ENSIMMÄINEN KORINTTILAISKIRJE: Kristillinen moraali 1 Kor 5-6 lukujen valossa

Perusta: Jumala on Rakkaus ja hänen tahtonsa on armahtavaa ja pyhää rakkautta. Se ilmenee syvimmin Kristuksessa ja ristissä, jossa Jumala lähestyy ihmistä armahtaen. Armahtava rakkaus synnyttää meissä todellista rakkautta. Aito rakkaus perustuu päätökseen ja määrätietoiseen, uhrautuvaan toimintaan. Rakkaus on aktiivista, käytännöllistä ja Jumalan Sanaan sitoutuvaa. Aito rakkaus ei koskaan muutu, koska Jumala ja hänen tahtonsa ei muutu. Vastaavasti ihminen ja hänen perustarpeensa eivät muutu. Rakkaudella eli kristillisellä moraalilla on selkeä, muuttumaton, raamatullinen sisältö.

Sovellus: Kristillinen rakkaus ja moraalisäännöt eivät ole irrallisia, muuttuvia ajatuksia ja tuntemuksia ajan virrassa. Sen sijaan Jumalan rakkaus ottaa käytännöllisiä muotoja ihmisten, seurakuntien ja yhteiskuntien elämässä. Jumalan rakkaus ”virtaa” Paavalin opetusten kautta korinttilaisten sydämiin ja elämään.

 

Tässä jaksossa käsiteltävät ongelmat ja asiat:

• haureus ja seurakuntakuri
• uskovien väliset riidat
• uusi elämä ja identiteetti Kristuksessa

 

 

KOLMAS VAKAVA ONGELMA: moraaliton elämä – haureus ja keskinäiset arkielämän riidat

Kaksi edellistä Korintin seurakunnan vakavaa ongelmaa olivat hajaannus ja inhimillisen viisauden haaste. Paavalin vastaus niihin oli Kristuksen risti. Ks. opetus 1 Kor 1-4 luvut.

 

1) HAUREUS (5:1-13 ja 6:12-20)

Korintti tunnettiin erityisen moraalittomana suurkaupunkina, jonka elämäntapaa kuvasti sanonta ”Elää kuin korinttilainen”. Evankeliumin julistuksen ja seurakunnan synnyn kautta monet saivat elämälleen paremman suunnan. Kristillisen elämän opettelu ja vakiinnuttaminen ei silti ollut helppoa. Oli luonnollista, että Korintin seurakunnan hengellisesti nuoret uskovat olivat sidottuja vanhoihin juuriinsa. Vaikka he olivat tulleet uskoon ja heissä oli alkanut Jumalan hyvä työ, Korintin kaupunki ja sen elämänmeno ei ollut muuttunut. Uskovat elivät kaiken sen keskellä – kuulivat, näkivät, tunsivat, halusivat, ihmettelivät. Tämä näkyi vakavinakin lankeemuksina, joista seurakunnan hengellinen isä, apostoli Paavali oli saanut tietoja:

”Olen kuullut, että teidän keskuudessanne on haureutta, jopa sellaista mitä ei tavata edes pakanakansojen parissa: eräskin elää äitipuolensa kanssa. Ja te vielä pöyhkeilette, vaikka teillä olisi ollut syytä surra ja erottaa joukostanne mies, joka on syyllistynyt tuollaiseen.” (5:1-2)

Ongelma oli monitasoinen:

• tuon henkilön ja kumppanin ongelma (joka oli jopa roomalaisen oikeuden vastainen)
• muiden yksittäisten uskovien ongelma, sillä tämä oli vain räikein esimerkki
• koko seurakunnan ongelma, koska sillä oli samanaikaisesti hengellistä ylpeyttä mm. armolahjoista mutta samalla välinpitämättömyyttä arkielämästä moraalin tasolla

Haureus (porneia) ei tarkoita Raamatussa vain avioliiton rikkomista vaan se tarkoittaa kaikkia avioliiton ulkopuolisia seksuaalisia suhteita. Tämä on Raamatun selkeä opetus ja kristittyjen perinteinen käsitys. Sama käsitys on vallalla monissa eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Kun Jumala loi miehen ja naisen tulemaan yhdeksi, tämä alkuperäinen tarkoitus ja kristillinen ihanne on yhä tänään voimassa. Aviollinen suhde on ainutlaatuinen ihmisen elämässä. Vapaat seksuaaliset suhteet ja avoliitto merkitsevät lukemattomia ”yhdeksi” tulemisia ja ne särkevät Jumalan luomisteon ja rakkauden ihanteen. Irstautta on kaikenlainen epäluonnollinen ja julkinen seksuaalisuuden toteuttaminen. Sama pätee homoseksuaalisiin suhteisiin. Jumala loi miehen ja naisen ja siunasi heidän ykseytensä ja asetti heidät perheen ja yhteiskunnan perusyksiköksi.

