ILMESTYSKIRJA: Kristuksen kirje seitsemälle seurakunnalle: Efeso, Smyrna, Pergamon ja Tyatira (2 luku)

 

KERTAUS: Kristus on seurakunnan Herra (1 luku)

”Kirjoita, mitä näet, ja lähetä kirja seitsemälle seurakunnalle: Efesokseen, Smyrnaan, Pergamoniin, Tyatiraan, Sardekseen, Filadelfiaan ja Laodikeaan.” (1:11)

”Näin seitsemän kultajalkaista lamppua ja lamppujen keskellä hahmon, joka oli Ihmisen Pojan kaltainen.” (1:12-13a) ”Hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä.” (1:16)

”Sinä näit seitsemän tähteä oikeassa kädessäni ja seitsemän kultajalkaista lamppua, ja niiden salaisuus on tämä: seitsemän tähteä ovat seitsemän seurakunnan enkelit, ja seitsemän lamppua ovat ne seitsemän seurakuntaa.” (jae 20)

Ilmestyskirjan ja koko Raamatun päähenkilö on Jeesus Kristus. Hän on kaiken alku ja täyttymys. Hän on seurakunnan pää ja hän kaitsee sitä ylipapillisessa ja kuninkaallisessa kirkkaudessa, mutta myös kärsivänä ja kärsivällisenä Vapahtajana.

Nämä seitsemän seurakuntaa edustivat oman aikansa kaikkia seurakuntia ja samalla ne edustavat koko kristikunnan historian seurakuntia meidän aikaamme saakka. Kaikki se, mitä Herra Jeesus sanoo niille, on sanottu myös meille. Meidän tulee ottaa seurakunnille osoitetut sanat vastaan ja peilattava seurakuntaamme ja itseemme näiden sanojen valossa. Kun otamme tosissamme nämä sanat, seurakuntamme lampun Kristus-valo Pyhässä Hengessä palaa entistä kirkkaammin.

 

AJATUKSIA SEURAKUNNASTA

Seurakunnan synty

Alun perin seurakunta oli perhe ja suku, jonka päämies vastasi sen hengellisestä elämästä. Israelin kansan syntymisen ja Jumalan kutsun myötä siitä tuli Jumalan valittu kansan, jonka tehtävänä oli toimia hengellisenä pappina kaikkien kansojen keskuudessa. Israelin kansa sai tarkat ohjeet elämää ja jumalanpalvelusta varten. Tarkoitus ei ollut sulkea muita kansoja pois vaan ottaa heidät Jumalan yhteyteen Israelin kautta. Eihän Jumala nytkään valitse pappeja sulkeakseen toisia pois vaan ottaakseen kaikki ihmiset omikseen. Israelin kansa ajautui kuitenkin syvään luopumukseen, minkä tähden se ei täyttänyt tehtäväänsä vaan luopui Herrasta.

Jumalan suunnitelmien ytimessä oli Palvelija, joka ei epäonnistuisi. Israelin kansan keskelle syntyi luvattu Messias, Jeesus Kristus. Hän sovitti synnit ja otti huomaansa kaikki kansat. Näistä muodostuisi uusi Jumalan kansa eli seurakunta. Tämän toteuttaakseen Jeesus antoi lähetyskäskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Opettakaa heitä pitämään kaikki se, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt 28:18-20). Lisäksi Jeesus antoi Pyhän Hengen, joka vuodatettiin helluntaina, seurakunnan syntymäpäivänä.

Lähetyskäsky sisältää paljon: 1) evankeliointi kaikkialla maailmassa, 2) kastaminen, 3) opettaminen eli Jumalan tuntemiseen kasvattaminen, 4) kristillinen elämä käytännössä ja 5) Jumalan lupauksen ja armon varassa eläminen. Nämä viisi perustehtävää ovat aidon ja elävän kristillisen seurakunnan tuntomerkkejä. Mitenkä ne toteutuvat aikamme kirkkokuntien ja seurakuntien uskossa ja elämässä? Kaventuuko kaikki kasteeseen? Edellytetäänkö Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa? Opetetaanko Jumalan Sanaa – evankeliumia, Kristuksesta ja Jumalan tahdosta?

 

Kristuksen seurakunnalla on opillinen ja toiminnallinen haaste

 Kristinuskolla, kirkolla, seurakunnalla ja kristityllä on ominaisuuksia, jotka tekevät niistä aidosti kristillisen. Ne perustuvat siihen, kuka Jumala on ja mitä hän sanoo ja miten toimii. Kristinuskon ydin on luovuttamaton ja ehdoton. Tästä kiinni pitäminen on ”opillinen haasteemme”.  Oikea kristillinen usko on edellytys mielekkäälle seurakunnan toiminnalle ja uskovien elämälle. Vääristynyt usko heijastuu väistämättä toimintaan. Oikea usko ei aina takaa hyvää toimintaa ja elämää – on oltava hereillä ja toimittava kristillisesti kunkin ajan tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan. Tämä on ns. ”toiminnallinen haaste”. Viisautta on pitää kiinni oikeasta uskosta ja toimia ajanmukaisesti. Vaarana on ”uudistaa” uskon sisältöä ja pitää kiinni vanhoista kaavoista.

Opillisen ja toiminnallisen haasteen toteutumista olisi hyvä arvioida kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa ja suuntauksissa. Niitä ovat luterilainen, katolinen ja ortodoksinen kirkko, vapaat suunnat (helluntailaiset, baptistit, metodistit, vapaakirkolliset, adventistit), herätysliikkeet ja kristilliset järjestöt. Mikä on niiden oppi suhteessa Raamattuun? Miten ne toimivat ajassamme? Paljonko ne tavoittavat ihmisiä? Moniko tulee uskoon ja aktiivijäseneksi seurakunnissa?

