TOINEN KORINTTILAISKIRJE: SYDÄNVERELLÄ TOTUUDEN PUOLESTA VALHETTA VASTAAN

Osa II: Uuden liiton kirkkaus ja sovitus luovat uuden ihmisen (3-7 luvut)

 

Uuden liiton kirkkaus verrattuna vanhaan (3 luku)

Paavali vertailee uutta ja vanhaa liittoa, koska seurakuntaan tulleet juutalaiset harhaopettajat vetosivat juuri vanhan liiton tärkeyteen ja yrittivät sillä turhentaa evankeliumin. Paavali ei kumoa vanhan liiton ja lain merkitystä vaan asettaa sen sille kuuluvaan asemaan ja tehtävään. Vanha liitto ja laki olivat toki Jumalasta ja niissä oli oma kirkkautensa, jonka Mooses ja Israelin kansa koki. Sen kirkkaus oli kuitenkin väliaikaista, mitä kuvasti se, että kirkkaus katosi Mooseksen peitetyiltä kasvoilta. Paavali käyttää Mooseksen kasvojen ”peitettä” on epäuskon symbolina. Epäusko hylkää molemmat: lain ja evankeliumin. Vanhan liiton lain keskeisenä tehtävänä oli paljastaa ihmisen syntisyys ja synnit, sekä tuomita hänet. Lain edessä ihmisen tuli ymmärtää, millainen hän todella on ja että hän tarvitsee Jumalan uudistavaa armoa. Laki on vaatimus, joka kirjoitettiin kivitauluihin. Se oli ”vain” kirjaimia eikä antanut voimaa sen toteuttamiseen. Ihminen, joka turvasi vain lakiin, joutui kuolemaantuomituksi. Siksi Paavali nimittää lakia kuoleman viraksi.

”Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi” (3:6) on yksi otollisin lause harhaopeille. Varsinkin ylikarismaattisuudessa ajatellaan, että Raamattu (= kirjain, mikä on kuitenkin aivan väärä tulkinta) ei anna elämää. Sen sijaan pitää tavoitella hengen ilmoitusta ja kokemuksia. Kuitenkin – kirjain merkitsee lakia! Laki ja siihen yksinomaan turvautuminen tuo kuoleman.

Em. lause kiteyttää lain ja evankeliumin tehtävien syvän eroavaisuuden. Kun laki paljastaa synnin ja tuomitsee meidät kuolemaan, se ajaa meidät Jumalan armon, Kristuksen luokse. Se, mikä on ihmiselle mahdotonta, tulee mahdolliseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Laki on ulkonainenkäsky ja ohje, mutta evankeliumi antaa sisäisen armon, elämän, rakkauden ja Pyhän Hengen. Juuri Pyhässä Hengessä on Jumalan läsnäolo ja voima, jonka kautta voimme Kristuksessa täyttää lakia, ts. elää Jumalan tahdon mukaisesti. Pyhässä Hengessä Jumalan rakkauden laki on kirjoitettu korinttilaisten ja meidän sydämiimme.

Vanhassa liitossa oli lain rinnalla esillä evankeliumi – syntiuhrien muodossa. Vanhassakin liitossa elettiin (ennakoivan) armon varassa. Syntiuhrit olivat vajavaisia esikuvia Kristuksen uhrista ristillä. Kun täydellisen uhrin aika koitti, vanhaa liittoa ei enää tarvittu. Vanhan liiton seremonia- ja uhrilait täyttyivät ja lakkasivat Kristuksessa. Vanhan liiton moraalilaki on yhä voimassa: se ohjaa oikeaan elämään, paljastaa syntimme ja muistuttaa siitä, että vain Kristuksen ristintyön kautta meillä on pelastus. Laki on yhä voimassa ja se tuomitsee kadotukseen ne, jotka hylkäävät Kristuksen armon. Sen sijaan uskovat saavat armon Kristuksessa, joka kärsi rangaistuksen puolestamme.

