Tarina pikkuoravien leikkikehästä

TARINA PIKKUORAVIEN LEIKKIKEHÄSTÄ

Tapio Rautavaara lausui erään laulun päätteeksi syvällä rintaäänellä: Tämä tarina on tosi!

 

Olipa kerran, kauan, kauan sitten…

pikkuoravien leikkikehä. Se sijaitsi suuren vettä kuvaavan kaupungin keskellä. Se kuului osana vielä suurempaan koko pikkuoravien valtakunnan kattavaan leikkikehien ketjuun.

Tässä leikkikehässä työskenteli neljä kokopäiväistä pikkuoravaa Tiku, Taku, Teku ja Toku. Harmaapäinen Tiku oli koko joukon mainio johtaja. He järjestivät monenlaista ohjelmaa suurelle, eri-ikäisten pikkuoravien joukolle. Näiden toimintaa valvoi yhdeksän pyöreän ritaripöydän urhoollista pikkuoravaa. Näiden johtajana oli pääritari. Yksi pikkuoravaritari oli varsinainen satusetä pikkuorava. Hän osasi keksiä mitä mielikuvituksellisempia tarinoita ja kaikki uskoivat ne tosina.

Päällisin puolin kaikki näytti sujuvan mukavasti. Leikkikehässä riitti ohjelmaa aamusta iltaan. Tulijoita oli monen ikäisiä ja kaikilla oli hauskaa.

Sitten koitti aika, jolloin Tiku jo kovasti harmaannuttuaan päätti lähteä viettämään vanhoja päiviään etelän auringon alle. Hän oli siellä ollut jo nuorempana ja kokenut sen todelliseksi paratiisiksi. Kuin vahingossa hän oli päätynyt takaisin kylmän Pohjolan perukoille niin pikkuruiseen leikkikehään, että häntä oli ihan itkettänyt.

Tiku oli mahtava kauppamies. Hän osasi myydä pikkuoravien parasta herkkua, käpykakkua kenelle tahansa. Kaiken hän osasi kääntää parhain päin. Syvällä sydämessään Tiku kuitenkin tiesi, että pikkuoravien leikkikehässä oli paljon ikäviä asioita. Päättäväisesti hän kuitenkin peitti kaiken leveään hymyyn ja kelpo markkinamiehen tavoin hän puristi toisista pikkuoravista sen viimeisenkin pisaran. Meillä on kaikki hyvin! Tämä on maailman paras pikkuoravien leikkikehä! Kaikki ovat niin onnellisia!

Tällä taidolla Tiku sai houkuteltua sopivanoloisen, aivan vieraspaikkakuntalaisen, tietämättömän pikkuorava Täkyn jatkamaan työtään. Täky tulikin mukaan suurta intoa ja iloa tuntien. Hänkin halusi laittaa kaiken likoon kaikkien hyväksi. Tikun mahtavien tarinoiden edessä Täky tunsi itsensä kovin pieneksi.

Hyvin nopeasti Täky alkoi ihmetellä monta eri asiaa. Vaikka kaiken piti olla niin hienosti ja hyvin, pikkuoravilla olikin paha olla. Leikkikehä oli jo kovin vanha ja siitä lähti paha haju. Monia yskitti kummallisesti. Jostain syystä harmaapäinen Tiku ei itse ollutkaan juuri paikalla tuossa leikkikehässä vaan hän oli köllötellyt mukavasti omassa kotipesässä. Kolme muuta pikkuoravaa olivat jääneet uurastamaan yksin vuosien ajaksi.

Koska Tiku-johtaja ei ollut paikalla, päätti tomera Taku ottaa johdon käsiinsä. Hän olikin varsinainen superpikkuorava. Hän tiesi pilkuntarkasti, miten kaikki piti tehdä. Toiset pikkuoravat Teku ja Toku olivat hänen mielestään tosi tyhmiä. Heidän oli turha puhua mitään. Taku kyllä tiesi, käski ja näytti kädestä pitäen. Pikku hiljaa toiset pikkuoravat eivät enää uskaltaneet sanoa mitään. He masentuivat, uupuivat ja alkoivat miettiä jopa poislähtöä. Ottipa uupunut pikkuorava jopa yhteyttä pikkuoravien tukiry:n lakipikkuoravaan. Hän kun koki olevansa jopa kiusattu. Tätä kaikkea oli jatkunut jo monta pitkää vuotta. Ja kaiken aikaa tehtävät ja kiire vain kasvoivat.

Monta hämmästyttävää, kummastuttavaa pientä ja suurta asiaa pelmahti esille sieltä ja täältä kun Täky vain vähän kurkisti kaappeihin tai nosti liinoja ja kurkisti niiden alle.

Tomera Taku pikkuorava viis veisasi moisesta. Hänkin oli kovin innostunut käpykakun asiantuntija. Hän tunsi käpykakun koko pitkän historiikin ja osasi sitä selvittää joka näkökulmasta. Hänelle oli tärkeää, että kaikki pikkuoravat kuuntelivat hänen hienoja esityksiään. Jos joku uskalsi edes yskäistä tai kuiskata esityksen aikana, jopa napsahti terävä huomautus.

