KIRKON ROOLI KANSANOPETUKSEN JA KASVATUKSEN KEHITTÄMISESSÄ

 

Johdanto

Arkikielessä opetuksella usein tarkoitetaan tietojen ja taitojen siirtämistä mutta kasvatuksella luonteen ja tahdon kehittämistä sekä arvoihin, asenteisiin ja tapoihin vaikuttamista. Käytännössä rajaa näiden välille ei voida vetää yksiviivaisesti; ennemminkin opetus ja kasvatus ovat synonyymejä. Toisinaan kasvatusta pidetään yläkäsitteenä. Koululaitoksessa kasvatus ja opetus ovat nykyään organisoitu toisella tavalla kuin kirkossa, jossa kasvatus palvelee julistus- ja palvelutehtävää. Kirkon piirissä puhutaan mieluiten sen kasvatustoiminnasta. Sitä pidetään vuorovaikutustapahtumana, jossa pyritään saavuttamaan kirkon asettamat kasvatustavoitteet oppimisen kautta. Keskeisenä lähtökohtana on Jeesuksen antama lähetyskäsky (Matt 28:18-20). Uudessa testamentissa sanat julistus ja opetus tulevat lähelle toisiaan. Etenkin katekismuksella on ollut hyvin keskeinen rooli suomalaisessa kansanopetuksessa ja kasvatuksessa useiden vuosisatojen ajan. Samalla on selvää, että katekismuksen rooli on muuttunut merkittävästi tultaessa nykyaikaan.

 

Ruotsinvallan aika

Suomi liittyi kiinteästi Ruotsin ja länsimaisen kulttuurin vaikutuspiiriin 1200-luvulla. Uskonnollista valtaa piti katolinen kirkko, joka opetti kansaa kirkollisten tapojen, ripin, kirkon seinämaalausten, Raamatun kertomusten ja pyhimystarujen avulla. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset tekstit olivat latinaksi, mikä ei edistänyt oppimista. Ortodoksisen kirkon alueella kielenä oli kirkkoslaavi. Valtakuntien ja kirkkojen välinen raja määriteltiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323.

Katolisen kirkon toimesta Turkuun perustettiin katedraalikoulu, jossa koulutettiin pappeja ja virkamiehiä. Sieltä tie aukeni myös ulkomaisiin yliopistoihin. Keskiaikana kouluja perustettiin muihinkin kaupunkeihin. Opetuskielinä olivat latina ja ruotsi. Kansankielistä saarnaa ja opetusta harjoittivat lähinnä kiertävät dominikaanimunkit – tosin skolastiikkaan perustuva opetus ei ollut kovin kansantajuista. Jossain määrin papit tekivät kansankielellä pidettyjä ripitysmatkoja. Valtaosa kansasta ei saanut säännöllistä opetusta, vaikkakin noin 20 luostarissa opetettiin lukemisen alkeita. Katolisen kirkon kasvatustavoitteina olivat hurskaus ja kuuliaisuus kirkolle, mutta yleensä kasvatus jäi tavallisen kotikasvatuksen, suku- ja heimoperinteiden, sekä kunkin säädyn varaan.

Suomenkielisyys suojeli kansallisia erityispiirteitä, mutta eristi kansaa muusta maailmasta. Lisäksi suomenkielinen kirjallisuus puuttui tyystin; tekstinä oli vain Isä meidän -rukous, Ave Maria, Apostolinen uskontunnus ja synnintunnustus. Niiden tuntemus alkoi yleistyä, kun 1400-luvun loppupuolelta alkaen pappien tuli lukea ne kansankielisenä. Tekstit tuli lausua aina samassa muodossa, jotta kansa oppisi ne. Suomen kirjakieli ja yleinen lukutaito olisivat avaimia kansanopetukseen ja kasvatukseen, mutta niitä ei vielä ollut. Keskeiset suomenkieliset kristilliset sanat ovat silti tältä ajalta.

 

Saksassa vuonna 1517 alkanut Martti Lutherin innoittama uskonpuhdistus merkitsi tärkeää edistysaskelta. Uskonpuhdistuksessa nähtiin tärkeäksi, että kansa saisi lukea puhdasta Jumalan Sanaa omalla kielellään. Tämä tarkoitti kansankielisen kirjallisuuden luomista, yleistä lukutaitoa ja kansanopetusjärjestelmän rakentamista. Pappikaan ei olisi enää ensisijassa liturgi vaan kansan opettaja. Luther käänsi koko Raamatun puhutulle saksankielelle ja laati ensimmäisen katekismuksen, johon liittyi alkuopetusosa, aapiskirja. Välittömän esikuvan saivat ne suomalaiset, jotka opiskelivat Wittenbergissä Lutherin ja Philipp Melanchthonin ohjauksessa.