Kristillisiä seurakuntia ja suuntauksia eivät ole mormonit ja jehovantodistajat. Ne ovat selkeästi antikristillisiä harhaoppeja, joissa perinteisen kristillisen uskon perusopit on muutettu toiseksi. Ne käyttävät tuttuja kristillisiä nimiä ja sanoja, mutta niiden sisältö ei perustu Raamattuun – korkeintaan hyvin irrallisiin raamatunlauseisiin, jotka on valjastettu niiden sisällön ja tarkoituksen vastaisesti näiden lahkojen opetusten tueksi. Jehovantodistajat saattavat osata tarkasti lahkonsa opetukset ja vedota yksittäisiin raamatunteksteihin. Tosiasiassa he eivät tunne Raamattua ja sen sanomaa. Samaan kastiin on luettava ns. liberaalit kristityt, jotka käyttävät tuttuja kristillisiä nimiä kuten Jumala, Kristus ja rakkaus, mutta antavat niille Raamatulle vieraan sisällön.

 

Seurakunnan laajuus

Kun Israel oli yksi kansa, seurakunta on avoin kaikille kansoille. Ilmestyskirja kuvaakin suurta pelastuneiden joukkoa, joka koostuu kaikista kansoista, heimoista, kielistä ja sukukunnista (7:9). Israel oli pappiskansa ja sitä on myös seurakunta. Jokainen uskova on hengellinen pappi, jolla on yhteinen tehtävä ja sitä varten monia erilaisia kykyjä, lahjoja ja tehtäviä (1 Piet 2:9). Kristillinen seurakunta voidaan nähdä kolmessa laajuudessa ja muodossa:

• universaali seurakunta eli kristikunnan historian kaikki uskovat ja seurakunnat yhdessä, maan päällä (ns. taisteleva seurakunta) ja taivaassa (ns. voittanut seurakunta)
• paikallinen seurakunta kullakin paikkakunnalla
• yksittäisten uskovien kokoontuminen yhteen

 

ILMESTYSKIRJAN SEITSEMÄN SEURAKUNTAA (2–3 luvut)

Mainitut seurakunnat ovat Efeso, Smyrna, Pergamon, Tyatira, Sardes, Filadelfia ja Laodikea.

Ne sijaitsivat kaupungeissa, joiden mukaan ne saivat nimensä. Kaupungit ja seurakunnat olivat todellisia ja historiallisia. Vain kaksi niistä on yhä olemassa: Smyrna ja Filadelfia – ne olivat ainoat, jotka eivät saaneet mitään moitteita Kristukselta. Yhteensattumaa vai ei? Näiden kahden seurakunnan elämä on jatkunut läpi historian meidän aikaamme saakka! Vaikuttavaa.

Seurakunnat sijaitsivat strategisesti tärkeällä alueella nykyisen Turkin alueella. Siellä itä ja länsi kohtasivat toisensa. Moni kuuluisa ajattelija ja merkkihenkilö oli tuolta alueelta. Efesossa sijaitsi aikansa toiseksi tärkein, hyvin mittava kirjasto ja kaupunki oli alueen tärkein suurkaupunki. Alue oli kaupallinen solmukohta, tärkeiden maa- ja merireittien kauttakulkupaikka. Siellä käytiin myös mittavia sotia ja ratkaisutaisteluita. Rooman valtakunnalle se oli erityisen tärkeää seutua. Siellä oli myös paljon kristittyjä. Paavali ja Johannes olivat tehneet siellä mittavan työn.

Seitsemän seurakuntaa luetellaan niiden luonnollisessa järjestyksessä. Efeso oli tärkein
ja suurin seurakuntana ja kaupunkina. Apostoli Johannes asui ja vaikutti siellä vuodesta 66 alkaen ja sieltä hänet karkotettiin Patmos-saarelle. On luonnollista, että seurakunta sai ensimmäisenä Ilmestyskirjan sanoman ja sille osoitetun viestin. Seuraavat kaupungit ja seurakunnat tulevat kartalla myötäpäivään kulkevassa järjestyksessä. Kun viestinviejä lähti viemään Ilmestyskirjan tekstikääröjä, hän kulki kaupunkien väliä päivämatkan verran ja päätyi lopulta Laodikeaan. Tekstikääröt kopioitiin huolellisesti kussakin seurakunnassa ja ne jäivät niiden käyttöön.

Kun Herra Jeesus lähetti kullekin seurakunnalle viestinsä, hän käytti ilmaisuja ja esimerkkejä, jotka olivat hyvin tuttuja kunkin kaupungin asukkaille. Niitä ovat esimerkiksi valkoinen kivi, valkoiset vaatteet, voitonseppele, kylmä / haalea / kuuma, silmävoide.  Meille 2000-luvun suomalaisille nuo ovat pääosin outoja kielikuvia ja vaikuttavat salakieleltä. Tuon ajan ihmisille ne olivat mitä selvintä puhetta, joka auttoi heitä ymmärtämään hengellisiä tosiasioita. Niiden tarkoitus ei ollut salata vaan avata hengellistä todellisuutta vertauskuvina. Siksi me tarvitsemme historiallista taustatietoa Raamatun ja Ilmestyskirjan ymmärtämiseksi.

Raamattu on täynnä oman aikansa arkikieltä ja uskonnollista ajattelua. Jumala haluaa puhua kunkin ajan ihmisille selkeää, ymmärrettävää kieltä. Siksi meidän uskovien tulisi puhua meidän aikamme ihmisille kristillisiä perustotuuksia kielellä ja tavalla, jota he voivat ymmärtää. Tämän tarkoitus ei ole kaventaa tai muuttaa kristillisen uskon sisältöä edes millimetrin vertaa.

