VEKARAPOSTIA ETIOPIASTA

 

Yhdeksäs lasten lähetyskirje: Diribe-tytön tarina!

Heippa! Miikael ja Johannes vekarat täällä taas. Mitäs teille kuuluu? Millainen ilma on Suomessa? Meillä kuuma ja kuiva aika on nyt päättymässä ja sateet ovat tulossa tänne Etiopiaan. Olemme taas nähneet ja kuulleet monta iloista ja surullistakin juttua. Olemme myös miettineet, mitä meistä tulee isona. Tuleeko meistä lääkäreitä, opettajia, autonkuljettajia vai mitä? Entä sinusta?

Pari viikkoa sitten kävimme eräässä sairaalassa ja tapasimme siellä 15-vuotiaan tytön. Häntä oli hoidettu ja oli jo melkein terve. Tytön nimi oli Diribe. Hän kertoi meille elämästään monta kummallistakin asiaa. Diribe-tyttö asui maaseudulla ruohomajassa, hänellä oli viisi veljeä ja kolme sisarta. Karjaa heillä oli kymmenen lehmää ja kolme aasia, sekä pieni maatilkku. Diribellä, sisarilla ja äidillä oli paljon töitä – aikaisin aamulla pitää lähteä hakemaan vettä ja puita monen kilometrin päästä. Se on meidän tyttöjen työtä. Äiti laittaa ruokaa, veljet paimentavat vuorollaan lehmiä ja isä juttelee tärkeistä asioista toisten miesten kanssa. Kun tulemme kotiin puiden ja veden kanssa, autamme äitiä ruuanlaitossa ja siivoamisessa. Ruokailun jälkeen menemme pellolle kitkemään rikkaruohoja ja muokkaamaan maata. Illalla vielä autamme äitiä.

Kouluun emme ehdi, mutta veljet käyvät siellä, elleivät ole paimenessa. He osaavat lukea ja vähän kirjoittaa, mutta me tytöt emme osaa kuin muutaman sanan. Meillä on usein vähän nälkä ja olemme pienempikokoisia kuin veljemme. Melkein kaikki kylän tytöt ovat aika pieniä. Joku on sanonut, että se johtuu siitä, kun teemme niin paljon työtä eikä ruoka riitä kasvamiseen. Enpä tiedä, onko se totta. Joskus tekisi mieli vain leikkiä kotona, mutta harvoin siihen on aikaa. Lempinukkeni Suratu jää usein yksin nurkkaan.

Kun täytin 12 vuotta, äitini ja isäni lähettivät minut naapurikylään erääseen perheeseen asumaan. En oikein ymmärtänyt sitä, mutta tulin surulliseksi, kun jouduin pois äidin, isän, sisarusten ja veljieni luota. Lisäksi minua pelotti, sillä uusi perhe oli aika vieras minulle. Vanhempamme olivat sopineet, että minusta tulisi uuden perheen pojan vaimo parin vuoden päästä. Siellä minusta kasvatettiin hyvää vaimoa. Paljon oli töitä ja kotiin oli ikävä. Erityisesti Suratu-nukkeani kaipasin. Täytin sitten 14 vuotta ja uudessa kodissa vietettiin häät. Paljon oli vieraita, ruokaa ja juotavaa. Häitä vietettiin kokonainen viikko. Minä olin morsian ja sulhanen Zewedie oli kahdeksan vuotta minua vanhempi.

Pian häiden jälkeen aloimme odottaa ensimmäistä vauvaamme. Ajattelin, kuinkahan osaan olla äitinä, kun olen vielä niin nuori? Synnytyksen aika tuli ja se oli kyllä vaikeaa. Synnytys kesti monta päivää. Viimein vauva syntyi, mutta olin ihan väsynyt. Minulle tuli myös kummallinen vaiva – en pystynyt enää pidättämään pissaani ja se harmitti. Kaikki paikat haisivat pissalle ja kohta mieheni oli minulle vihainen. Lopulta hän lähetti minut takaisin vanhempieni luo. Sekin hävetti minua hirveästi. Pian vanhempanikin väsyivät pahaan hajuun ja minun piti muuttaa vajaan asumaan vauvan kanssa. Itkin paljon, koska kaikki olivat hylänneet minut. Silloin rukoilin monta päivää: ”Rakas Jumala, auta minua!”

Seuraavalla viikolla kyläämme tuli lähetystyöntekijä, joka kertoi meille kaupungissa olevasta sairaalasta, jossa minut voitaisiin parantaa. Pääsin hänen mukanaan sinne sairaalaan vauvan ja isoveljeni kanssa, ja nyt olen jo melkein terve. Viikon päästä pääsen kotiin! Olen niin iloinen. Kiitän Jumalaa ja Jeesusta joka päivä monta kertaa. Hän kuuli rukoukseni ja paransi minut. Nyt miehenikin on tullut tänne kaupunkiin katsomaan minua. Hänellä oli ikävä minua ja vauvaa. Päätin, että minusta tulee isona sairaanhoitaja, koska haluan auttaa toisia ihmisiä. Yhden asian ainakin opin tästä kaikesta: kannattaa rukoilla Jumalaa, sillä hän auttaa!

Miikael ja Johannes vekarat