Toinen merkittävä muutos Ruotsi-Suomen kannalta oli Kustaa Vaasan kuninkaaksi tulo vuonna 1523. Hän halusi vahvistaa valtakunnan itsenäisyyttä poliittisesti ja uskonnollisesti. Uskonpuhdistus oli oiva keino päättää katolisen kirkon valta. Luterilaistaminen alkoi Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527 ja 1544. Kustaa Vaasa salli luterilaisen uskonpuhdistuksen periaatteiden noudattamisen, mikä mahdollisti suomenkielisen kirjallisuuden luomisen. Tätä siivitti jo sata vuotta aiemmin keksitty kirjapainotaito ja humanismi, joka korosti painettua sanaa, alkuperäisiä lähteitä ja ymmärrettäviä opetusmetodeja. Kansankielinen jumalanpalvelus toteutui vuonna 1537.

 

Wittenbergin kävijöistä merkittävimmäksi nousi Mikael Agricola, joka käytännössä loi Suomen kirjakielen. Hän kirjoitti ja painatti kielen, kirkollisen elämän ja Raamatun tuntemuksen kannalta aivan keskeisiä teoksia: ABCkiria (1543), Rucouskiria (1544) sekä Se Wsi Testamenti (1548). Näistä osa painettiin uudelleen ja osaa päivittivät mm. piispa Paavali Juusten ja lehtori Jaakko Finni, joka laati myös ensimmäisen virsikirjan 1580-luvulla. Näistä lähinnä ABCkiria, joka sisälsi Lutherin Vähä katekismuksen käännöksen, oli keskeinen väline kansanopetuksessa. Katekismuksen osaaminen oli oikeastaan kirkon keskeinen opetuksellinen tavoite.

Agricolan tehtäviin kuului Turun katedraalikoulun johtaminen ja piispalliset tarkastusmatkat. Hänen tavoitteena oli humanismin ja luterilaisuuden hengessä kasvatettu papisto ja virkamiehistö, joka opettaisi kansaa sen omalla kielellä. Ongelmana oli, että Kustaa Vaasan toimet veivät kirkolta taloudellisen perustan ja heikensivät sen kykyä järjestää opetusta. Edistymistä tapahtui hitaasti, mutta silti Agricola elämäntyöllään loi suomenkielisen kansansivistyksen perustan.

Uskonpuhdistuksen ajaman yleisen lukutaidon, kansanopetuksen ja kasvatuksen perimmäisenä tavoitteena oli kansan kristillistäminen Raamatun opin mukaisesti. Katekismus oli opetustyön avaimena. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksen mukaan pappien tuli pitää katekismussaarnoja ja opettaa ulkoa muistamiseen tähtäävällä sanelumenetelmällä kansaa. Piispojen piti valvoa, että lasten vanhemmat huolehtivat katekismuksen opettamisesta ja kristillisestä kasvatuksesta. Pääkappaleiden osaaminen oli edellytyksenä ehtoolliselle pääsylle. Jo katoliseen aikaan pohjautuvat ja paastonaikoihin keskittyvät tarkastusmatkat merkitsivät lukukinkereiden alkua.

Suomessa sääty-yhteiskunnan piirteet alkoivat korostua 1600-luvulla. Papiston ja aateliston asema vahvistui, porvaristo kasvoi, mutta talonpojat olivat heikommalla. Luterilaisuuden näkökulmasta siirryttiin puhdasoppisuuden aikaan. Koulutuksen saralla kirkko halusi panostaa kansanopetukseen ja perusti useita oppikouluja piispa Isak Rothoviuksen ja Pietari Brahen toimesta. Pappeus muuttui yhä enemmän opetukselliseen suuntaan. Tosin opetus painotti katekismuksen osaamista ulkoa eikä juurikaan sen lukutaitoa ja ymmärtämistä. Merkittävin kirkollinen ja kielellinen saavutus oli koko Raamatun suomennos vuodelta 1642. Kaikkiaan suomenkielisen kirjallisuuden määrä oli pieni. Kansan kirjoista tärkeimmät olivat katekismus ja virsikirja. Katekismus oli kansan Raamattu.