Kristillinen ihanne miehen ja naisen suhteessa alkaa hengellisestä yhteydestä ja sielun kumppanuudesta. Vihkimisen ja pysyvän sitoutumisen myötä tämä laajenee aviolliseksi suhteeksi. Vain tämän ihanteen noudattaminen varjelee ihmistä eheänä ja luo turvallisen perustan keskinäiselle suhteelle ja perheelle. Vain tämä ihanne varjelee sukupuolitaudeilta, ennenaikaisilta raskauksilta, aborteilta ja kevyesti solmituilta suhteilta. Vain tämä ihanne kasvattaa ihmistä lujaan sitoutumiseen ja pitkäaikaiseen, elinikäiseen suhteeseen, joka ei hajoa vuosikymmenten avioliiton aikana, vaikka siinä kohdataan monia haasteita, kiusauksia ja vaikeitakin vaiheita.

Kristillisen rakkauden, moraalin ja ihanteiden noudattaminen ja niitä kohden pyrkiminen on Pyhän Hengen vaikuttamaa elämää, johon ihminen sitoutuu ja suostuu. Kristillinen elämä on mahdollista Jumalan rakkauden läsnäolossa. Silloinkin se on kilvoitusta, jossa ihminen kokee epäonnistumisia mutta myös armoa, joka kantaa, vahvistaa, rohkaisee ja nostaa yhä uudelleen. Armo ei ole lupa synnin harjoittamiseen. Armosta huolimatta synti tekee ajallista tuhoa ihmisten elämässä. Armo ei poista kylvämisen ja niittämisen lakia. Vaikka Jumala antaa anteeksi ja uuden mahdollisuuden, ihmiset eivät välttämättä anna anteeksi ja luottamus voi särkyä pitkäksi aikaa tai jopa lopullisesti.

Korintissa haureus liitettiin myös uskonnolliseen toimintaan Afroditen, ”rakkauden jumalan” temppelissä, jossa palveli jopa tuhat prostituoitua papitarta. Etenkin nykyajan saatanan-palvontaan ja New Age -lahkoihin liittyy samankaltaista toimintaa. Tämän vuoksi haureudesta tuli erityisen vakava synti, jossa palvottiin saatanaa.

Korintissa kreikkalainen filosofia rohkaisi ihmisiä ”vapaaseen rakkauteen”. Epikurolaisuudessa ajateltiin, että ihmisen elämän tarkoitus koostui nautinnoista, joita vain jumalat ja kuoleman pelko uhkasivat. Mystiseen kreikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluivat salatieto ja salaiset uskonnolliset rituaalit, mm. seksuaalisuuden saralla. Stooalainen filosofia oli vastakkainen, koska siinä ihmisen tuli alistua kohtaloonsa tyynesti ja välttää toiveita ja haluja askeettisen elämäntavan kautta. Näistä kasvoi myös gnostilaisuus, jossa ajateltiin, että ruumiillisuus on pahaa tai toissijaista. Ihmisen ruumiillisuuteen gnostilainen saattoi suhtautua kahdella eri tavalla: 1) Ruumiissa tehdyt teot eivät mitenkään vaikuttaneet ihmisen henkiseen kehitykseen, jolloin hän sai tehdä vapaasti mitä huvittaa; tai 2) Ihmisen täytyi pyrkiä täydellisesti kuolettamaan kaikki ruumiin tarpeet ja halut.

Niinpä korinttilaiset uskovat saattoivat ajatella, että haureus oli luonnollista elämänmenoa ja kristittykin sai toteuttaa ruumiinsa tarpeita ja haluja vapaasti. Ruumiin synnit eivät olleet vakavia eivätkä vaikuttaneet ihmisen sisäiseen hengelliseen minään. Heille haureus oli samaa kuin syöminen silloin kun oli nälkä; se oli luonnollinen tarve ja henkisyyden rinnalla toissijaista.

 

Paavalin kaksi vastausta haureuden ongelmaan:

a) haureus on vakava synti, joka vaikuttaa koko ihmiseen, hänen läheisiinsä, seurakuntaan ja Jumala-suhteeseen; siitä on tehtävä parannus

b) on toteutettava seurakuntakuria: vastuu kuuluu koko seurakunnalle

 

a) Haureus on vakava synti!

Paavalin mukaan haureuden harjoittaminen tekee ihmisestä ”porton jäsenen” sen sijaan, että hän olisi ”Kristuksen jäsen” (6:15-17). Uskova elää syvässä yhteydessä Jumalaan Kristuksessa. Yhteys on niin syvää, että Pyhä Henki asuu uskovan sydämessä, hengessä ja sen kautta myös ruumiissa. Samalla uskova on elimellinen osa Kristuksen ruumista eli seurakuntaa. Tähän syvään yhteyteen rinnastuu avioliitto miehen ja naisen välillä. Haureus rikkoo avioliiton ja hengellisen suhteen Jumalaan. Haureus ei ole jokin toissijainen synti, joka koskettaisi vain ihmisen ruumista. Se koskettaa kokonaisvaltaisesti ihmistä itseään, aviopuolisoa, perhettä, seurakuntaa ja Jumala-suhdetta. Siksi Paavali korostaa haureuden erityistä vakavuutta (6:18-29).