Ne, jotka haluavat pitää kiinni vanhasta liitosta ja laista – tulkittuna niin, että ihminen voisi sen täyttää ja pelastaa itsensä – torjuvat evankeliumin ja ovat paatumuksessa. Muodollisesti ja ulkokultaisesti he esiintyvät hurskaina ihmisinä, mutta tosiasiassa he kieltävät synnin vakavuuden, sekä minimoivat Jumalan pyhyyden syntisen ihmisen tasolle. Uskonto on vain peite synnissä elämiseen. Ja juuri siksi maailma on täynnä erilaisia ”tee-se-itse” uskontoja ja ”peitteitä”, jotka estävät näkemästä totuuden ihmisestä ja Jumalasta.

Ja juuri tätä samaa julistivat Korinttiin tulleet väärät opettajat. Kuitenkin heidän julistuksensa ”kirkkaus” oli aivan mitätöntä uuden liiton evankeliumin kirkkauden ja Hengen rinnalla. Jeesuksesta tehtiin korkeintaan lain täyttämisen esikuva tai mystikko.

Evankeliumi antaa meille uuden liiton kirkkauden Pyhässä Hengessä. Evankeliumi ei ole teoria, utopia tai kaunis ajatus ikuisesta elämästä ja rakkaudesta. Se on Jumalan läsnäolon todellisuutta ihmisen sydämessä. Uskoon tulossa alkaa syvällinen muutosprosessi, joka jatkuu läpi elämän ja johtaa lopulta täydelliseen muuttumiseen kirkkaudessa. ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.” (3:17-18).

Kristityn kasvu on 1) yhä syvenevää oman syntisyyden tuntemista sekä 2) yhä suurempaa Jumalan armon ja rakkauden tuntemista ja soveltamista. Uuden liiton todellisuus alkaa ajassa mutta täydellisenä saamme kokea sen vasta kirkkaudessa. ”Muuttuminen”-sana on kreikan tekstissä ”metamorfos” (kuva perhosen toukan muuttumisesta perhoseksi).

Vapaudella Paavali tarkoittaa kristityn 1) vapautta synnin hallintavallasta (ei synnistä), 2) kadotustuomiosta (ei synnin ajallisista seurauksista) ja 3) saatanan vallasta ja sidoksista (ei sen kaikista hyökkäyksistä ja vaikutuksista). Vapaus ei tarkoita lain tai Raamatun sivuuttamista ja elämistä pelkästään ”Hengen johdatuksen” mukaan. Juuri Raamatun Sana on Pyhän Hengen työväline kaikkeen elämään ja hengellisyyteen.

Suomessa ei ole sellaista juutalaisvaikutteista harhaopetusta kuin Korintissa koettiin. Kuitenkin lakihenkisyys, ts. muodollinen uskonnollisuus, luottamus omiin tekoihin ja synnin vähätteleminen ovat osa syntistä ihmisluontoamme. Siksi kirkon ja herätysliikkeiden historiassa ja nykyisyydessä on aina ollut ja on yhä vaarana kangistua lakihenkisyyteen ja perinnäissääntöihin.

 

Aarre saviastioissa (4 luku)

Lakihenkinen kunnian ja menestyksen teologia edellyttävät, että uskonnollinen menestys näkyy runsaina ajallisina Jumalan siunauksina – terveytenä, rikkautena, maineena, hyvänä asemana yhteiskunnassa ja seurakunnassa, ulkonaisena voimana ja auktoriteettina,

Vastoin tätä – Paavalin ristinevankeliumin mukaan kirkkaus onkin kätkettynä heikkoihin, hauraisiin ihmisiin: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä.” (4:7). Sellainen oli Kristuskin ristillä: inhimillisesti heikko saviastia!

Näissä opetuksissa tulee syvällisellä tavalla ilmi kristityn elämän ja palvelutyön koko todellisuus: Me kuljemme Kristuksen voittosaattueessa osallisina maailman suurimmasta ja ihanimmasta kirkkaudesta, itse Jumalasta Pyhässä Hengessä. Tuo evankeliumin todellisuus, suunnaton aarre on meissä ja se muuttaa meitä päivä päivältä. Ja silti, me olemme hauraita, heikkoja saviastioita, jotka koemme särkymistä, rikkinäisyyttä, epäonnistumisia, kipua, elämän ahdistuksia, sairautta ja kuolemaa. Olemme maan tomua ruumiimme osalta. Ja silti, kuitenkin, Jumalan kirkkaus on totta. Sellainen on myös kristillinen seurakunta – saviastia, jossa on aarre.