 

Kuningas Kustaa II Aadolf aloitti 1620-luvulta lukien yliopiston ja koulujen kehittämisohjelman. Vuonna 1649 säädetty koulujärjestys muodostui pitkäaikaiseksi pysyen pääosin voimassa 1843 saakka. Se turvasi humanistisen painotuksen jatkumisen koulujärjestelmässä, jonka muodostivat nyt alempi triviaalikoulu, ylempi triviaalikoulu ja lukio. Kasvatustavoitteena oli hurskaus, hyveellisyys, kielitaito ja tieto. Peruskasvatus koski koko kansaa, muu oppineempia. Lasten pedagioissa opetettiin lukutaitoa, katekismusta, virsilaulua, kirjoitusta ja laskentoa. Käytännössä koulut palvelivat vain pientä kansanosaa.

Tavallinen kansanopetus jäi yhä vahvasti kirkon työksi. Kansan lukutaito oli yhä heikko, jota yritettiin korjata aiempaa ankarammalla kirkkokurilla kuten jalkapuu-rangaistuksilla. Toinen keino oli erityisten lukkareiden palkkaaminen seurakuntiin. Merkittäväksi kehittäjäksi nousi 1600-luvun loppupuolen piispa Juhana Gezelius vanhempi. Hän loi selkeän suunnitelman kansanopetuksesta, mikä on kantanut lähes nykyaikaan saakka. Ulkoa muistamisen sijasta alettiin painottaa ymmärtävää lukutaitoa. Gezeliusta kutsutaankin suomalaisen kansanopetuksen isäksi. Hänen laatimistaan oppikirjoista tärkein oli Yxi lasten Paras Tawara, joka oli alkeisopetusta varten. Se sisälsi aapiskirjan ohella katekismuksen kysymyksineen ja vastauksineen. Kirjaa käytettiin noin 150 vuoden ajan ja siitä otettiin 80 painosta.

Opetus oli yhä perinteistä saarnaamista, opettamista ja kuulusteluja, mutta nyt tärkeintä oli kristinopin pääkohtien ymmärtäminen. Opetustavan tuli olla lempeä ja innostava, vaikka myös rangaistuksia voitiin käyttää. Oppimistulokset merkittiin kirkon lukuluetteloihin eli rippikirjoihin. Lukkareiden tuli koota kinkerikuntia, joissa opetettiin lukutaitoa lyhyissä jaksoissa. Tämä oli pohjana kylä- ja kiertokoulujen synnylle. Lukutaidon opetuksessa tärkeäksi tuli asteittainen eteneminen ja harjoittelu. Gezeliuksen perustama kirjapaino tuki työtä. Yleisen lukutaidon ja Lutherin katekismuksen opin omaksuminen etenivät; tosin alueelliset erot olivat suuria. Nuorten osalta alkoi muotoutua rippikoulukäytännön esivaihe. Katekismuksen keskeisyys korostui kirkkolaissa ja sitä opiskeltiin myös julkisissa kouluissa.

 

Ruotsin suurvalta asema murtui 1700-luvulla ja Suomen itäisiä alueita joutui Venäjän haltuun ison ja pikkuvihan aikana. Sodat haittasivat koulutusta ja hidastivat kehitystä. Lisäksi Suomi haluttiin tehdä ruotsinkieliseksi. Koulujen määrä ei juuri kasvanut tänä aikana. Maaseudulla kansanopetus oli kirkon lukkareiden varassa. Kiertokoulujen rinnalle kehitettiin 1740-luvulta lähtien pitäjänkouluja, joista tuli kunnallisten koulujen alkusysäys. Muutamat varakkaat oppineet perustivat joitakin kouluja toteuttaen valistuksen ihannetta ”valoa kansalle”.