Tähän liittyy melko vaikeasti tulkittava lause (6:18): ”Kaikki (muut) synnit, joita ihminen tekee, kohdistuvat muualle kuin hänen ruumiiseen, mutta siveetön teko kohdistuu hänen omaan ruumiiseen.” (1992 käännös). Kirjaimellisesti sanaa ”muut” ei ole alkutekstissä. Tekstin ymmärtämiseen on tarjottu kahta pääasiallista tulkintaa:

• Paavali lainaa korinttilaisten tuntemaa kreikkalaisen filosofian väitettä, jota tekstin alkuosa kuvaa: oikea synti ei kosketa ihmisen (alempiarvoista) ruumiista – vain se, mikä tehdään hengessä on syntiä; ei se, mitä tehdään ruumiissa… Mutta sitten Paavali jatkaa kristilliseltä pohjalta ja kumoaa tuon äskeisen väärän ajatuksen: Mutta kyllä sekin, mikä kohdistuu ruumiiseen ja tehdään ruumiissa, on oikeaa syntiä, erityisesti haureus. Paavalin sanoo myös: Ettekö te tiedä, että ruumis on Pyhän Hengen temppeli!!! Ja sen kautta ruumis on äärimmäisen arvokas ja tärkeä osa ihmisyyttä ja suhdetta Jumalaan.
• Paavali korostaa tällä lauseella ja asiakokonaisuudella haureuden aivan erityistä vaikutusta koko ihmiseen ja Jumala-suhteeseen. On tavatonta, että uskova, joka on Pyhän Hengen temppeli, kävelee epäjumalan temppeliin, osallistuu siellä epäjumalanpalvelukseen ja seksuaalisiin riitteihin. Sama on totta, vaikka haureutta harjoitettaisiin muuallakin kuin epäjumalan temppelissä.

Paavali käyttää myös toista korinttilaisten tuntemaa hedonismiin (nautintojen rajaton tavoittelu) innoittavaa epikurolaisuuden ajatusta (6:12): ”Kaikki on minulle luvallista”. Tätä hän jatkaa ja täydentää: ”mutta kaikki ei ole hyödyksi”. Evankeliumi antaa meille suuren vapauden ja armon, mutta sen tarkoitus ei ole sitoa ihmistä sellaiseen, mikä lopulta orjuuttaa ihmisen ja vahingoittaa tai jopa tuhoaa hänet tai lähimmäisen. Tästä on enemmän seuraavassa opetusjaksossa.

Paavali torjuu ajatuksen siitä, että seksuaalisten tarpeiden täyttäminen olisi aivan sama kuin syöminen nälkäänsä (6:13). Tarvitsemme ruokaa päivittäin elääksemme. Ilman ruokaa ihminen kuolee. Ihminen voi kyllä kärsiä, mikäli hän ei täytä seksuaalisia tarpeitaan, mutta hän ei siihen kuole. Niitä voi hallita ja kontrolloida.

 

Kuinka tuttuja argumentteja nämä ovat meidänkin aikanamme!

• ole vapaa ja nauti kaikesta mitä haluat!
• seksuaaliset tarpeet ovat luonnollisia ja ne tulee täyttää vapaasti
  (riippumatta siitä, onko ihminen avioliitossa vai ei)

Tänäänkin kristillinen vastaus on kuitenkin selkeä ja voimakas! Paavalin sanoin:

• haureus (avioliiton ulkopuolinen seksuaalinen suhde) on aina vakava synti, joka turmelee ihmistä, läheisiä, seurakuntaa ja yhteiskunnan elämää, sekä Jumala-suhdetta
• ihmisen ruumis on äärimmäisen arvokas ja pyhä; se on Pyhän Hengen temppeli
• ihmistä ei ole luotu synnin harjoittamiseen vaan rakastavaan ja pyhään elämään
• ihmisen suurin kunnia on kirkastaa omaa Luojaansa elämällä hänen tahtonsa mukaisesti
• ihminen ei omista itseään vaan Jumala omistaa meidät – Hän on meidät luonut, lunastanut (ostanut itsellensä), pyhittänyt ja kerran myös kirkastava

 

Ja siksi: PAKENE haureutta! (6:12) Paavalin ohje on käytännöllinen ja tärkeä. Ainoa toimiva vaihtoehto on pakeneminen. Me emme kykene hallitsemaan itseämme ja käymään mutapainia haureuden ja seksuaalisten syntien saralla. Mutapainissa aina sotkeudumme. On siis viisasta välttää tilanteita, joissa voisimme langeta. On laitettava tv / netti / kirja kiinni, on puhdistettava kotimme kaikesta sellaisesta, mikä yllyttää meitä haureuteen.  Pakenemisesta hyvä esimerkki on Joosef, joka pakeni egyptiläisen Potifarin vaimoa (1 Moos 39 luku).

Korintista nykypäivän Suomeen ja länsimaiseen elämänmalliin on yllättävän lyhyt. Elämme aikaa ja kulttuuria, joka korostaa yksilön vapautta, tunnevaltaista rakkautta, nautintoja, ylikorostunutta ja vapaata seksuaalisuutta sen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Meidän asenteita muokataan ja meidät halutaan mukaan elämänmenoon, jota monesti voidaan kuvata lausumalla ”elää kuin korinttilainen” tai kuten nykyajan ateistit julistavat meille: ”nauti elämästä, sillä Jumalaa ei ole”. Tämä on meille yhtä vakava haaste ja uhka kuin korinttilaisille.