Tätä kristityn ihmisen ja seurakunnan todellisuutta ja jännitettä Paavali kuvaa kertomalla
oman elämänsä ja palvelutyönsä haasteista ja vaikeuksista: hän on heikko saviastia, mutta silti osallinen evankeliumin kirkkaudesta; hän ahtaalla, mutta ei umpikujassa, neuvoton mutta ei toivoton; vainottu mutta ei hylätty; maahan lyöty mutta ei tuhottu; alttiina kuolemalle mutta Kristuksessa elävä; kuoleman oma mutta ylösnousemuksesta osallinen!

 

Kirkkauden toivo kuoleman edessä (4:16 – 5:10)

”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” (4:16-18)

Tämä on yksi Raamatun hienoimmista ja tärkeimmistä rohkaisuista meille, jotka Jumalan lapsina koemme heikkoutta, sairauksia, vanhenemista ja kerran fyysisen kuoleman. Meidän ei tule lannistua eikä masentua! Miksi?

• Me olemme paljon enemmän kuin vain materiaa – meissä on ikuinen sielu/henki.
• Meidän elämämme on ikuisen Luojan käsissä.
• Fyysinen vanheneminen ja haurastuminen on osa ajallista elämää, mutta se on vain silmänräpäys iankaikkisuuden keskellä.
• Näkyvä maailma ja materia eivät ole elämän ja olemassaolon perusta vaan sen yksi, väliaikainen ilmenemismuoto.
• Näkymätön Jumalan todellisuus (Henki) ja taivas ovat iankaikkisia. Elämä perustuu näkymättömään Luojaan ja kumpuaa hänestä iankaikkisesti.
• Olemme matkalla kohti ikuista kirkkautta ja täydellisyyttä.
• Me saamme suunnata sydämemme, ajatuksemme, sanamme ja tekomme näkymättömän, iankaikkisen Jumalan mukaisesti ja elää luottavaisesti tätä päivää.

Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali puhuu erityisen paljon kuolemasta. Hän koki monia hetkiä, jolloin hän oli kuolemanvaarassa. Kuolema on osa elämää tässä maailmassa, kristityllekin. Lisäksi tällä teemalla Paavali kumoaa väärien opettajien täysin mielettömän opetuksen lähes ikuisesta ja täydellisestä ajallisesta hyvinvoinnista ja onnesta maan päällä.

Elämämme suurimpia kysymyksiä on, miten suhtaudumme kuolemaan. Moni ihminen kieltäytyy ajattelemasta asiaa ja elää kuin ei kuolisi koskaan. Tämä viestii pelosta ja epätietoisuudesta. Kuolema on uhka, joka vie mielekkyyden ajallisesta elämästä. Siksi moni ihminen kokee ahdistusta, masennusta, epätoivoa, tarkoituksettomuutta. Tuntemuksille voi olla muitakin syitä. Vasta Jumalan tunteminen muuttaa tilanteen. Kristus on kuoleman voittaja. Uskovalle kuolema on kotiinpääsy. On turvallista ja mielekästä elää, kun tietää olevansa matkalla kotiin. Silti kuoleminen on vaikea prosessi, jonka haluaisimme välttää. Elämme ajallisen ja ikuisen jännitteessä.

Terve tasapaino ajallisen elämän ja iankaikkisuuden välillä tulee esille Paavalin koskettavassa kuvauksessa: ”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme… Me huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Olemme siis turvallisella mielellä.” (5:1-6)

Vaikka kaipaamme kirkkauteen, olemme kiinni tässä elämässä: emme haluasi riisuutua – emme haluaisi luopua tästä elämästä, vaikka se on kovin vajavaista. Pelkäämme sairauksia ja kuolemaa, vaikka Kristuksessa kuolema onkin voitto ja ovi kotiin. Tämä on inhimillistä ja lienee jopa Jumalan hyvä tarkoitus: Jos eläisimme vain ajatellen ikuisia, emme osaisi elää tätä päivää ja hetkeä. Jos taas meillä ei olisi ikuisuutta, tämä päivä ja hetki olisi vailla merkitystä, koska lopulta kuolema tekisi kaiken tyhjäksi. Mutta nytpä – Kristuksessa – meillä on molemmat: tämä elämä ja ikuinen elämä!