Vaikeat ajat aiheuttivat, että paikoitellen opetustyö oli aloitettava lähes alusta. Kirjapainojen hävittämisen takia kirjoista oli kova pula. Vanhempien vastuuta opetuksesta ja kasvatuksesta korostettiin ja siihen velvoitti myös vuoden 1726 konventikkeliplakaatti. Sen mukaan kansalle tuli opettaa erityisesti katekismusta. Samaan aikaan lukukinkereistä tuli pakollinen tapa ja rippikouluja aloiteltiin seurakuntakohtaisesti. Vuodesta 1763 lukien rippikoulusta tuli pakollinen ja tärkeä osa kirkon kasvatustyötä. Tuolloin alkoi myös konfirmaatiokäytäntö. Yleisesti kansan kiinnostus lukuopetukseen oli horjuvaa, mutta jo vanhemman herännäisyyden myötä lukutaidon arvostus alkoi kasvaa. Pietismin sävyttämää hartauskirjallisuutta alettiin julkaista ja ne antoivat piirteitä vuosisadan lopulla syntyviin herätyksiin. Pietismissä ei riittänyt kristinopin ulkoa osaaminen eikä edes ymmärtäminen, vaan omakohtainen sydämen hurskaus.

Kaikkiaan 1700-luku jäi koulutuksen ja kasvatuksen suhteen Suomessa melko pysähtyneeksi ajaksi. Vaikka kirkko sai uudemman, Svebeliuksen katekismuksen vuonna 1746 ja kielellisesti parannetut Raamatut vuosina 1758 ja 1776, kansan-opetuksen metodit olivat yhä kaavamaisia ja vanhentuneita. Tähän kiinnitti huomiota Turun akatemiassa vuosisadan lopulla vaikuttanut professori Henrik Gabriel Porthan. Hänen mukaansa opetus oli tylyä ulkoa opettamista eikä siinä huomioitu lasten kehitystasoa ja ymmärrystä. Porthan oli monitieteellinen osaaja, joka herätti kiinnostuksen Suomen historiaan, kirjallisuuteen ja kansanperinteeseen.

Vuosisadan lopulla lukutaito oli jo melko yleistynyt, ensin maan länsiosissa ja sitten myös itäisissä osissa. Tosin vain harvalla lukutaito oli hyvä eikä kirjoitustaitoa juurikaan hallittu. Kristinopin tuntemusta on pidetty kohtuullisena. Kansan parissa yleisimmät teokset olivat katekismus, aapinen ja virsikirja. Kaupunkien asukkailla oli enemmän kirjoja kuin maaseudulla; ruotsinkielistä kirjallisuutta oli saatavilla paljon, mutta suomenkielistä vähän.

 

Autonomian aika

Suomi liitettiin Venäjän autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi vuonna 1809. Sen myötä Suomi sai oman keskushallinnon mutta piti aikaisemman lainsäädännön perusteet sekä sääty-yhteiskuntarakenteen. Ruotsinkielen asema säilyi vahvana, vaikka kansanopetuksessa käytettiin myös suomea. Venäjä ei ollut kiinnostunut opetuksesta, jolloin monet yksityiset tahot olivat aktiivisia. Syntyi vuoro-opetus-kouluja, sunnuntaikouluja, kartano- ja tehtaankouluja. Valistuksen ajan pedagogiset virtaukset, romantiikka ja uushumanismi osaltaan vaikuttivat opetukseen.

Keisarin suosiolla kirkosta tuli itsenäisempi ja Turun hiippakunnasta tuli arkkihiippakunta. Kirkon piirissä kehitettiin rippikoulu- ja pyhäkoulutyötä. Lasten varhaisin ohjaus oli pääosin kotiopetuksen varassa. Lukukinkereille lapset oli tuotava 7-8 vuoden ikäisinä lukutaidon ja katekismuksen pääkohtien kuulustelua varten. Lukutaidon osalta vaadittiin sujuvaa osaamista viimeistään 10-vuotiailta lapsilta. Katekismuksen ulkoa muistaminen oli tärkeää. Aapisen ja katekismuksen ohella rohkaistiin Raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden lukemiseen. Syntyi myös aapisia, joissa oli maallisia kertomuksia, eläinsatuja, runoja ja sananlaskuja. Samalla kritisoitiin katekismusten soveltuvuutta lasten ensimmäiseksi lukukirjaksi. Kirkon ja koulun välinen yhteys olikin kiinteä 1800-luvun ensimmäisen puoliskon ajan.

Piispa oli koulutoimen ylin valvoja ja opettajien tuli huolehtia nuorten uskonnollisesta kasvatuksesta. Lukkareiden työ keskittyi yhä enemmän kiertokouluihin. Paikallinen kirkkoherra johti myös pitäjän- eli kirkonkokouksia, joiden tehtäväkenttä oli laaja kirkon asioista aina köyhäinhoitoon ja yleiseen järjestykseen saakka. Kouluopetuksesta uskontoa oli 20-30 % ja katekismuksella oli siinä tärkeä osansa. Koulun muussa opetuksessa katekismuksen merkitys väheni selvästi.