 

Kristuksen seitsemän kirjettä seitsemälle seurakunnalle – yhteisiä piirteitä

Herralla Jeesuksella Kristuksella oli sanoma kullekin seurakunnalle erikseen. Vaikka nämä ”kirjeet” olivat erillisiä, niissä oli monia yhteisiä piirteitä – varsinkin niiden rakenteessa:

• kirjeiden alussa kuvataan Kristuksen ominaispiirteitä, jotka liittyvät seurakunnan hengelliseen tilanteeseen
• kirjeet on osoitettu seurakunnan enkelille = sanansaattajalle = paimen-opettajalle (angelos)
• jokainen kirje alkaa sanoilla ”Minä tiedän” – Jumala tietää meistä ja seurakunnista kaiken
• kirjeissä on kehuja seurakunnille (paitsi Laodikealle)
• kirjeissä on moitteita seurakunnille (paitsi Smyrnalle ja Filadelfialle)
• kirjeissä on lupaus voitosta
• kirjeet päättyvät muistutukseen ”jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille”

Seitsemän seurakuntaa edustavat kaikkia seurakuntia ja kristittyjä maailmassa. Saamme soveltaa niiden saamaa sanomaa seurakuntiimme ja itseemme niin kuin muutakin Raamatun opetusta. Onko meissä samoja piirteitä kuin seitsemässä seurakunnassa? Missä asioissa saamme rohkaisua, missä meitä nuhdellaan? Mitä meille luvataan?

 

KIRJE EFESON SEURAKUNNALLE (2:1-7)

Taustaa Efeson kaupungista ja seurakunnasta

Efeso oli Vähä-Aasian tärkein suurkaupunki. Siellä oli noin 300 000 asukasta. Kaupunkia kutsuttiin ”Aasian valoksi”. Se oli monikulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen keskus itäisessä Rooman valtakunnassa. Efeso oli tunnettu Artemiksen / Dianan (hedelmällisyyden jumalattaren) temppelistä sekä keisarinpalvonnan keskuksena. Siellä harjoitettiin paljon noituutta (Apt 19:18-20). Apostoli Paavali kävi siellä lähetysmatkoillaan ja 3. matkalla hän viipyi kaupungissa kolmen vuoden ajan. Apostoli Johannes muutti sinne vuonna 66, kun Israelissa alkoi kapina Roomaa vastaan. Timoteus tuli seurakunnan piispaksi. Hän saattoi kuolla marttyyrikuoleman, kun Johannes oli Patmoksella. Timoteus saattoi olla tuo seurakunnan ”enkeli” tai ”tähti”? Kaupungissa oli juutalaisten synagoga. Lue myös Paavalin seurakuntakirje Efesolaisille.

Efeson seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on oikeassa kädessään seitsemän tähteä ja joka käyskentelee seitsemän kultajalkaisen lampun keskellä: Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.

Siinä teet kuitenkin oikein, että inhoat nikolaiittojen tekoja, joita minäkin inhoan. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa.” Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.

 

Kirjeessä tulee esille seuraavia seikkoja:

• Kristus: Hän on seurakunnan pää, joka johtaa ja tarkastaa seurakuntansa.
• Kehut: Efeson seurakunta on ollut Paavalin ja Johanneksen vahvassa opissa ja ohjauksessa. Seurakunta on ahkeroinut ja kestänyt ulkoista vainoa ja sisäistä eksytystä. Se on paljastanut väärät julistajat ja eksyttäjät. Seurakunta ei ole suostunut oman aikansa moraalikatoon ja elämään. Nikolaiitat olivat varhaisia gnostilaisia, jotka torjuivat Jumalan lain ja elivät moraalittomasti. Seurakunta oli opillisesti hyvin vahva mutta…
• Moitteet: … seurakunta oli hukannut rakkauden. Siitä oli tullut opillisesti kova. Totuus ja rakkaus kuuluvat yhteen. Kummastakaan ei saa luopua.
• Parannus: Jumala on rakkaus ja hänen rakkaudessaan meidän tulee elää.
• Uhkaus: Rakkaus on kaiken täyttymys. Ilman sitä seurakunta kuolee eikä täytä tehtäväänsä.
• Lupaus: Elämä alkoi paratiisissa. Sinne me saamme palata, kotiimme.

Mitä tapahtui Efeson seurakunnalle? Sinne haudattiin Johannes, Timoteus ja Maria. Kaupungissa pidettiin tärkeä kirkolliskokous vuonna 431. Katolisen kirkon myötä alueesta tuli Marian palvonnan keskus, joka pohjautui vanhaan hedelmällisyysjumalattaren kulttiin. Kaupunki joutui 1300-luvulla turkkilaisten valtaan. Nykyään Efeso on raunioina. Seurakunnan lampunjalka siirrettiin paikoiltaan.

 

Mitä me voimme oppia tästä kaikesta?

Oikea oppi (usko) ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Seurakunta sai kiitosta oikeassa opissa pysymisestä ja moraalisesti korkeatasoisesta elämästä. Kuitenkin sen rakkaus oli hiipunut. Seurakunnasta oli tullut kylmä ja kova ja sisäänpäin kääntynyt. Rakkaudella ei silti tarkoiteta synnillistä, maailmallista rakkautta vaan aitoa välittämistä. Sydän ei enää sykkinyt Jumalalle eikä lähimmäiselle. Oli vetäydytty muurien sisälle. Seurakunnan elämä voi kaavoittua vanhoihin kaavoihin. Rakkaus sen sijaan on toiminnallisesti uutta luovaa, kekseliästä ja tavoittavaa.