Jumalan vastaus on kuitenkin selvä: vääristynyt rakkaus ja seksuaalisuus ei ole vapautta vaan syntiä ja orjuutta, joka rikkoo ihmisen, perheet, seurakunnat ja yhteiskunnan. Jumala ei halua pilata elämäämme eikä rajoittaa sitä vaan tahtoo tarjota meille aidon rakkauden ja todellisen elämän, joka ei riko eikä tuhoa mitään. Hänen mottonaan on: ” Jumala on – nauti elämästä!” Seksuaalisuus on Jumalan luoma lahja miehelle ja naiselle. Sen ainoa turvallinen puite on avioliitto, jossa molemmat ovat hyväksyttyjä ja rakastettuja pysyvällä tavalla.

Kristittyinä saamme olla kiitollisia Jumalalle seksuaalisuuden lahjasta. Meidän tulee siksi vaalia avioliittoa ja torjua haureus, siis avioliiton ulkopuolinen sukupuoliyhteys, sen kaikissa muodoissaan. Lisäksi seurakunnissa pitää rohkeasti julistaa synti synniksi ja tarjota kallista armoa, joka puhdistaa ja uudistaa ihmisen. Kaiken hyvän saamme lahjaksi Kristuksessa – hänen ristintyönsä, ylösnousemuksen ja Pyhän Hengen kautta.

 

b) Seurakuntakuria on harjoitettava!

Tämä on julistuksen ohella toinen ohje haureuden torjumiseen seurakunnassa. Haureus ei ole vain yksittäisen ihmisen ongelma vaan koko seurakunnan ongelma.

Paavali rinnasti synnin hapatteeseen (5:6-8), joka lopulta tuhoaisi – ei vain yksittäistä ihmistä – vaan koko seurakunnan, mikäli siihen ei puututtaisi. Meille tuttu esimerkki on syöpä. Ellei syöpää tuhota, se lamauttaa, sairastuttaa ja tappaa koko ihmisen. Jos seurakunnassa ei välitetä vakavista synneistä, niistä tulee hyväksyttäviä. Silloin seurakunta lopulta lamaantuu ja tuhoutuu. Synnin hallintavallan voittaminen on mahdollista, koska Kristus on ristillä sovittanut syntimme ja antanut Pyhän Hengen voimaksi. Synnin sijasta kristitty voi elää Kristuksessa elämänjuhlaa!

Seurakuntakuri ei ole uusi asia. Jo vanhassa liitossa oli monia määräyksiä siitä, miten liittosuhteessa Jumalan kanssa tulee elää, sekä siitä, mitä pitää tehdä, kun niitä rikotaan radikaalisti (5 Moos 13 luku). Vakavimmillaan uhkana oli kuolemanrangaistus ja vähintäänkin poistaminen kansan yhteydestä. Seurakuntakuria harjoitettiin myös apostolien aikana. Sitä tuli harjoittaa kaikissa seurakunnissa, joita syntyi lähetystyön tuloksena.

Korintin seurakunnan suhtautuminen tilanteeseen kertoi välinpitämättömyydestä. Harvat uskovat välittivät eikä seurakunta yhteisönä reagoinut haureuteen. Hyvin samanlaisessa tilanteessa mekin elämme luterilaisessa kirkossamme. Seurakuntakuria ei harjoiteta lainkaan – lähinnä vain heitä vastaan, jotka haluavat pitäytyä Raamattuun joko keskeisissä kristinuskon kysymyksissä tai sitten melko toissijaisissa kysymyksissä. Välinpitämättömyys on rakkaudettomuutta, vastuun pakenemista, synnin suosimista ja kapinaa Jumalaa vastaan.

 

Seurakuntakurilla on kolme tärkeää päämäärää:

• pelastaa langennut (5:5)
• suojella koko seurakuntaa turmeltumiselta (5:6-8)
• säilyttää kristillisen sanoman uskottavuus maailmassa (5:1)

Seurakuntakurin motiivina on rakkaus ja totuus – ei yksilöiden lyöminen ja seurakunnan ulkokultainen varjeleminen.

 

Seurakuntakurin toteuttamisen askeleita ja ohjeita Raamatussa:

• kahdenkeskinen keskustelu (Matt 18:15-16)
• keskustelu ”todistajien” / useamman ihmisen voimin
• asian vieminen koko seurakunnalle, joka tekee päätöksen menettelystä (Matt 18:17)
• päätöksen toteuttaminen käytännössä: nuhtelu, kurinpitotoimi, erottaminen ehtoollisyhteydestä, vastuutehtävistä tai seurakunnan jäsenyydestä + mahdollisuus parannuksen tekemiseen ja anteeksiantoon + langenneen puolesta rukoilu (2 Kor 2:5-11)

 

Periaatteita seurakuntakurin harjoittamisessa:

• ei julkinen asia käsitellään ei julkisesti (Matt 18:15-16)
• julkinen asia käsitellään julkisesti (Gal 2:11-14), koska julkisena syntinä sen vaikutus on laajempi ja siksi se on käsiteltävä julkisesti
• seurakuntakuri koskee vain seurakunnan jäseniä (5:5,12-13); ulkopuoliset tuomitsee Jumala (maallisen esivallan ja viimeisen tuomion kautta)
• kysymyksessä on ns. avainten vallan käyttö (Matt 16:19), joka ei tarkoita, että uskovilla olisi omaehtoinen oikeus ja valta päättää siitä, kuka saa synnit anteeksi ja kuka ei, tai kuka erotetaan seurakunnasta; valta on sidottu Sanan ohjeisiin ja Pyhän Hengen johdatukseen
• on tärkeää huomioida ja noudattaa Suomen lain säädöksiä, elleivät ne ole vastoin Sanaa; lähtökohtaisesti Sana vaatii meiltä paljon korkeampaa moraalia kuin Suomen tai EU:n laki

 

”Tuo mies on luovutettava saatanalle ja niin annettava hänen ruumiinsa (syntisen luontonsa) tuhoutua, jotta hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä” (5:5). Mitä tämä tarkoittaa?

Tekstissä ei ole sanaa sooma (fyysinen ruumis) vaan sarks, joka usein tarkoittaa ihmisen syntistä luontoa. Näin ollen paras käännös voisi olla: ”…ja niin annettava hänen syntisen luontonsa kuoleentua, jotta hänen henkensä pelastuisi…”. Saatanan haltuun luovuttaminen kuvastaa sitä, että seurakunta kuuluu Kristuksen välittömään hallintapiiriin, mutta jumalaton maailma palvelee saatanaa. Kun uskova suljetaan seurakunnan ulkopuolelle, hän menettää suojaavan hengellisen kodin. Maailmassa ihminen on turvaton. Ilman Jumalan ja seurakunnan antamaa suojaa ihminen joutuu kokemaan syntisyytensä ajallisen hedelmän kaikessa karvaudessaan. Seurakunnan yhteydestä poissuljettuna suojattomassa maailmassa ihminen voi herätä parannukseen ja kaivata takaisin Jumalan rakkauden lämpöä ja seurakunnan yhteyttä.

”Älkää olko tekemisissä hänen kanssaan, älkää edes aterioiko tällaisen kanssa” (5:11) kuulostaa kovalle tekstille! Tässä yksittäisessä tapauksessa on hyvä, että haureudessa elävän henkilön kotiin ei mennä viettämään aikaa eikä aterioimaan, sillä juuri ateriayhteys merkitsi erityisen läheistä ystävyyttä ja suosiota. Paavali laajentaa ohjeen koskemaan muitakin syntejä, joiden vallassa uskova saattaa olla. Kyse on jatkuvasta synnillisestä elämäntavasta, joka on usein julkista. Olisi silti hyvä sopia, että joku tai jotkut seurakuntalaiset pitäisivät keskusteluyhteyttä yllä ja siten osoittaisivat, että seurakunnan ovi on avoinna kaikille katuville.

 

Paavali ei kiellä seurakuntalaisia kohtaamasta Korintin asukkaita ja elämästä arkielämää heidän kanssaan: ”Silloinhan teidän pitäisi lähteä pois koko maailmasta”. Ei-uskovilta ei voi edellyttää samanlaista moraalia kuin uskovilta. Tietenkään heidän synteihinsä ei tule osallistua; omissakin on tarpeeksi tekemistä (5:9-10).

Raamattu ei opeta luostarihurskautta eikä pylväspyhimys-elämää. Uskova voi tietyksi ajaksi vetäytyä rukoukseen ja paastoon, tai opiskella jonkin vuoden vaikkapa raamattukoulussa tai kristillisessä opistossa. Pääsääntöisesti kristityn tulee elää maailman keskellä valona ja suolana. Jos valo ja suola suljetaan luostareihin, se ei sieltä juuri näy. Pylväspyhimyksiä yms. ovat henkilöt, jotka pyrkivät uskonnolliseen täydellisyyteen mitä eriskummallisimmin keinoin kuten istumalla korkean pylvään päässä vuosikausia tai asumalla syrjäisessä luolassa. Ongelmana on se, että synti on ihmisen sydämessä eikä hän pääse sitä pakoon tai siitä irti pylvään nokassa, luolassa tai edes luostarissa. Sen hallintavallasta ja syyllisyydestä pääsee vain Jeesuksen ristin juurella. Ja kun on tämän armon löytänyt, lähetyskäsky velvoittaa meitä menemään ihmisten keskelle kertomaan tätä hyvää uutista ja elämään rakastaen ja palvellen lähimmäisiämme ja Jumalaa. Siksi tällaisen eristäytyvän ja askeettisen pyhimyskulttuurin ihaileminen on epäkristillistä. Siitä myös Luther ja luterilaisuus irtisanoutuivat.

Seurakuntakurin osalta lopullinen päätösvalta jää ihmiselle, joka on sen kohteena. Hän itse päättää siitä, palaako hän seurakunnan yhteyteen parannuksen ja anteeksiantamuksen kautta. Seurakunnan vastuulla on tämän mahdollisuuden antaminen aidolla tavalla. Kurinpidon syynä on ihmisen oma rikkomus, ei seurakunnan ahdasmielisyys. Kun ihminen palaa takaisin, on pidettävä huolta, että hän on täysivaltainen, hyväksytty seurakunnan jäsen.