Kirkollinen kirjallisuus alkoi hiljalleen yleistyä. Vuosisadan puolivälissä Uusi testamentti oli jo lähes kaikkien saatavilla katekismusten tavoin. Pietistinen kirjallisuus ja postillat yleistyivät varsinkin herätysliikkeiden leviämisalueilla. Uskonnollisen kirjallisuuden lukeminen johti yhä yksilöllisempiin korostuksiin ja vaikutti herätysliikkeiden linjauksiin. Herätysliikkeetkin tuottivat paljon luettuja ja käytettyjä uskonopin selityksiä, hartauskirjoja, laulukokoelmia, kristillisiä lehtiä ja keskinäisiä taistelukirjoituksia 1830-luvulta alkaen. Erityisen merkittävää oli Lutherin teosten ja tunnustuskirjojen kääntäminen suomeksi. Uusi virsikirja valmistui vuonna 1886.

 

Yhteiskunnallinen murrosvaihe alkoi 1830-luvulla, jolloin uusia virikkeitä syttyi monelta suunnalta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura aloitti vuonna 1831 ja vaikutti aina maaseutua myöten, jonne perustettiin kansankirjastoja. Sanoma- ja aikakausilehtien määrä alkoi kasvaa. Monet kulttuurihenkilöt kuten J.V. Snellman, J.L. Runeberg, Z. Topelius ja Elias Lönnrot korostivat kansanopetuksen tärkeyttä suomalaisuuden kannalta. Herätysliikkeiden ohella juuri kansallisuusaate ja liberalismi innostivat koko kansaa oppimisen ja kasvatuksen tielle.

Koulutuksen saralla tapahtui muutoksia ja yleissivistyksen merkitystä alettiin arvostaa. Keisari Aleksanteri II:n tuella kansanopetuksesta rakennettiin 1850-luvulla järjestelmää, joka palvelisi koko kansaa, edistäisi siveellisyyttä, yleistä hyvinvointia ja sivistystä. Se perustuisi kunnalliselle toiminnalle, mutta silti uskonnolliselle pohjalle. Tämän lopullinen kehittäminen jätettiin pastori Uno Cygnaeukselle.

Kirkon puolella käynnistyi pyhäkoulutyö herännäispappi F.J. Bergin esimerkin muokaisesti jo vakiintuneen rippikoulutyön edeltäjäksi. Rippikoulussa tarkoituksena oli syventyä katekismuksen sisältöön, joka osattiin ulkoa jo lukukinkereiden myötä. Katekismuksen rinnalle nousi raamatunhistorian tunteminen ja oman uskonelämän hoitaminen. Rippikoulu aloitettiin 15-vuotiaana ja kesti yhdestä neljään viikkoa. Kirkolliseen kasvatukseen kuului kirkkokuri nuhtelun, sakon ja häpeärangaistusten muodossa.

 

Kirkollisen ja kunnallisen hallinnon ero tapahtui, kun kunnallisasetus vahvistettiin maalaiskuntien osalta vuonna 1865 ja kaupunkikuntien kohdalla 1873. Tärkeä kansakouluasetus hyväksyttiin vuonna 1866. Suomeen syntyi rinnakkaiskoulujärjestelmä, joka käsitti kansakoulun ja oppikoulun. Koulun tehtävänä oli varsin laaja yleissivistys. Kouluja kuitenkin perustettiin hitaaseen tahtiin johtuen lähinnä taloudellisista seikoista. Muutokset johtivat hiljalleen yhtenäiskulttuurin ja kirkollisten tapojen kuten jumalanpalveluksiin osallistumisen murenemiseen.

Kirkko koki suuret muutokset haasteellisina. Vuonna 1870 tapahtui oppikoulun ja kirkon välinen ero. Kansakouluasetuksen mukaan alkuopetuksen vastuu oli vanhemmilla ja seurakunnalla, jota pappi ja kouluhallitus valvoivat. Kirkko alkoi kehittää kiertokouluja lisäämällä niiden määrää ja kouluttamalla opettajia. Lukutaidon, raamatunhistorian ja katekismuksen ohella yleistiedolliset oppiaineet lisääntyivät opetusohjelmassa.