Toki olosuhteetkin olivat raskaat: keisari Domitianus vainosi ankarasti. Johannes joutui vankeuteen ja Timoteus ja kenties monta muuta surmattiin. Jeesuskin puhui lopunajan kylmyydestä: ”Kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee” (Matt 24:12). Kun yleinen ilmapiiri on moraaliton, välinpitämätön ja kristinuskon vastainen, on todella vaikeaa elää rakastaen. On paljon helpompi vetäytyä ja käpertyä. Siinä käy kuitenkin helposti huonosti: oma sydän kylmenee Jumalalle ja lähimmäiselle. Samalla elämän mielekkyys häviää. Vaikeana aikana tehdyt rakkauden teot loistavat kuten kirkas lamppu syvän pimeyden keskellä. Ne ovat entistä tärkeämpiä. Ja jos ihmiset maksavat hyvän pahalla, Jumala kuitenkin muistaa jokaisen hyvän sanan ja teon.

 

KIRJE SMYRNAN SEURAKUNNALLE (2:8-11)

Taustaa Smyrnan kaupungista ja seurakunnasta

Smyrna sanana tarkoittaa ”mirhaa”, joka viittaa kärsimykseen. Nimi sopi seurakuntaan, joka oli vainottu marttyyriseurakunta. Kaupungissa asui tuona aikana noin 200 000 ihmistä. Smyrnaa pidettiin Vähä-Aasian kauneimpana kaupunkina ja sitä kutsuttiin kukaksi, Aasian koristeeksi ja Joonian kruunuksi. Mahdollisesti Homeros (Ilian ja Odysseuksen kirjoittaja) syntyi siellä 700-luvulla eKr. Smyrna tuki Rooman nousua maailmanvallaksi ja sen myötä siellä oli paljon keisarinpalvontaa. Kaupungissa oli temppelit Zeukselle, Apollolle, Kybelelle, Afroditelle ja Asklepiukselle, sekä urheilustadion ja teatteri. Kaupungissa oli paljon juutalaisia. Kristillinen seurakunta syntyi Paavalin pioneerityön kautta. Seurakunta joutui kokemaan vainoa erityisesti juutalaisten taholta.

Smyrnan seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo ensimmäinen ja viimeinen, hän, joka oli kuollut mutta heräsi eloon: Minä tiedän sinun ahdinkosi ja köyhyytesi — sinun, joka kuitenkin olet rikas. Minä tiedän, miten sinua herjaavat nuo, jotka sanovat itseään juutalaisiksi vaikka eivät ole — Saatanan synagogaa he ovat! Älä yhtään pelkää sitä, mitä joudut kärsimään. Saatana on sulkeva muutamia teistä vankeuteen, jotta teitä koeteltaisiin, ja te joudutte ahdinkoon kymmeneksi päiväksi. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän. Siihen, joka voittaa, ei toinen kuolema kajoa. Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.

 

Kirjeessä tulee esille seuraavia seikkoja:

• Kristus: Marttyyriseurakunnalle nämä sanat olivat erityisen tärkeitä. Jeesus on kuoleman voittaja. Kristuksen omalla on ikuinen elämä.
• Kehut: Ulkonainen ahdistus ja taloudellinen köyhyys ajavat yhä lähemmäksi Herraa. Kun ihminen ymmärtää pienuutensa ja avuttomuutensa, hän tarvitsee suurta Jumalaa. Silloin hän on rikas, sillä Jumalassa on kaikki. Erityisesti juutalaiset vainosivat seurakuntaa. Heistä oli tullut saatanan synagoga.
• Moitteet: Ei moitteita! Smyrna oli Filadelfian ohessa seurakunta, jota Herra ei moittinut. Seurakunta oli terve ja se oli oikeassa suhteessa Herraan.
• Rohkaisu: Monen ahdistuksen kautta meidän on kuljettava taivaaseen. Niiden keskellä Herra on kanssamme. Siksi meidän ei tarvitse pelätä. Silti pelon kokeminen on inhimillistä. Jumala pitää meistä kiinni vaikka särkyisimme. 10 päivää = rajattu aika, ei loputtomasti.
• Uhkaus: Ei uhkausta!
• Lupaus: Muista nämä sanat elämäsi kiusausten, vainojen ja kuoleman keskellä. Älä luovu Jumalastasi milloinkaan. Hän pitää sinusta parhaimman huolen elämässä ja kuolemassa. Seppele on voittajan palkinto. Toinen kuolema tarkoittaa ikuista kadotusta.

Mitä tapahtui Smyrnan seurakunnalle ja kaupungille? Vainojen osalta tiedetään, että seurakunta koki sellaista aina 300-luvulle saakka. Tunnettu marttyyri oli piispa Polykarpos. Hän oli apostoli Johanneksen oppilas ja nousi seurakunnan johtajaksi. Hänet surmattiin 86-vuotiaana, vaikkakin sotilaat olivat haluttomia tappamaan vanhaa miestä. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta luopua uskosta, mutta hän sanoi: ”Jo 86 vuotta olen häntä palvellut eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata Kuningastani, joka on minut pelastanut?” Polykarpos poltettiin elävältä kaupungin stadionilla vuonna 155 tai 166 jKr.

Kaupunki on yhä olemassa, mutta sen nimi on Izmir. Siellä asuu jopa lähes kolme miljoonaa asukasta ja se on Turkin kolmanneksi suurin kaupunki. Nykyäänkin siellä on paljon juutalaisia. Kristillinen seurakunta on yhä olemassa, todennäköisesti moniakin eri kirkkokuntia ja seurakuntia.

 

Mitä voimme oppia Smyrnasta?

