ORTODOKSIKIRKKO

 

Syntyhistoria

Katolinen kirkko pitää itseään alkuperäisenä kristillisenä kirkkona, josta muut ovat eriytyneet. Kun kristinusko julistettiin ainoaksi sallituksi uskonnoksi 300-luvun lopulla, Rooman keisari otti itselleen voimakkaan aseman kristikunnan johtajana. Paaviuden voidaan katsoa juontuvan tästä todellisuudesta, vaikka toki katolinen kirkko pitää paavia Pietarin viran jatkajana. Seuraavien vuosisatojen aikana paavi, Vatikaani (Kirkkovaltio v. 751) ja katolinen kirkko ovat olleet voimakkaasti mukana myös valtapolitiikassa. Rooman valtakunnan jakaantumisen ja Länsi-Rooman hajoamisen myötä lännen ja idän kristittyjen suhde alkoi etääntyä.

Bysantin eli Itä-Rooman valtakunnassa kristillisyys oli keskeinen osa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Kirkon ja valtion suhde oli välitön. Hiljalleen keisarin valta kasvoi. Kirkko ja valtio puolustivat yhdessä oikeaoppista kristillistä uskoa eli ortodoksiaa. Alun perin itäistä kirkkoa kutsuttiin kreikkalaiskatoliseksi mutta myöhemmin ortodoksiseksi kirkoksi. Bysantin kaudella kehittyivät kirkon liturgia, joka on yhä edelleen käytössä ortodoksisissa kirkoissa ja luostareissa.

Varsinaisesta ortodoksisesta kirkosta irtautuivat orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptiläinen koptikirkko (ja sen myötä Etiopian koptikirkko). Nämä kirkot korostivat Kristuksen jumaluutta (monofysiittinen tulkinta) eivätkä pidä häntä varsinaisesti ihmiseksi tulleena. Islamin leviämisen myötä nämä kirkot jäivät entistä enemmän Bysantin ulkopuolelle.

Vuonna 1054 katoliset jakaantuivat lopullisesti lännen roomalaiskatolisiin ja idän ortodokseihin. Keisarikunnan painopiste oli jo ollut pitkään idässä, Konstantinopolissa. Paavia ei enää tunnustettu kirkon johtajaksi. Jakautumisen myötä katolinen ja ortodoksinen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen aina vuoteen 1965 asti.

Ortodoksinen kirkko levisi lähetystyön myötä itään mm. Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle, josta muodostuikin 1453 koko kirkon merkittävä keskus Bysantin kukistuttua. Myöhemmin kirkko levisi myös Kiinaan, Japaniin ja Alaskaan. 1900-luvulla kirkko koki suuria muutoksia, kun se hävisi kokonaan Vähä-Aasiasta ja kommunismi astui valtaan Neuvostoliitossa ja sen etupiirissä. Kaikkiaan ortodoksinen kirkko ei ole yhtenäinen yksi kirkko vaan se muodostuu 15 itseäisestä kirkosta ja niiden yhteenliittymästä. Ortodokseja on kaikkiaan noin 270 miljoonaa.

Suomeen kristillisyys saapui keskiajalla lännestä ja idästä. Karjalassa ortodoksisuus vaikutti jo 1000-luvulla, kun Karjala liitettiin Novgorodin hiippakuntaan. Tuolloin rakennettiin Valamon ja Konevitsan luostarit. Karjalan ortodoksiset seurakunnat kuuluivat Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kun Suomi liitettiin Venäjään, ortodoksisuuden vaikutus kasvoi. Suomen hiippakunta perustettiin 1800-luvun lopulla.

Suomen itsenäistyttyä Suomen hiippakunta irtautui Venäjästä ja siirtyi Konstantinopolin alaisuuteen. Kirkko suomalaistui ja sai omat viranhaltijat. Kirkon palvelukeskus on Kuopiossa ja sillä on oma arkkipiispa. Hiippakuntia on kolme: Karjala, Helsinki ja Oulu. Jäseniä on noin 60 000 (1,1 % suomalaisista). Ortodoksikirkolla on samanlainen asema suhteessa valtioon kuin luterilaisella kirkolla.

 

Luonne

Ortodoksisen elämän keskus on jumalapalvelus, pyhä näytelmä. Kristillisyyden ydin on kirkko, joka on oikean uskon ilmaisu – ei uskontunnustukset. Kirkko painottaa Nikean-Konstantinopolin tunnustusta. Liturgiaan kuuluu rukousta, kulkueita, vuorolaulua, suitsutusta ja sen huipentumana ehtoollinen. Ortodoksit seisovat jumalanpalveluksen ajan ja tekevät ristinmerkkejä ja polvistuvat.

Sakramentteja on seitsemän ja kaste toimitetaan yleensä jo lapselle. Sakramentteja ovat kaste, mirhalla voitelu, eukaristia, rippi, sairaiden voitelu, pappisvihkimys ja avioliitto). Pääsiäinen on ortodoksien keskeinen juhla. Kirkon luostarit Heinävedellä ovat huomattavia keskuksia ja pyhiinvaelluskohteita. Kirkolla on moninaista diakonia-, nuoriso-, opiskelija- ja lapsitoimintaa.

 

Raamatun näkökulmasta ongelmallisia kysymyksiä ovat mm.

• Kirkon itsekäsitys ainoana oikeaoppisena kirkkona ja Raamatun tulkitsijana.
• Tradition korostaminen Raamatun kustannuksella sekä apokryfikirjojen käyttö.
• Sakramenttikeskeisyys sekä ehtoollisoppi, jossa Kristus aina uudelleen uhrataan konkreettisella tavalla.
• Ikonit pelastustienä Jumalan luokse.
• Pyhimysten ja etenkin Marian palvonta ja rukoilu; ihmisten julistaminen pyhimyksiksi. Marian korottaminen Jumalan Äidiksi (Jumalalla ei ole äitiä; Maria oli Jeesuksen inhimillinen, vajavainen äiti, ei jumalallinen Äiti).
• Kristuksen pelastusteon häivyttäminen tekojen, pyhimysten rukousten ja ansioiden yms. taakse; ”Armollinen” Maria on sijoitettu Kristuksen tilalle; Kristus on lähinnä Suuri Pantokrator, taivaallinen Tuomari.
• Sellainen mystiikka ja liturgia, joka ei perustu Raamattuun.
• Pyhäinjäännösten palvonta.
• Ihmisen syvin hyvyys, jumalallinen kipinä ja ihmisen jumaloituminen pelastusprosessissa (vrt. ihminen on kokonaan luotu ja syntinen; pelastuksessa ihminen täydellistyy eheäksi ihmiseksi – hän ei jumalallistu kuten syntiinlankeemuksessa sielunvihollinen lupasi).
• Valtapolitiikka ja protestanttien vaino mm. Venäjällä ja Etiopiassa.

(Huom: luterilaisen kirkon osaltakin mainitaan monia epäkohtia, etenkin sen liberaaliteologian vuoksi)

 

Nettisivut

Ortodoksikirkon uskoon ja toimintaan Suomessa voit tutustua ort.fi sivustolla tai käymällä lähimmässä paikallisessa seurakunnassa.