Turun arkkihiippakunnan alueella vanhempien hoitama alkuopetus piti sisällään lähinnä vain kirjainten opettamista ja katekismuksen ulkoa opettelua. Käytössä olivat yhä vanhat Yxi Lasten Paras Tavara ja Svebeliuksen katekismus. Pyhäkouluissa keskityttiin lähinnä lukutaidon opetteluun, vaikka myös niiden hartaudellinen luonne vahvistui. Alkuopetus ei toiminut toivotulla tavalla; kinkereistä ja rippikuulustelustakin selvisi ulkoa osaamisella. Kansakoulun aloittaminen edellytti kuitenkin lukutaitoa. Vastuu alkuopetuksesta siirtyi 1890-luvulla selvästi kouluille. Arkkihiippakunnassa kirkolliset kiertokoulut säilyivät muuta maata pitempään kansakouluja yleisempänä. Niissä opetus keskittyi aluksi lukutaitoon ja kristinoppiin pitäen silmällä tulevaa rippikoulua; myöhemmin muitakin aineita otettiin mukaan ja päämääräksi tuli kansakouluun valmistaminen. Tultaessa 1900-luvulle katekismuksen opetus väheni voimakkaasti kotiopetuksessa. Ensimmäisen virallisen katekismuksen (1893) käyttöönotto heikensi ulkoa opettelemisen perinnettä. Katekismus, Raamattu, aapinen ja lukukirja olivat yleisimmät oppikirjat kiertokouluissa.

Kirkollisten kiertokoulujen ja kunnallisten kansakoulujen kasvu oli voimakasta; tosin alueelliset erot olivat suuria. Kirkon kouluissa oli vuonna 1880 vajaat 50 000 oppilasta ja vuonna 1900 lähes 200 000 (noin 40 % kouluikäisistä lapsista). Kunnallisten kansakoulujen oppilaita oli vastaavasti 30 000 ja 110 000. Samalla lukukinkereiden rooli alkoi heikentyä kaupungeissa. Vasta nyt kirjoitustaito alkoi yleistyä talonpoikien keskuudessa. Kansainvälisiä vaikutteita saatiin uuden ajan tuulista, joita olivat uushumanismi, empirismi, realismi, naturalismi, positivismi ja kehitysoppi.

Ensimmäisen sortokauden aikana 1900-luvun taitteesta lukien Suomen sisäiset olosuhteet muuttuivat nopeasti. Muutostekijöitä olivat vuoden 1905 suurlakko, työväenliike, kirkon ja uskonnonopetuksen vastaisuus, eduskunnan perustaminen sekä yleinen, yhtäläinen äänioikeus vuonna 1906. Koulutusta haluttiin kehittää ja yleistä oppivelvollisuutta ajettiin läpi, mutta tämä kilpistyi toiseen sortokauteen, ensimmäiseen maailmansotaan ja 6.12.1917 itsenäistyneen Suomen ajankohtaisiin haasteisiin.

 

Itsenäisyyden aika

Koulutus oli keskeinen keino itsenäisen maan rakentamisessa. Vuonna 1921 säädettiin oppivelvollisuuslaki, joka otti kaikki 7–15 -vuotiaat oppivelvollisuuden ja maksuttoman koulunkäynnin piiriin. Toteutus kesti toistakymmentä vuotta, jona aikana kirkollinen kiertokoulujärjestelmä lakkasi muualla paitsi harvaanasutuilla seuduilla. Kansakoulun tavoitteena oli hyvä yleissivistys sekä kodin, uskonnon ja isänmaan kunnioitus. Kansakoulun rinnalla toimi oppikoulu. Uskonnonopetuksesta käytiin kiivasta vääntöä, mutta sen asema vakiinnutettiin pakollisten oppiaineiden joukossa. Katekismus kuului koulujen oppikirjojen joukkoon. Samalla kirkon tuli ryhtyä rakentamaan uutta kasvatusjärjestelmää sen omista perusteista käsin. Näiden muutosten myötä kristillisen kasvatuksen vastuu hajautui – siitä vastasivat nyt kirkko, yhteiskunta ja kristilliset yhdistykset vanhempien ja kummien ohella.