Tomeralle Takulle harmaantuneen Tikun poislähtö ja uuden, kovin nuoren seuraajan, Täkyn tulo oli järkytys. Nythän tuo kummallinen Täky oli leikkikehässä mukana kaiket päivät. Enkö enää saakaan olla ykköstähti? Niinpä Taku – varmaankin ihan huomaamattaan – teki Täkylle monenlaista jäynää. Hän ei tahtonut millään tavalla auttaa. Varmaan se pärjää, kun on niin fiksu olevinaan…

Täky oli tästäkin hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Emmekö leikikään täällä yhdessä?

Uupuneet pikkuoravat Teku ja Toku saivat pientä tuiketta sydämiinsä, kun Täky tuntui välittävän heistä. Niinpä sydämet purkautuivat, kyyneleitä virtasi ja toivo virisi…

Kaiken keskellä Täky ihmetteli, kuinka harmaapäinen Tiku saattoikin antaa kaiken tämän tapahtua. Ja miten hän saattoi hymyillä leveästi ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin?

Kyllä nyt oli aika kääntyä yhdeksän pikkuoravaritarin puoleen. He varmastikin osaisivat ja halusivat auttaa. Niinpä Täky ja kaksi pikkuoravaa Teku ja Toku kirjoittivat tarkat selvitykset kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Pikkuoravien pääritari oli kuitenkin melkoinen veijari. Hän koki olevansa tärkeä pikkuorava ja halusi päättää kaikesta itse. Jotain oli toki pakko antaa toistenkin päättää – noin niin kuin muodon vuoksi. Pääritari pikkuorava tapasi pohtia kaikkea kaikista mahdollista näkökulmista. Oli nukuttava asioiden ylitse yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi sataa yötä. Hän tykkäsi myös pelata toisten pikkuoravien kanssa ”pikkunappulapeliä”. Siinä pyöritettiin samoja pikkunappuloita yhä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan… Isot nappulat pidettiin visusti laatikossa. Ne olisivat sotkeneet koko hienon pelin. Näin oli kulunut mukavasti jo monen monta vuotta.

Kuullessaan Täkyn, Tekun ja Tokun ihmeellisistä ongelmista pääritari pikkuorava oli järkyttynyt. Samoin muutkin kahdeksan ritaripikkuoravaa. Eihän meillä mitään tällaista ole!

Silloin heräsi myös satusetä pikkuorava lausumahan: Taku on ollut meillä niin kauan kuin muistan. Hänhän on loistopikkuorava. On hänessä vähän sellaista särmääkin – onhan hän kotoisin tuhatkunnasta, kaikkien särmäpikkuoravien luvatusta synnyinmaasta. Kyllä sinä Täky olet nyt niin kovin vaativa. Sinun pitää nöyrästi tehdä niin kuin Taku sanoo.

Tähän yhtyi sangen moni muukin pyöreän pöydän ritaripikkuorava nyökyttelemään.

Silloin Täkyltä pääsi itku. Eihän tälle mittään voi. Tämä on heidän leikkikehä. En mie voi heitä ruveta pakottammaan mihinkään. Ovatpa itte soppansa keittänneet, joten itte sen saavat sitte myös syyvä!

Niin Täky pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti surullisena pois.

Vakavan näköisinä yhdeksän pyöreän pöydän ritaripikkuoravaa pudistelivat päätään ja vetivät paksun punaisen viivan Täkyn nimen ylitse.

Kaikki jatkui onnellisesti niin kuin ennenkin. Taku tiesi, käski ja ohjasi kaiken särmikkäällä tavallaan. Teku ja Toku uurastivat hiljaisina yhä suurempien reppujen painamina. Köhinä ja pöhinä jatkui tuoksahtavassa leikkikehässä. Pääritari sai jatkaa valinkauhassa. Pikkunappulapeli napsahteli. Kukaan ei tosin enää muistanut, miten sitä pitikään pelata. Lopulta kaikki unohtivat, miksi he edes olivat tuossa leikkikehässä. Käpykakku oli syöty jo aikoja sitten eikä siitä ollut enää kuin kaukainen muisto.

Kaiken tapahtuneen ikuiseksi sinetiksi lyötiin murtamaton punainen vahasinetti. Sen iski koko valtakunnan keskusleikkikehän päästrategi pikkuorava Erehtymätön Yrjö. Hänen rakkain lempilaulunsa oli ”kaikki muu paitsi purjeh… muoto on turhaa”. Kaikki on hyvin, kun se tehdään muodollisesti oikein – oli hänen kuolematon mottonsa.

Ja niin päättyi tarina pikkuoravien leikkikehästä, ei ehkä onnellisesti – tai riippuu näkökulmasta – mutta kuitenkin, jokaisella tarinalla on omanlainen loppunsa.

(Syvällä rintaäänellä) Tämä tarina on tosi!