Jumala on läsnä ajallisessa ja ikuisessa elämässä. Saamme jo nyt opetella elämään Jumalan hyvän tahdon mukaan. Se kannattaa, sillä Jumalan tahto on rakkaus, rauha ja ilo. Se kannattaa, sillä lopulta astumme Kristuksen tuomioistuimen eteen (5:10). Siellä hyvät teot palkitaan ja pahat teot palavat tuhkaksi – me pelastumme kuitenkin armosta, Kristuksen ansiosta (1 Kor 3:10-15). Kristuksen tuomioistuin on uskoville armoistuin.

 

Sovitus ja sen julistaminen (5:11 – 6:2)

”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.” (5:19) / 1938 käännös.

Tuo sana ”sovitus” on viisi kertaa jakeissa 5:18,19,20. Alkuteksti käyttää nimenomaan sanaa sovitus. Kirkkoraamatun (1992) käyttämä sana sovinto on melkoinen laimennus siitä, mitä ristillä tapahtui. Sovinto tarkoittaa lähinnä, että ”ollaan kavereita”. Vasta sovitus tuottaa sovinnon Jumalan ja ihmisen välille. Sovitus on kaiken ydin ja kaiken kattava Jumalan tekemä pelastusteko. Siitä seuraa monia vaikutuksia, joista sovinto on ”vain” yksi.

Sovitus tarkoittaa täysimittaisesti sitä, mitä ristillä tapahtui ja mitä se vaikutti Jumalan ja ihmisen väliseen suhteeseen. Se osoittaa, että synti on äärimmäisen vakava, kuolemanvakava rikos rakkautta ja pyhyyttä vastaan. Sovitus tarkoittaa syntiemme täysimittaista ja lopullista käsittelyä niin, että Jeesus Kristus ottaa kaikki ihmiskunnan synnit kannettavakseen ikään kuin hän olisi niistä syyllinen. Se merkitsee tuomion ja rangaistuksen langettamista ja täytäntööpanoa aina kuolemaan ja eron kokemiseen Isästä ja kadotukseen saakka. Sovituksen tähden saamme vapauden ja anteeksiannon ja uuden, ikuisen elämän. Sovituksen myötä meidät puetaan Kristuksen vanhurskauteen.

Kristillisen uskon suuri päämäärä on sovitus – ja sen myötä kahden toisiaan vastaan taistelevan osapuolen keskinäinen sovinto. Jokainen ihminen ja koko ihmiskunta on kapinassa Luojaansa vastaan. Ihminen ei kykene eikä edes halua sovintoa Jumalan kanssa. Siksi Jumala on aloitteellinen: Hän sovittaa meidät itsensä kanssa. Sovitus tuottaa kapinan ja vihollisuuden tilalle sovinnon ja rauhan. Syntien sovitus on sovinnon perusta. Anteeksianto puhdistaa pöydän.

Ihminen, joka on sovitettu Jumalan kanssa, löytää sovinnon itsensä ja lähimmäistensä kanssa. Kun ihminen kokee olevansa Jumalan hyväksymä ja rakastama, hän voi hyväksyä itsensä. Tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hän saa mahdollisuuden hyviin ihmissuhteisiin. Ne eivät toteudu täysimääräisesti, koska ihminen on syntinen ja riitakumppani ei ehkä omista Jumalan rakkautta sydämessään. Vasta taivaassa saamme kokea täydellistä yhteyttä, ystävyyttä ja rakkautta.

Paavali opettaa sovituksesta, koska hän haluaa muistuttaa korinttilaisia siitä, mistä uskossa on syvimmiltään kysymys. Korintissa sovitus ja keskinäinen yhteys olivat katkolla, varsinkin väärien opettajien ansiosta.