Kirkon asema säilyi, vaikka maassa astui voimaan uskonnonvapauslaki vuonna 1923. Vain melko harvat erosivat kirkon jäsenyydestä ja kirkko saattoi pitää itseään todellisena kansankirkkona, johon valtaväestö kuului vapaaehtoisesti. Kirkon epävarma tilanne muuttui erityisesti sota-aikana kansaa yhdistäväksi ja tukevaksi kirkoksi. Asevelipappeus ja kotirintaman hoitaminen loivat perustan koko kansaa palvelevalle kansankirkolle. Kirkon työtä tukivat uusi raamatunkäännös (1938) ja virsikirja (1939) sekä monet kirkolliset ja hengelliset lehdet. Kiertokoulujen vähetessä pyhäkoulutyö kasvatti suosiotaan ja 1930-luvun lopulla sen piirissä oli yli 230 000 lasta. Rippikoulujen osalta pyrittiin niiden yhtenäistämiseen kautta maan. Lukukinkereille osallistui vuosittain yli puoli miljoonaa henkilöä. Ne koettiin tärkeäksi perinteeksi varsinkin maaseudulla.

 

Toisen maailmansodan raskaiden vuosien jälkeen koulutyötä kehitettiin edelleen. Yhteiskunnan suuri rakennemuutos alkoi teollisuuden ja palveluelinkeinojen kehityksen sekä muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin myötä. Kirkkoa ja sen arvoja kritisoitiin; samalla uuspietistinen herätysliikerintama, ns. viides herätysliike haastoi uuskansankirkollisuutta pitäytymään kristillisen uskon hoitamisessa. Yhteiskunnan puolella yleissivistävä peruskoulutus nähtiin entistä tärkeämmäksi ja sitä palvelisi parhaiten yhtenäiskoulujärjestelmä, peruskoulu.

Kirkon toiminnassa pyhäkoulutyö alkoi hiipua ja tilalle nousi päiväkerhotoiminta ja muita lapsityömuotoja. Rippikoulu säilytti vahvan asemansa, kun jopa 90 % nuorista osallistui siihen. Opetuksessa katekismus ei ollut enää keskeinen oppimisväline, koska sen tilalle otettiin erityisiä rippikoulukirjoja. Lukukinkereiden suosio väheni kaupungistumisen myötä. Niiden muoto muuttui eikä niissä enää kuulusteltu läsnäolijoita eikä kerätty väestötietoja. Sisäisen kehitystyön ohella kirkko joutui yhä taistelemaan koulun tunnustuksellisen uskonnonopetuksen puolesta.

 

Taloudellinen menestys johti 1980-luvulla melko individualistiseen elämään ja ihanteisiin. Uskontoakaan ei enää arvioitu vain kirkollisena instituutiona vaan ihmisen olemassaoloa ja elämän tarkoitusta koskevana asiana. Individualismin myötä yhteinen arvomaailma alkoi pirstaloitua.

Kirkon kasvatustyötä haluttiin uudistaa ja yhtenäistää. Tämä toteutui kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelmalla, jonka kantavia ajatuksia olivat oppimis-, tavoite-, seurakunta- ja ikäryhmäkeskeisyys. Sen yleistavoitteena oli usko, joka jäsentyy ihmisen elämänkokonaisuuteen. Kasvatustoiminnan kokonaisohjelman aika päättyi, kun kirkko otti käyttöönsä entistä laajempia strategioita. Kasvatuksessa ja opetuksessa tärkeäksi tuli huomioida uusimpia oppimisteorioita.

Koulutyötä mm. uskonnonopetuksen suhteen ohjaa opetushallituksen tuottama valtakunnallinen opetussuunnitelma (2004), jonka pohjalta kukin kunta tai muu opetuksen järjestäjä luo oman opetussuunnitelmansa. Perusopetuksen vuosiluokkien 1–5 osalta evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen painopiste on Raamatun kertomuksissa, kirkkovuodessa, eettisyydessä ja seurakuntien toiminnassa. Vuosiluokilla 6–9 osaamista syvennetään ja laajennetaan; kertomusten sijasta tarkastellaan historiallisia ja tulkinnallisia näkökulmia. Katekismukseen eikä sen sisältöön ole selkeitä viittauksia. Lukiossa pohdinta keskittyy uskonnon, yhteiskunnan ja kulttuurin vuorovaikutukseen, oman maailmankatsomuksen rakentamiseen sekä keskinäiseen kunnioitukseen ja vuoropuheluun. Vuonna 2003 tunnustuksellinen uskonnonopetus muutettiin oman uskonnon opettamiseksi, joka on luonteeltaan tiedollista mutta ei uskonnon harjoittamista.

