti korkealle sen aallot. He kohosivat taivasta kohti, he vajosivat syvyyksiin; heidän sielunsa menehtyi tuskasta. He horjuivat ja hoippuivat kuin juopuneet, ja kaikki heidän taitonsa hämmentyi. Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän päästi heidät heidän ahdistuksistaan. Hän tyynnytti myrskyn, ja meren aallot hiljenivät. He iloitsivat, kun tuli tyyni, ja hän vei heidät toivottuun kotisatamaan. (Psalmi 107:24-30)

Ole siunattu, iäti turvassa, Herran rakas lapsi!