 

Seurakuntakurin harjoittamisessa on vaaroja, jotka on tiedostettava ja hallittava:

• kurin kohteeksi joutunut henkilö saattaa kokea tilanteen kohtuuttomaksi ja loukkaavaksi
• on harkittava tarkoin, milloin ja miten seurakuntakuria harjoitetaan (vakavat synnit)
• seurakuntakurista saatetaan tehdä vallan ja alistamisen väline, jossa syystä tai toisesta joku henkilö savustetaan ulos seurakunnasta vähäpätöisin tai valheellisin perustein
• kurin kohteeksi joutunut henkilö hylätään täydellisesti eikä häntä edes enää haluta takaisin seurakuntaan
• väärän, ylimitoitetun seurakuntakurin kohteeksi joutunut henkilö katkeroituu ja alkaa vihata seurakuntaa, uskovia ja jopa Jumalaa
• näistä uhista huolimatta vaihtoehtona ei ole se, että seurakuntakuria ei koskaan harjoitettaisi; seurakuntakuria on harjoitettava viisaasti ja rakkaudellisesti

Seurakuntakurin harjoittaminen on helpompaa pienemmissä, ns. vapaakirkollisissa uskovien seurakunnissa. Onko sen harjoittaminen mahdollista luterilaisessa kirkossa, jonka jäsenistä vain noin 20 % pitäytyy kristilliseen uskoon (kirkon omien tutkimusten mukaan)? Vanha Lutherin – mutta yhä tänäänkin pätevä – näkemys on, että muodollisessa (laitos) kirkossa vain uskovat muodostavat aidon pyhien yhteyden. Seurakuntakurin harjoittaminen heidän keskuudessaan voisi toteutua vain epävirallisesti. Ei-uskoviin jäseniin kirkkokuria on turha kohdentaa.

Vertailukohtana todettakoon, että Etiopian luterilaisessa kirkossa, jossa on yli kuusi miljoonaa jäsentä, seurakunnat ovat uskovien seurakuntia ja niissä noudatetaan hyvin tiukkaa kirkkokuria. Uskovien lapset kastetaan ja he käyvät rippi/kastekoulun. Heidät konfirmoidaan seurakunnan jäseniksi vain jos he osallistuvat aktiivisesti seurakunnan toimintaan ja tunnustavat suullaan ja elämällään Jeesuksen Herraksi ja Vapahtajaksi. Tämä on edellytyksenä myös äänioikeudelle ja oikeudelle osallistua ehtoolliselle. Vakavista synneistä otetaan heti puhutteluun ja tarvittaessa erotetaan seurakuntayhteydestä kunnes hän tekee parannuksen.

 

2) USKOVIEN KESKINÄISET ARKIELÄMÄN RIIDAT (6:1-11)

Mutta eihän sellaisia ole…? Seurakunnan sisäinen hajaannus, vertailu ja kilpailu näkyivät luonnollisesti myös arkielämän tasolla uskovien välisissä suhteissa. Ristiriitojen syvimpänä syynä on aina meissä jokaisessa oleva syntisyys.

 

Juridiset ja arkiset ristiriidat

Näissä riidoissa ei ollut kysymys rikosoikeudellisista rikkomuksista. Vaikka nekin on syytä sopia, ne kuuluvat aina esivallan ja oikeuslaitoksen vallan alle. Joitakin rikoksia voidaan kyllä sovitella, mutta useimmiten niistä säädetään rangaistus ja mahdollinen vahingonkorvausvelvollisuus. Seurakunta-laisten rikoksia ei tule salata ”anteeksiantamuksen” nimissä. Ihminen on vastuussa Jumalan, lähimmäisen, seurakunnan ja yhteiskunnan edessä. Surullisia tapauksia ovat olleet ne, joissa lasten hyväksikäyttäjiä on suojeltu niin katolisessa kirkossa kuin joissakin melko sulkeutuneissa, pienissä luterilaisissa ja vapaakirkollisissa uskonnollisissa yhteisöissä.

Mikäli riidoissa on kyse asioista tai kaupankäynnistä, joissa tarvitaan viranomaisen hyväksyntä ja rekisteröintejä, ne tulee hoitaa ja ratkaista niin, että ne saavat juridisen voiman ja pätevyyden. Seurakunnalla ei ole tällaista valtaa. Yhteiskuntamme on monimutkaistunut huikeasti Paavalin ajoista, vaikka kyllä Roomakin oli ajoittain valtavan byrokraattinen laitos kuten EU nykyään.

Viranomaisprosessin ohella, jos osapuolet ovat seurakunnan jäseniä, on hyvä, että seurakunta voi auttaa heitä yksimielisyyteen ja sovintoon. Vilpitön halu löytää sovinto voi johtaa myös hyvän juridisen ratkaisun löytymiseen.

Korinttilaiskirjeessä Paavalin mainitsemissa tapauksissa kyse oli sellaisista henkilökohtaisista riidoista, joissa ei ollut pakko käyttää oikeuslaitosta ja asioista saattoi siviiliasiana sopia keskenään. Siksi Paavali näki seurakuntalaisten riitelyn ei-uskovien ihmisten edessä erittäin vahingolliseksi ja samalla myös hyvin epäloogiseksi.