 

Ydinsanoma

2 Kor 5:18-20 on Raamatun ydinjae. Se on yhtä tärkeä kuin Joh 3:16. Siinä on valtava ydinvoima, joka pelastaa ihmisen ja antaa meille ydintehtävän: julistaa sovituksen sanaa. Siinä on Jumalan suuri salaisuus: Hän on tullut ihmiseksi – ”Sillä Jumala oli Kristuksessa” ja sovitti meidät ristillä. Siinä on myös suuri vaiettu totuus ihmisestä: olemme syntisiä ja turmeltuneita.

Sovituksen sana kuuluu jokaiselle ihmiselle. Ajattele: Jumala on sovittanut jokaisen ihmisen! Jumala ei jää kantamaan vihaa eikä katkeruutta ketään kohtaan. Hän vapauttaa itsensä sellaisesta. Voimme kertoa sovituksesta jopa pahimmalle vihamiehelle. Se on rakkautta ja vapauttaa meidätkin vihasta ja katkeruudesta.

Silti kaikki eivät ota vastaan sovituksen sanaa eivätkä pelastu: ”Me vetoamme teihin – ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Juuri nyt on oikea hetki, pelastuksen päivä!” (6:1). Sovitus on voimassa vain Kristuksessa. Jos ihminen jättäytyy Kristuksen ulkopuolelle, hän ei hyödy mitään siitä, että hänenkin synnit on sovitettu. Päinvastoin: torjuessaan Jumalan armon ja rakkau-den Kristuksessa, ihminen lisää syyllisyyttään.

Entä ne, jotka eivät kuule sovituksen sanaa – miten heidän käy? Emme tiedä aivan suoraa vastausta. Tiedämme toki, että Jumala tahtoo jokaisen pelastumista ja on sovittanut jokaisen ihmisen Kristuksessa. Voimme olettaa, että Jumala tavalla tai toisella, jota me emme tiedä, antaa jokaiselle ihmiselle aidon mahdollisuuden pelastua (joko ajassa tai tuonelassa)

Apostoli Paavalilla oli suurenmoinen tehtävä ja virka: sovituksen sanan julistaminen. Sinäkin olet Kristuksen lähettiläs!

 

Uusi ihmisyys Kristuksessa

”Niinpä emme enää arvioi ketään pelkästään inhimilliseltä kannalta… Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka on Kristuksen välityksellä sovittanut meidät (tehnyt kanssamme sovinnon)” (5:16-18)

Paavali koki tämän erityisen syvästi. Hän oli fariseus, Jumalan kansan vainoaja ja murhaaja, mutta sai Kristuksessa käsittämättömän suuren armon. Hän sai kaiken anteeksi. Jumala synnytti hänessä jotain uutta, olennaista. Herra kutsui hänet julistamaan evankeliumia, jopa apostolina!

Aito kristillinen usko merkitsee todellista yhteyttä Jumalaan ja sen myötä merkittävää muutosta ihmisessä. Paavalin tavoin jokainen meistä on saanut kaiken väärän anteeksi. Meistä on tullut Jumalan lapsia ja Jumalan kirkkauden valtakunnan kansalaisia. Synti ei enää hallitse meitä niin kuin ennen. Uskovina alamme huomata meissä olevaa syntiä, kipuilemaan sitä ja jossain määrin välttämään sitä. Jumalan läsnäolo Kristuksen, Pyhän Hengen ja Sanan kautta luo meissä uutta elämää joka päivä. Ja kerran, lopulta meistä tulee olemuksellisesti täydellisiä, synnittömiä. Katso: sinä olet jo nyt uusi luomus, joka kerran tulee täydelliseksi! Nyt me olemme astioita savenvalajan käsissä. Elämä uskossa on lepäämistä Jumalan käsissä.

Paavalia olisi voitu syyttää hänen menneisyyden teoista. Korinttilaisillakin oli hyvin kirjava tausta, kuten myös monilla meistä. Ei-uskovien on vaikea, jopa mahdotonta ymmärtää, että usko on tuonut todellista muutosta. Entä me? Olemmeko me valmiita näkemään seurakuntalaiset uusina Jumalan luomuksina, vai muistelemmeko menneitä?