Ulkonaiset ahdistukset ja taloudellinen köyhyys eivät ole este kristilliselle elämälle ja työlle. Ne voivat jopa kääntyä voitoksemme, kun turvaudumme Jumalaan. Paavali kirjoitti: ”Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.” (2 Kor 12:8-10)

Tahdotko olla voimakas? Sitten sinun pitää tulla heikoksi. Sinun on koettava ahdistuksia, vaikeuksia, vainoa ja omaa inhimillistä heikkouttasi. Vasta silloin todella turvaudut Jumalaan, annat hänen tehdä työtänsä sinussa. Vain Jumalassa olemme voimakkaita – ja samalla heikkoja. Menestysteologia ja ylikarismaattinen voimaevankeliointi korostavat ihmistä vahvoina, mutta tosiasiassa ihminen on silloin heikko, koska hänellä ei ole Jumalaa. Moni tavoittelee elämäänsä Jumalan voimaa ja mainetta, mutta koska motiivi on itsekäs, he löytävät korkeintaan demonisen voiman. Jos taas etsimme Jumalaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, meidät viedään heikkouteen, jossa löydämme Jumalan ja hänen voimansa, joka ei koskaan tule ihmisen kunniaksi vaan Jumalan.

Luterilainen kirkkomme ei juuri koe vainoa. Miksi? Onko sen sanoma ja toiminta yhteiskunnan jatke ilman todellista kristillistä sisältöä, voimaa ja julistusta? Sen sijaan kirkon sisällä ja liberaalin median edessä herätysliikkeet, lähetysjärjestöt ja yksittäiset uskovat kokevat syrjintää ja vainoa. Mitä enemmän liberaalit saavat valtaa, sitä enemmän uskovia vainotaan. Herätysliikkeet ovat joutuneet yhä enemmän perustamaan omia jumalanpalvelusyhteisöjä. Ehkä tien päässä on kirkon jakautuminen. Mutta sekään ei lopeta vainoa. Olemmeko valmiita kohtaamaan vainoa?

Vuonna 2014 kuulimme järkyttävän suru-uutisen, kun kaksi Kansanlähetyksen lähettiä surmattiin Afganistanissa. Heidät ammuttiin taksiin. Heidän sydämensä oli Jumalan rakkaudessa ja afganistanilaisten auttamisessa. He eivät olleet fanaatikkoja eivätkä toimineet uhmakkaasti. He tiesivät riskit, mutta olivat valmiita rakkauden työhön. Heidän sydämissään oli syvä levollisuus näissä Jeesuksen sanoissa: ”Näin sanoo ensimmäinen ja viimeinen, hän, joka oli kuollut mutta heräsi eloon: Älä yhtään pelkää sitä, mitä joudut kärsimään. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän. Siihen, joka voittaa, ei toinen kuolema kajoa.”

Jumalassa me tiedämme, että elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu iankaikkisessa kirkkaudessa. Silloin voimme tehdä ajallisia uhrauksia ja ottaa riskejä, kun Herra sitä pyytää. Kaksi lähettiä kuolivat ajassa, mutta elävät nyt iäisyydessä. Mitä väliä on sillä, jos vietämme tässä ajallisessa kurjuudessa muutaman vuoden vähemmän, mutta saamme elää kirkkaudessa iankaikkisesti? Jeesus sanoi: ”joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän” (Joh 12:25).

Entä mitä vastaat, kun Herra kysyy: mitäs sinä siellä maan päällä puuhailit? Onko silloin vastauksemme: kävin bingossa, makasin mukavasti sohvalla ja katsoin Kauniita ja rohkeita, remontoin taloni kauniiksi ja hoidin puutarhaani… Vai tapasin yksinäisiä, autoin kauppareissulla, kerroin Jeesuksesta, olin vapaaehtoistehtävissä seurakunnassa ja lähiyhteisössäni…?

 

KIRJE PERGAMONIN SEURAKUNNALLE (2:12-17)

Taustaa Pergamonin seurakunnasta ja kaupungista

Pregamon sijaitsee sisämaassa Vähä-Aasiassa. Kaupunki oli pienen kuningaskunnan pääkaupunki. Se alistui Rooman valtaan 133 eKr. Se oli tärkein keisarin palvontapaikka imperiumissa. Keisaria tuli kunnioittaa jumalana, herrana ja vapahtajana – nimityksiä, jotka kuuluvat todelliselle Jumalalle ja Kristukselle. Kaupungissa oli temppeleitä mm. Zeukselle ja Asklepionille eli käärmejumalalle, joka ”paransi” ihmisiä. Pergamonissa oli teatteri, johon mahtui 20 000 ihmistä. Kaupungin kirjasto kasvoi niin paljon, että Egyptin Aleksandrian kirjastossa huolestuttiin. Niinpä egyptiläiset lopettivat papyryksen viennin sinne. Tämä pakotti kehittämään uuden kirjoitusmateriaalin. Se oli nahka, jonka molemmille puolille pystyttiin kirjoittamaan. Tästä tulee nimitys pergamentti. Kaupungissa oli kristillinen seurakunta. Vain juutalaisilla oli vapaus olla kumartamatta keisaria. Seurakunta miellettiin aluksi juutalaiseksi liikkeeksi, mutta siitä irralliseksi, uudeksi liikkeeksi. Seurakunta oli uskollinen eikä kumartanut saatanaa, eli keisaria, joka halusi syrjäyttää Jumalan ja Kristuksen.

Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä saatanalla on valtaistuimensa. Silti tunnustat horjumatta minun nimeäni etkä ole kieltänyt uskoasi minuun, et edes silloin, kun uskollinen todistajani Antipas surmattiin teidän luonanne, siellä missä Saatana asuu.

Mutta kaikkea en sinussa hyväksy: Luonasi on sellaisia, jotka seuraavat Bileamin oppia, tuon miehen, joka opetti Balakille, miten virittää israelilaisille ansa ja vietellä heidät syömään epäjumalille uhrattua lihaa ja harjoittamaan siveettömyyttä. Heitä on sinunkin luonasi, noita jotka seuraavat nikolaiittojen opetusta. Käänny siis! Ellet tee parannusta, minä tulen kohta luoksesi ja käyn heitä vastaan, isken heitä suuni miekalla. Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja. Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.