Kreikassa oli yleistä kansanhuvia seurata julkisia oikeudenkäyntejä. Oli siis varsin ikävää, kun kristityt tulivat riitoineen tällaisen kansanhuvin kohteeksi. Suomessakin oikeudenkäynnit ovat lähes aina julkisia. Oikeussaliin tosin ei mahdu paljoakaan väkeä eikä juuri kukaan tule sinne huvikseen. Kuitenkin sosiaalinen media, paikalliset juorutoimistot ja iltapäivälehdistö hoitavat mielellään tätä kansanhuvituksen ja julkiseksi tekemisen virkaa. Olisi surullista, jos kohteena olisivat uskovat seurakuntalaiset, jotka riitelevät keskenään.

 

Tällaisiin tapauksiin Paavali antaa kaksi vaihtoehtoista toimintamallia

a) Seurakunnan on ratkaistava riitaisuudet, ei jumalattomien ihmisten (6:2-5).

b) Parasta on luopua omista etuuksista ja oikeuksista niin, että riitoja ei synny tai että ne päättyvät pikaisesti (6:6-11).

 

a) Seurakunta ja uskovat edustavat Jumalaa ja valkeutta. He ovat saaneet lahjaksi viisauden ja rakkauden Kristuksessa Jeesuksessa. Heillä on parhaat edellytykset rakentaa rauhaa ja sovintoa maailmassa, varsinkin uskovien kesken. Tulevaisuudessa pyhät tulevat tuomitsemaan koko maailmaa ja enkeleitä yhdessä Jumalan kanssa. Silloin kysymyksessä on isot asiat; seurakunta-laisten riidat ovat niiden rinnalla pikkukahnausta, joiden ratkaiseminen pitäisi olla helppoa. (6:2-3)

Riitoja ei viedä koko seurakunnan käsittelyyn vaan niihin nimitetään muutama sopiva, osaava, luotettava henkilö. Menettelytavat vaihtelevat eri kulttuureissa ja seurakunnissa. Esimerkiksi Etiopiassa on erittäin tavallista käyttää välimiestä, sovittelijaa. Osapuolet voivat valita oman edustajansa ja seurakunta nimittää kolmannen henkilön, ikään kuin puheenjohtajaksi. He pyrkivät löytämään ratkaisun, mihin osapuolet voivat sitoutua. (6:5)

Ajattele, kuinka hieno mahdollisuus tämä olisi, kun joudumme riitoihin, joita emme yksin kykene selvittämään. Voimme lähettää luotettavan henkilön rakentamaan sopua. Kun hyvä pohjatyö on tehty, voimme kohdata riitakumppanin ja tehdä sovinnon!

Mikäli tällainen menettely tuntuu meistä oudolta ja epäsopivalta, vika ei ole raamatullisessa ohjeessa vaan meissä, jotka olemme yksityishenkilöinä ja suomalaisena kulttuurina ajautuneet kauas Jumalan tahdosta. Tämä pätee kaikkeen muuhunkin, mikä meistä tuntuu oudolta, kun luemme Raamattua. Joko me tiedämme ja ymmärrämme puutteellisesti tai sitten me elämme kovin vieraantuneina Jumalan mielen mukaisesta elämästä. On siis turha vaatia Jumalaa tekemään parannusta ja korjaamaan Sanaa; meidän on tehtävä parannus.

 

b) Paavalin antama toinen ratkaisumalli on vielä vaikeampi: Meidän olisi parempi luopua laillisista etuuksistamme ja vapaudestamme toteuttaa itseämme! ”Miksi ette ennemmin kärsi vääryyttä? Miksi ette ennemmin anna riistää itseltänne?” (6:7).

Tämä vaihtoehto nousee Jumalan rakastavasta sydämestä, täydellisestä agape-rakkaudesta. Meidät on luotu rakastamaan toisiamme eikä riitelemään eikä vaatimaan kaikessa oikeuksiamme sen uhalla, että ihmissuhteet rikkoutuvat. Jumala itse luopui oikeudestaan ja mahdollisuudestaan tuomita kaikki ihmiset kadotukseen. Ennemmin hän tuli ihmiseksi, uhrautui ja sovitti syntimme. Näin hän halusi luoda rakastavan suhteen meihin. Kun me tulemme osallisiksi täydellisestä rakkaudesta, meidänkin tulee osoittaa sitä lähimmäisiämme kohtaan. Rakkaus on elämän tarkoitus – ei se, kuinka paljon omistamme tai pidämme kiinni oikeuksistamme ja vapauksistamme!

Lisäksi uskovat ovat keskenään veljiä ja sisaria; he kuuluvat samaan perheväkeen ja ovat saman Isän lapsia. Siksi on täysin luonnotonta, että he polkevat toisiaan. Heidän tulee rakastaa ja tukea toinen toistaan koko sydämestään. Lopulta on kovin häpeällistä uskoville, seurakunnalle ja Jumalan valtakunnan työlle, että uskovat riitelevät keskenään eivätkä pysty sopimaan. Vaikka pelastus on Jumalan työ, uskovat voivat tehdä tämän työn kovin vaikeaksi. Ja vaikka ihmiset pelastuvat, riitelevä seurakunta ei kasva vaan kuihtuu. Siksi on parempi evankeliumin tähden rakentaa sovintoa, jopa omastaan luopuen. (6:6-7)

Entä silloin, kun tällainen jalomielisyys ja rakkaus avaa oven uskovien härskille hyväksikäytölle? Mielestäni Paavalin tarkoitus ei ole avata tällaista mahdollisuutta. Yksilöinä ja seurakuntana meidän tulee torjua sellaiset pyrkimykset. Henkilö, joka yrittää pettää ja hyväksikäyttää toisia, kuuluu seurakuntakurin piiriin. Laittomuudet pitää ilmoittaa viranomaisille.