Sielunhoidossakin tämä näkökulma on tärkeä: Jumalassa jokainen on uusi luomus. Jumala on jo aloittanut hyvän työnsä ja varmasti vie sen kerran päätökseen. Vaikka nyt tuntisimme kipua, rikkinäisyyttä ja ahdistusta, olemme sittenkin Jumalan hyvissä käsissä. Vaikka menneisyyden kipeät muistot painaisivat mieltä, ne ovat jo Kristuksessa anteeksiannetut, kun olemme ne tunnustaneet. Anteeksiantamus ei pyyhi pois muistojamme, mutta antaa levollisuuden elää niiden kanssa. Syntien muistaminen varjelee meitä siltä, että emme niin helposti toista niitä uudelleen. Taistelemme myös syntitapojen kanssa, joihin lankeamme aina uudelleen. Silloinkin saamme olla luottavaisia: Jumala antaa anteeksi ja kerran päästää meidät vapaiksi.

 

Oikea usko ja asenne auttavat kestämään elämän vaikeuksissa ja ahdingoissa (6:1-10, 7:5)

Paavali puolustautui väärää opetusta vastaan ja antoi samalla aidon ja realistisen kuvan siitä, miten evankeliumi vaikuttaa ja miten se ei vaikuta elämään. Jumalan läsnäolo merkitsee, että ihminen ei ole koskaan yksin. Hän voi kulkea läpi elämän ja palvelutyön haasteiden. Evankeliumi antaa sisäistä voimaa kohdata maailma, mutta evankeliumi ei välittömästi muuta maailmaa helpommaksi tai mukavammaksi paikaksi elää. Jumalan kanssa kulkeminen voi jopa merkitä syrjintää, halveksuntaa, vainoa, jopa kuolemanvaaraa. Tällaisen opetuksen ja todellisuuden valossa menestysteologia ja kunnianteologia osoittautuivat valheeksi.

 

Kristilliseen elämään ja uskoon sisältyy monia paradokseja

Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat päinvastaisille, mutta jotka ovat silti yhtä aikaa todellisuutta:

• Kristus on Jumala ja ihminen
• Raamattu on Jumalan Sana ja samalla ihmisten kirjoittama sana
• uskova on syntinen ja vanhurskautettu
• olemme ”murheellisia mutta aina iloisia” (6:10)
• olemme ”köyhiä mutta teemme monia rikkaiksi” (6:10)
• ”meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken” (6:10)

Nämä ovat saman todellisuuden eri puolia. Näemme ne paradokseina, ristiriitaisina mahdottomuuksina, koska kykymme ymmärtää on vajavainen. Todellisuus ei riipu meidän järjestämme. Se on siitä huolimatta, ymmärrämmekö me sitä vai emme.

 

Rakkaus avartaa, itsekkyys ahdistaa (6:11 – 7:4)

Paavali rakasti korinttilaisia ja taisteli heidän puolestaan. Kristus antoi tämän voiman. Sen sijaan korinttilaisilla ja väärillä opettajilla oli vaikeuksia rakastaa Paavalia. Paavali halusi sulkea heidät syliinsä, mutta toiset halusivat työntää hänet pois. Paavali totesi: sydämemme on avara, siinä on teille tilaa. Mutta sen sijaan teidän sydämenne on ahdas… avartukaa tekin!” (6:11-13). Jumalan rakkaus haluaa sulkea kaikki ihmiset syliinsä.

 

Synti ja epäjumalanpalvelus kuihduttavan uskon ja rakkauden

Paavali alkoi puhua ihmisten liian läheisistä suhteista epäuskoisiin ja epäjumalanpalvelukseen (6:14-18). Korinttilaiset olivat uskossaan nuoria ja heidän taustansa oli syvästi elää kuin korinttilainen. Tämä piti sisällään monenlaista moraalittomuutta ja epäjumalanpalvelusta.

Paavali ymmärsi, että synti ja yhteys pimeyden voimiin saivat ihmiset luopumaan Jumalan avarasta rakkaudesta. Korinttilaisten tuli tehdä parannus. Silloin Jumalan rakkaus saisi valloittaa heidät ja he näkisivät Paavalin rakastavana hengellisenä isänä, joka on valmis uhrautumaan heidän hyväksi.