Kirkon osalta on lopuksi huomioitava sen muuttuva asema kansansa keskuudessa. Kirkon suuria haasteita ovat jäsenkato, jäsenten passiivisuus ja sisäinen erimielisyys koskien kristillistä moraalia. Vuonna 1971 kirkon jäseniä oli 92,1 % kansasta, mutta vuonna 2014 lopussa enää 73,7 % ja näistäkin vain 1,8 % osallistui viikoittain kirkon päätapahtumaan eli jumalanpalvelukseen.

 

Kooste

Vaikka kasteopetus ja kristinuskon perustekstit olivat käytössä jo katolisena aikana, 1500-luvun uskonpuhdistus nosti katekismuksen käytännössä keskeiseksi kirkon opetusvälineeksi. Samalla uskonpuhdistus antoi voimakkaan innoitteen kansankielisen kirjallisuuden, lukutaidon ja koululaitoksen synnylle. Nämä innoitteet levisivät nopeasti myös Suomeen. Katekismuksesta tuli juuri se kirja, jota käytettiin kansan parissa lukutaidon opetusta ja kristinopin tuntemusta varten. Katekismus oli kansan aapinen ja Raamattu.

Katekismus säilytti keskeisen roolinsa lähes 1800-luvun loppupuolelle saakka. Toki katekismuksia uudistettiin vuosisatojen aikana. Tavallisen kansan parissa muuta kirjallisuutta oli hyvin vähän – lähinnä vain virsikirja ja aapinen. Uusi testamentti alkoi olla talonpojillakin 1700-1800-luvuilta alkaen. Hengellistä ja muuta kirjallisuutta ryhdyttiin toimittavaan vasta 1830-luvulta lukien.

Katekismuksissa oli usein aapisosio. Kirjaa käytettiin lukutaidon opetuksessa pitkälle 1800-luvulle. Lukutaito jäi kuitenkin melko pinnalliseksi ja mekaaniseksi. Ulkoa oppiminen oli tärkeintä, ymmärtäminen ei niinkään. Tosin jo 1600-luvun lopulla kiinnitettiin huomiota ymmärtämisen tärkeyteen ja lapsen kehitystason arviointiin. Varsinaisesti lukuopetus alkoi muuttua vasta uudempien pedagogisten suuntausten hedelmänä.

Kirkon pitämillä kinkereillä, pyhäkouluissa, rippikouluissa ja kiertokouluissa katekismus säilytti tärkeän asemansa vielä 1900-luvun puolelle. Tosin sen tarkoituksena oli pääosin kristinopin, ei lukutaidon opettaminen. Kunnallisissa kouluissakin katekismus pysyi käytössä, tosin lähinnä uskontotuntien oppikirjana. 1900-luvun edistyessä sen jälkimmäiselle puoliskolle katekismuksen käyttö väheni selkeästi niin kouluissa kuin kirkonkin omassa työssä. Kaikkiaan on todettava, että kansan koulutus on siirtynyt kirkolta yhteiskunnalle, mutta kasvatuksessa kirkko yhä tekee oman osansa tavoittaen valtaosan kansastamme.

 

 

LÄHTEITÄ

• Hyötyniemi, J.E. 1942: Suomen kansanopetuksen historia ennen nykyaikaista kansankoululaitosta.  Helsinki: Valistus.
• Iisalo, Taimo. 1991: Kouluopetuksen vaiheita. Keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin. Helsinki: Otava.
• Laasonen, Pentti. 1991: Suomen kirkon historia. 2, Vuodet 1593–1808. Porvoo: WSOY.
• Melin, Vuokko. 1989: Lukutaidon opetus Suomessa. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis. Ser. A. Vol. 261.
• Murtorinne, Eino. 1992:  Suomen kirkon historia. 3, Autonomian kausi 1809–1899. Porvoo: WSOY. 1995: Suomen kirkon historia. 4, Sortovuosista nykypäiviin 1900–1990. Porvoo: WSOY.
• Nurmi, Veli. 1982: Kasvatuksen traditio. Porvoo: WSOY.
• Pirinen, Kauko (toim). 1991: Suomen kirkon historia. 1, Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. Porvoo: WSOY.
• Seppälä, Jarkko. 1988: Opettava ja kasvattava kirkko. Helsinki: Helsingin yliopisto. Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.