 

Kirjeessä tulee esille seuraavia seikkoja:

• Kristus: Jumalan Sana on Pyhän Hengen, seurakunnan ja kristityn ase ja työväline.
• Kehut: Tekstissä saatana tarkoittaa Rooman keisaria ja sen palvontapaikkaa. Edes kuoleman uhan edessä kristityt eivät luopuneet uskosta. Ilmeisesti Antipas oli ensimmäinen marttyyri, monien edellä.
• Moitteet: Israelissa vaikutti Vt:n aikaan ”profeetta”, joka houkutteli israelilaiset epäjumalanpalvelukseen ja haureuteen. Tällainen opetus innoitti nikolaiittoja, jotka olivat varhaisgnostilaisia eivätkä piitanneet moraalista.
• Parannus: Synnistä pitää tehdä parannusta tai se pilaa elämän. Parannus tarkoittaa harhaopettajien ja opetuksen hylkäämistä.
• Uhkaus: Herra itse käy sotaa harhaopettajia vastaan Sanan voimalla ja tuomiolla.
• Lupaus: Kätketty manna on Kristus, elämän leipä, joka on salatusti läsnä. Valkoinen kivi annettiin oikeudessa syyttömälle (tuomio)

Mitä tapahtui Pergamonin seurakunnalle ja kaupungille? Kaupunki liitettiin ottomaanien valtakuntaan 1300-luvulla. Nykyään kaupunki on nimeltään Bergama, joka on vain pieni muisto entisestä. Seurakunnan historia katkesi vuosisatojen myötä.

 

Mitä voimme oppia tästä seurakunnasta?

Mikä on meidän ja seurakuntamme suhde Jumalan Sanaan, Raamattuun? Jumalan Sana on ainoa väline, jonka avulla voimme tuntea Jumalan, elämän ja ihmisyyden. Jumala on rakentanut kaiken Sanallaan, hän ylläpitää sitä Sanallaan ja hän kaitsee seurakuntaansa Sanallaan. Jumalan Sana on peili, jonka edessä näemme itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Jumalan Sana on myös lääke, joka parantaa synnistä ja sen vaikutuksista. Jumalan Sana on miekka, joka pistää ihmisten sydämiin, antaa elämän ja varjelee pahalta. Jumalan Sana opettaa meille elämän oikean ja väärän. Jumala ilmoittaa itsensä Sanassaan ja Kristuksessa, jotka kuuluvat elimellisesti yhteen.

Luterilainen kirkko on osittain luopumassa Jumalan Sanasta, mikä ei ole vain valitettavaa vaan jopa tuhoisaa. Vaikka kirkko tai uskovat luopuisivat Jumalan Sanasta, Jumala ei siitä luovu. Hän tulee käyttämään sitä suvereenilla tavalla. Silloin meidän käy huonosti: Sana, joka oli tarkoitettu rakentamaan ja suojelemaan, tulee meille tuomioksi. Jumala on äärimmäisen pitkämielinen. Hän antaa aikaa tehdä parannusta – paljon pitempään kuin me ihmiset olisimme valmiita. Sallimus ei tarkoita Jumalan tahtoa. Ihmisillä, seurakunnilla ja kirkolla on vapaus tehdä omat ratkaisunsa, hyvät ja huonot. Meillä on vapaus valita, mutta olemme aina vastuussa valinnoistamme.

Joissakin kristillisissä liikkeissä ja seurakunnissa saatetaan etsiä ”Hengen” johdatusta ohi Sanan. Raamatussa meille on annettu hyvin selvät ohjeet ja periaatteet elämää ja seurakuntaa varten. Kuitenkin ne toisinaan laitetaan sivuun ja etsitään Pyhän Hengen suvereenia johdatusta. Pyhä Henki toimii vain Sanan linjausten mukaisesti. Pyhän Hengen johdatus on ”vain” hienosäätöä, kun taas Raamattu on pääohje. Mistä tällainen Sanan ohittaminen kertoo? Se kertoo kyllästymisestä tavalliseen kristilliseen elämään ja Raamattuun, valitettavasti! Silloin koetaan yli-virittäytymistä, pettymyksiä ja särkymistä, sekä ajaudutaan kauemmaksi Jumalasta ja elämästä.

Entä miten suhtaudumme haureuteen? Elämme ennennäkemätöntä mediavaikuttamisen aikaa. Kaikki mahdollinen on vain muutaman klikkauksen päässä. Meille rummutetaan yksilön vapautta, kuluttamista, kokemuksia ilman mitään rajoitteita. Nykyajan kristittyinä monet ovat jo unohtaneet ja hylänneet periaatteen, jonka mukaan seksuaalisuuden toteuttaminen miehen ja naisen välillä kuuluu yksinomaan avioliittoon. On vaikea elää Jumalan tahdon mukaan, kun kirkkokin on hiljaa tai sitten se julistaa ”suvaitsevaisuutta” kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle. Lopulta synti on aina tuhoisaa. Lisäksi Jumalan on pakko tuomita synnin harjoittaminen.

Parannus on välttämätön tapa vapautua synnin yliotteesta. Meidän tulee elää uskovina ja seurakuntina jokapäiväisessä parannuksessa, armon varassa. Parannus ei ole omavoimaista, lakihenkistä, tiukkapipoista ponnistelua vaan synnin avointa ja rehellistä tunnustamista, anteeksipyytämistä ja Jumalan uudistavan voiman anomista. Ja silloin Jumala antaa täydellisesti anteeksi. Hän on valmis auttamaan meitä eteenpäin. Joistakin synneistä tai syntitavoista saatamme päästä kertaheitolla vapaiksi. Jotkin synnit ja tavat riippuvat meissä jatkuvasti kiinni ja joudumme armonkerjäläisinä tulemaan yhä uudestaan Jumalan eteen. Silti Jumala ei hylkää meitä vaan hän pesee likavaippamme tarvittaessa vaikka monta kertaa päivässä. Jumala rakastaa anteeksiantamista ja meidän vapauttamistamme. Siksi hän kuoli ristillä puolestamme.