Mitä on käytännössä liian läheiset suhteet epäuskoisiin ja pimeyden voimiin? Paavali tarkoitti tällä kahta eri asiaa: 1) uskovan ei tule elää moraalittomasti, synnin vallassa niin kuin epäuskoiset, sillä seura tekee kaltaisekseen ja 2) uskova ei saa osallistua epäjumalanpalvelusrituaaleihin, vaikka ne olivat yleisiä ja tavallisia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja ja tapahtumia.

 

Uskovien ja ei-uskovien syvä kumppanuus

Paavali varoitti myös näin: ”Älkää ryhtykö epäuskoisten aisapariksi” (6:14). Aisaparina oleminen nousee kuvasta, jossa kaksi härkää kytketään samaan aisaan rinnakkain vetämään kyntöauraa tai vankkuria. Jotta työ sujuisi, härkien pitää kulkea samaan suuntaan. Jos ne kulkevat eri suuntiin, siitä ei tule mitään. Tämän kielikuvan ja Raamatun yleisen opetuksen mukaan voimme todeta, että uskovan ei tulisi avioitua ei-uskovan kanssa, koska syvimmiltään heillä on erilainen elämän lähtökohta, erilaiset arvot ja erilainen elämäntapa. Ennemmin tai myöhemmin tämä erilaisuus, jopa vastakkaisuus tulee esille ja johtaa syviin ristiriitoihin, kenties jopa luopumukseen. Samasta syystä uskovan ei ehkä kannata ryhtyä muuhunkaan erittäin sitovaan ja läheiseen yhteyteen ei-uskovan kanssa. Mitä nämä tilanteet ovat, on pohdittava tapauskohtaisesti.

Tällä opetuksella Paavali ei tarkoita kieltää ihmisten normaalia, arkista kanssakäymistä ja ystävyyttä sinänsä tai perhesuhteiden hoitamista. Meidän tulee elää ihmisten keskellä, kohdata heitä ja osoittaa kristillistä rakkautta.

 

Murhe muuttuu iloksi (7:4-16)

Paavalilla oli syvä murhe korinttilaisista. Hän joutui puhuttelemaan heitä ankarasti, mikä sekin oli tuottanut murhetta hänelle ja kuulijoille. Ongelmia, huolia ja murheita oli siis yllin kyllin. Samalla Paavali jo tunsi huojennusta seurakunnan pääjoukosta. Kirjeet ja monet kontaktit olivat tuottaneet tulosta: ”Jumalan mielenmukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen” (7:10).

Jumalalla on ratkaisun avaimet. Meidän tulee tarttua mahdollisuuksiin ja kulkea läpi prosessin, jossa tilanteet voivat lopulta ratketa parhain päin. Tuo prosessi ei ole aina helppo tai mukava. Pahinta olisi olla tekemättä mitään ja sopeutua tilanteeseen. Jos Paavali olisi ajatellut, tehkööt korinttilaiset mitä lystäävät, heille olisi käynyt huonosti ja Paavalin oma sydän olisi jäätynyt.

Parhaimmillaan Jumalan mielenmukainen murhe johtaa ihmisen pelastumiseen. Elämän tosiasioiden kohtaaminen ja oman avuttomuuden ymmärtäminen voivat kääntää ihmisen Jumalan puoleen. Murheen keskellä ihminen saa tarttua iankaikkisen Jumalan käteen.

 

Paavali sai kokea lohdutusta ja löytää ilon kuljettuaan läpi murheen tien:

Paavalia lohduttivat monet seikat: Jumala (7:6), Tituksen tulo (7:6-7,13), hyvät uutiset (7:7), parannuksen tekeminen (7:10) ja korinttilaisten osoittama luottamus (7:12-13).

Entä me? Miten me voimme löytää lohdutuksen ja ilon itsellemme… tai antaa niitä lähimmäisillemme? Voimme rukoilla, lukea Sanaa, tarjota ystävyyttä, kertoa hyviä uutisia, tehdä parannusta ja turvautua anteeksiantoon, osoittaa kiitollisuutta ja turvautua kristilliseen toivoon, joka merkitsee varmuutta murheen loppumisesta ja ilon alkamisesta.