 

IHMISEN UUSI IDENTITEETTI JA ELÄMÄ KRISTUKSESSA (6:9-11)

”Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta” (6:11)

Korinttilaisista uskovista monet olivat ennen uskoon tulemistaan olleet siveettömyyden harjoittajia, epäjumalanpalvelijoita, avionrikkojia, homoseksuaaleja, varkaita, ahneita, juoppoja, pilkkaajia ja riistäjiä (6:9-10). Tätä listaa voisi jatkaa pitkästikin niin, että me kaikki pääsemme mukaan samaan konnakerhoon.

Jokainen ihminen on syntinen. Se on meissä perinnöllinen ominaisuus – mutta ei luotu. Jumala ei ole luonut ketään syntiseksi. Synnin periytyminen ei tarkoita, että syntisyys on Jumalan tahto ja siunaama tila. Synti vaikuttaa syvää itsekkyyttä ja alttiutta monenlaiseen pahaan. Synnin vaikutus meissä voi kasvaa oppimisen ja valintojemme kautta. Erityisesti lapsuudessa koetut asiat ja saadut mallit vaikuttavat meihin yllättävän syvästi ja pysyvästi. Syntisyys vääristää persoonallisuuttamme ja identiteettiämme. Onko identiteettimme siinä, että olemme pyhiä Jumalan lapsia vai maailman ”vapaita” syntisiä kansalaisia?

Syntisyys ottaa meissä sen perusvaikutusten lisäksi erilaisia, omakohtaisia muotoja – joistakin tulee alkoholisteja, väkivaltaisia, ahneita riistäjiä ja huijareita, haureellisia, homoseksuaaleja jne. Meillä jokaisella on omat vaikeat syntitaipumuksemme ja -tottumuksemme.

Synti on aina vakavaa ja sen hallintavallassa eläminen, vailla yhteyttä Luojaamme lopulta tuhoaa ja kadottaa meidät. Syntisinä emme pääse ikuiseen elämään: ”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö!” (6:9) Älkää eksykö siihen alkuperäiseen valheeseen Aadamin ja Eevan tavoin: Syökää vapaasti kielletystä puusta, ette suinkaan kuole vaan teistä tulee Jumalan vertaisia! Tuota houkuttavaa kutsua meillekin tarjoillaan joka päivä.

Jumalan armon ja totuuden kohtaaminen Kristuksessa Jeesuksessa merkitsee koko elämän muuttavaa VALLANKUMOUSTA! ”Tuommoisia te olitte ennen, mutta nyt!” Uskoon tuleminen merkitsee syntien anteeksisaamista, alkuperäisen yhteyden palaamista Luojamme kanssa ja Jumalan lapseksi pääsemistä. Sen myötä saamme löytää alkuperäisen luomistarkoituksen mukaisen identiteetin ja kokea vähittäistä persoonan eheytymistä, sisäistä muuttumista ja uudistumista, ja kerran kirkkaudessa olemuksellisesti täydelliseksi tulemisen.

Kun synti vääristää persoonamme ja identiteettimme, Jumalan rakkaus Kristuksessa parantaa, eheyttää ja oikaisee meidät. Kun synti vääristää arvomme, asenteemme ja elämäntapamme, Jumalan rakkaus Kristuksessa uudistaa ne aidon rakkauden ja pyhyyden mukaisiksi. Kun synti vaikuttaa meissä moninaisia vahingollisia tekoja, Jumalan rakkaus Kristuksessa ohjaa meitä elämään rakentavasti, kestävästi ja rakastaen. Toki nämä kaksi vastakkaista voimaa vaikuttavat meissä ajallisen elämämme ajan. Niiden taistelukentässä joudumme kilvoittelemaan.

 

Muutosvoimat sisäiseen muuttumiseen ja oman identiteetin löytämiseen ja eheytymiseen:

• Jumalan muuttava armo ja rakkaus
• anteeksiantamus, puhdistaminen ja pyhäksi tekeminen (Jumalan tekona)
• vanhurskautus (juridinen julistus syyttömäksi ja olemuksellinen muutosprosessi)
• Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä (kaikessa siinä, mitä Jeesus on ja mitä hän on tehnyt)
• Jumalan Hengen voima (6:11)

Kristittynä eläminen ei siis ole ulkonaisten sääntöjen noudattamista tai mielikuvitukseen perustuvaa uskomista, vaan todellisen ja voimakkaan Jumalan yhteydessä ja varassa elämistä, mikä muuttaa ihmistä sisäisesti ja uudistaa hänen elämäänsä. Siksi korinttilaiset kokivat muutoksen elämässään ja siksi mekin voimme elää muuttavan Jumalan rakkauden todeksi.