Seurakunnassa pitää harjoittaa seurakuntakuria. Luterilaisessa kirkossa ketään ei voi erottaa jäsenyydestä, mutta voimme antaa vastuutehtäviä harkiten sekä kehottaa kristilliseen elämään. Tähän itse asiassa kirkkolakikin velvoittaa. Valitettavasti kirkkokuria harjoitetaan lähinnä niitä henkilöitä ja järjestöjä vastaan, jotka noudattavat Raamattua. Mutta sekään ei ole mitään uutta. Näihin tehtiin Jeesukselle, apostoleille ja monille muille uskoville!

Uskovina saamme nauttia kätkettyä mannaa ja saamme osaksemme valkoisen kiven. Jumala toimii salatulla tavalla maailman keskellä Kristuksen kautta, Pyhässä Hengessä. Kun luemme Sanaa, rukoilemme, olemme uskovien yhteydessä, osallistumme ehtoolliseen, palvelemme rakkaudessa, silloin nautimme salattua Kristusta täysin määrin. Silloin saamme kokea anteeksiantamuksen todellisuutta entistä syvemmin. Saamme valkoisen kiven merkiksi siitä, että meidät julistetaan syyttömiksi – meitä ei tuomita Vapahtajamme Kristuksen tähden. Valkoiseen kiveen on kirjoitettu uusi nimemme, mikä viitannee siihen, minkälaisia meistä tulee kun koemme kirkastumisen.

 

KIRJE TYATIRAN SEURAKUNNALLE (2:18-29)

Taustaa Tyatiran kaupungista ja seurakunnasta

Tyatira on seitsemästä kaupungista vähiten tunnettu ja vaatimattomin. Se oli varuskunta- ja kauppapaikka, jossa oli kauppiaita, käsityöläisiä ja ammattikiltoja. Siellä valmistettiin kupari- ja saviesineitä, sekä kudottiin ja värjättiin kankaita, erityisesti purppuranvärisiä. Sieltä oli kotoisin Lyydia, joka myi näitä kankaita ja kääntyi kristityksi (Apt 16:13-15). Kaupungin asukkaat olivat monikulttuurisia ja palvoivat eri jumalia. Kristillisestä seurakunnasta ja juutalaisista ei ole tietoa.

Tyatiran seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Jumalan Poika, jolla on silmät kuin tulen liekit ja jonka jalat välkehtivät kuin hehkuva pronssi: Minä tiedän sinun tekosi, sinun rakkautesi ja uskosi, palvelumielesi ja kestävyytesi. Viime aikoina olet tehnyt vielä enemmän kuin alussa teit. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että suvaitset tuota naista, tuota Isebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja johtaa opetuksellaan minun palvelijoitani harhaan, harjoittamaan siveettömyyttä ja syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Olen antanut hänelle aikaa kääntyä, mutta hän ei halua luopua siveettömästä elämänmenostaan. Voi häntä! Minä suistan hänet sairasvuoteeseen ja kaikki hänen rakastajansa ankaraan ahdinkoon, elleivät he luovu hänen tavoistaan. Hänen ”lapsensa” minä surmaan rutolla.

Kaikki seurakunnat tulevat tietämään, kuka minä olen: minä tutkin sydämet ja ajatukset ja annan jokaiselle teistä hänen tekojensa mukaan. Pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, kunnes minä tulen. Mutta teille muille tyatiralaisille, jotka ette seuraa tuota oppia ettekä ole vihkiytyneet Saatanan salaisuuksiin, niin kuin sanonta kuuluu, teille minä sanon: Mitään uutta taakkaa en pane teidän kannettavaksenne.

Sille, joka voittaa, sille, joka loppuun asti noudattaa minun tahtoani, minä annan vallan hallita kansoja. Hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla, lyö pirstoiksi kuin saviastioita. Hän saa saman vallan, jonka minä olen Isältäni saanut; minä annan hänelle aamutähden. Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.

 

Kirjeessä tulee esille seuraavia seikkoja:

• Kristus: Tuli ja pronssi olivat tuttuja pajasepille = Jumalan tuomio.
• Kehuja: Seurakunta kasvoi laadullisesti: uskossa, rakkaudessa, palvelussa, kärsivällisyydessä!
• Moitteet: Isebel lienee vertauskuvallinen nimi henkilölle, joka esiintyi profeettana, mutta toimi demonin voimalla. Hän houkutteli hengelliseen ja maalliseen haureuteen.
• Parannus: Näinkin syvällä pimeydessä oleva saa armonajan ja uuden mahdollisuuden!
• Uhkaus: Lopulta armonaika päättyy. Ajallinen tuomio voi johtaa iankaikkiseen pelastukseen. Sairaus saattoi olla sukupuolitauti, joka lopulta oli tappava.
• Kehotus: Risti ja Kristus riittää meille!
• Lupaus: Jumala kohdentaa tuomionsa täsmällisesti. Saatanan salaisuudet ovat okkultistisia salamenoja ja mystiikkaa, jotka olivat suosittuja kreikkalaisten parissa. Ne voidaan verhota kristilliseen kaapuun. Ei Rauta-Rooma, vaan Kristus hallitsee maailmaa ja me hänen kanssaan. Jeesus itse on tuo aamutähti (Ilm 22:16)

Mitä seurakunnalle ja kaupungille tapahtui? Kaupungin nykyinen nimi on Akhisar. Se on oikeastaan uusi kaupunki, joka on rakennettu Tyatiran raunioille. Mitään lenkkiä ei ole enää alkuperäiseen kaupunkiin ja seurakuntaan. Niitä ei enää ole.

 

Mitä voimme oppia Kristuksen kirjeestä Tyatiralle?

Jumalan Pojan silmät ovat kuin tulen liekit ja jalat kuin hehkuva pronssi. Ne ovat mahdollisuus ja uhka. Kristus läpivalaisee meidät, hän tunnistaa pienimmänkin synnin ja hänen tulensa joko puhdistaa tai tuomitsee meidät. Omilleen Kristus on kuin lääkäri, joka tutkii ja puhdistaa meidät sairauksistamme. Vihollisilleen Kristus on polttava tuomion tuli. Saamme valita joko hänen puhdistavan rakkautensa tai tuomitsevan vihan. (Tämä kielikuva oli Tyatirassa arkinen näky, kun sepät valmistivat pronssiesineitä ja muita metalliesineitä tulisissa ahjoissa).

Tyatirassa Kristus näki paljon hyvää kasvua. Oikea uskonsuhde Jumalaan avasi ovet ja voimavirrat rakkaudenteoille ja palvelutyölle. Se antoi myös voimaa kestää kiusauksia ja ahdistuksia.

Väärät profeetat ovat meidänkin keskuudessamme. Karismaattisuus kuuluu kristillisyyteen. Kristus ja Pyhä Henki ovat karismaattisia. Ylikarismaattisuus on jotain sellaista, johon uskovat sortuvat silloin, kun he itsekkäästi tavoittelevat voimaa, asemaa, mainetta, kokemuksia ja siunauksia. Ylikarismaattisuutta esiintyy lievemmässä, sielullisessa muodossa, jossa ihmiset omassa voimassa yrittävät olla suurempia kuin ovat. He saattavat yrittää vaikuttaa toisten elämään tai antaa pettävää lohdutusta. Sellainen on luonnollista, mutta ei hyväksyttävää. Vakava muoto ylikarismaattisuudesta on sellainen, jossa kristillisyyden kaavussa toimii eksyttävä demoni. Jo vanhan liiton aikana oli vääriä profeettoja ja näistä myös Jeesus varoitti: ”Ne tulevat luoksenne lammasten vaatteissa, mutta ovat sisältä raatelevia susia”. Samassa yhteydessä Jeesus kertoi, että tällaisten profeettojen toiminnassa on todellisia voimia, jotka eivät ole Jumalasta. Hän toteaa, että ”en ole koskaan tuntenut teitä!” (Matt 7 luku). Demoninen ylikarismaattisuus on erittäin repivää, raatelevaa ja tuhoavaa. Se on pettävää ja kavalaa, koska he käyttävät Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen nimeä. Karismaatikkoja vaivaa usein epäterve sinisilmäisyys.

Monet julistajat ovat aloittaneet Hengessä, mutta ovat sitten sokaistuneet ja halunneet jotain suurempaa – jonka kautta he ovat ajautuneet pois Kristuksesta jopa demoniseen toimintaan. Täällä Suomessakin on erittäin valitettavia kokemuksia papeista ja rukoilijoista, joita Jumala käytti mutta jotka halusivat vielä jotain suurempaa ja voimakkaampaa. Heidän palvelutyönsä turmeltui. Usein tällaisia superevankelistoja, parantajia ja apostoleja tilataan ulkomailta asti.

Uskoville luvataan enemmän kuin mitä Jeesus ja Raamattu lupaavat. Oman aikamme hengessä halutaan kaikki ja nyt heti. Tosiasiassa Jumalan todellisuus ja täyteys avautuu meille vain Jeesuksessa Kristuksessa. Ei ole mitään suurempaa ja parempaa kuin alkuperäinen evankeliumi. Kaikki muut vaihtoehdot ovat kulkemista poispäin Kristuksesta, Sanasta ja Jumalasta. Emme elä tunteiden varassa. Meistä ei tule täydellisen eheitä ja hoidettuja tässä maailmassa vaan vasta taivaassa. Näiden taustalla on kristittyjen tottuminen korkeaan länsimaiseen elintasoon ja hyvinvointiin. Tämä sama yritetään viedä hengelliseen elämäämme: haluamme elää pumpulissa ja suurissa tunnekokemuksissa. Kuitenkin Jumala kutsuu meitä elämään arkista elämää.

Uskovan tie on turvallinen, kun vain seuraamme selkeitä liikennesääntöjä. Olemme turvassa Jumalan kämmenellä. Hän kertoo meille Sanassaan tarpeelliset ohjeet. Pyhä Henki auttaa meitä elämään Sanan mukaisesti. Kristuksen armo kantaa, hoitaa ja uudistaa meitä. Sanan opastamina pystymme erottamaan oikean ja väärän.

Meidän tulisi herätä rukoilemaan ja toimimaan omassa elämänpiirissä ja seurakunnassa. Emme tarvitse vierasta tulta! Emme tarvitse torontolaisuutta, pensacolaa, kolmatta hengen aaltoa, super-hyper-voimaevankelistoja, sillä ne ovat vain repineet uskovia ja seurakuntia hajalle ilman herätystä ja todellista uudistumista. Me tarvitsemme Jumalaa, joka toimii Sanansa, Kristuksen ja Pyhän Henkensä kautta. Ja silloin meistä ei tule suuria vaan pieniä: ”Meillä on aarre saviastioissa”. Jumala haluaa olla läsnä meissä ja seurakunnassamme. Hän haluaa hoitaa ja käyttää meitä, mutta ei superihmisten vaan aivan tavallisten uskovien välityksellä. Siksi hän jakaa armoa ja armolahjoja kaikille. Valitettavasti monet uskovat eivät saa tilaa käyttää lahjojaan eikä heitä siihen rohkaista. Varsinkin pienryhmät olisivat oivallinen paikka lahjojen löytämiselle ja käytölle.