SAMUELIN KIRJAT: Profeetta Samuel ja kuninkaat Saul ja Daavid (1 ja 2 Sam)

Tuomarien ja Ruutin kirjan jälkeen Vanhassa testamentissa tulee vastaan 1-2 Samuelin kirjat. Alun perin kyseessä oli yksi, yhtenäinen kirja, joka vain on jaettu kahteen osaan. 1 Samuelin kirja kuvaa viimeisen tuomarin, profeetta Samuelin elämää ja tehtävää. Lisäksi kohtaamme ensimmäisen kuninkaan, Saulin nousun ja tuhon. Kuningas Saulin varjossa kasvoi Herran mieleinen mies nimeltä Daavid. 2 Samuelin kirja keskittyy juuri Daavidin elämään ja kuninkuuteen – hänen voittoihin ja ongelmiinsa. Samuelin kirjat käsittävät ajan 1075-970 eKr. Kuningaskunnan aika alkoi vuonna 1050 eKr.

 

 

PROFEETTA SAMUEL  (1 Samuelin kirja 1-8 luvut)

 

Johdanto

Tuomarien kirjan kuvaamana aikana elämä ajautui yhä syvenevään pimeyteen ja anarkiaan. Ruutin tarina oli pieni valonpilkahdus tuon pimeyden keskellä. Tämän ohella pieni poikanen nimeltä Samuel jatkaa toivon viriämistä ja vahvistumista. Jumala synnyttää uutta ja hyvää, vaikka se onkin vielä aivan nupullaan. Tuomarien aika päättyy Samuelin tehtävään profeettana ja viimeisenä tuomarina. Kansan vaatimuksesta ja Jumalan vastahakoisesta sallimuksesta Samuel voitelee Israelille sen ensimmäisen kuninkaan. Samuelin tehtävä oli yksi merkittävimmistä – hän toi voimakkaan uudistumisen syvässä pimeydessä elävälle Israelin kansalle. Hän toimi kansan tuomarina ja profeettana vuosina 1075-1035 eKr.

Samuelin äiti oli Hanna, joka oli pitkään hedelmätön. Hänen miehensä Elkana otti sen tähden toisen vaimon, Peninnan. Tämä sai monia lapsia ja kiusasi Hannaa. Jälleen näemme kuinka moniavioisuus johti vakaviin perheristiriitoihin. Hanna vuodatti sydämensä Herralle vuosi vuoden jälkeen. On tärkeää, että ihminen saa vapaasti tuoda surunsa ja ilonsa Jumalalle. Se on ainoa kestävä tapa kulkea monien ahdistusten läpi katkeroitumatta.

Tuohon aikaan Herran ilmestysmaja (tai ehkä jo jonkinlainen rakennus pyhäkön suojana) oli Siilossa, jonne jo Joosua sen asetti. Se sijaitsi maan keskiosissa, jonne sukukuntien oli helppo kokoontua. Ylipappina toimi Eeli, vaikka hänestä tuota titteliä ei käytettykään. Sinne Elkana ja Hanna vaelsivat vuosittain rukoilemaan ja uhraamaan. Siellä Hanna teki Herralle lupauksen, että antaisi ensimmäisen lapsensa Herran nasiiriksi, palvelijaksi (1:11). Kun Hanna rukoili Herraa, hän sai armon tulla raskaaksi.

 

Samuelin lapsuusaika

Samuel-poika kasvoi noin 3-vuotiaaksi, jolloin Hanna vei hänet lupauksensa mukaan pyhäkköön Eelin luokse (1:24-28). Meistä se tuntuu käsittämättömältä hylkäämiseltä, mutta Hanna näki asian aivan toisin. Toinen luku kuvaa Hannan ylistysvirren, jossa käy ilmi Hannan suuri ilo Herrasta ja hänen teoistaan. Etiopiassa ja monissa muissakin maissa on tapana antaa lapsi parempaan kasvatuspaikkaan, jos sellainen on mahdollista. Ajatuksena on lapsen etu. Toki tiedämme, että lapsi voi kokea sen traumaattisena hylkäämisenä, mutta välttämättä niin ei aina ole. Samuel kasvoi lähellä Herraa ja hänestä tuli hyvä johtaja ja profeetta. Isänä hän ei onnistunut, sillä Samuelin omat pojat eivät seuranneet isänsä jalanjälkiä (8:1-5). Ehkä Samuel itse jäi vaille oikeaa isää eikä hän vain osannut tai halunnut olla sellainen omille lapsilleen.

Pieni Samuel varttui (yli)pappi Eelin ohjauksessa pyhäkössä. Siellä palvelivat myös Eelin kaksi poikaa, jotka olivat täysin kelvottomia, varsinkin papeiksi (2:12-17). He rikkoivat törkeästi uhrimääräykset, ahnehtivat uhripaloja ja makasivat pyhäkköpalvelusta tekevien naisten kanssa. On kummallista, että Herra antoi heidän toimia vuosien ajan. Herran kärsivällisyys on ihmeellistä. Lopulta heillekin koitti tuomionaika ja he kuolivat ennustuksen mukaisesti (2:34, 4:11,18). Eelikin joutui siitä vastuuseen. Aikamme kirkoissa palvelee monia jumalattomia pappeja, joiden tuomionaika tulee. Me toivomme sen tulevan pian, mutta samalla on kysyttävä, mikä on meidän tilamme Herran edessä? Herran kärsivällisyys antaa mahdollisuuden parannuksen tekemiseen.

Samuel sai nähdä ja ihmetellä jumalatonta menoa Herran huoneessa. Silti Herra kasvatti hänestä hyvän palvelijan. Pieni Samuel onkin vastakkainen esimerkki jumalattomille papeille. Samuel oppi rukoilemaan jo pienestä pitäen. Hän oli kuuliainen oppilas: ”Ja Samuel kasvoi, ja Herra oli hänen kanssansa eikä antanut yhdenkään sanoistansa varista maahan. Ja koko Israel tiesi, että Samuelille oli uskottu Herran profeetan tehtävä. Herra ilmestyi Samuelille Siilossa Herran sanan kautta. Ja Samuelin sana tuli Israelille.” (3:19-21).

Kunpa mekin voisimme olla kuten Samuel! Mekin saamme viettää aikaa Herran läheisyydessä, antaa elämämme hänen käyttöönsä, rukoilla, kuunnella Herraa ja tallettaa hänen Sanansa sydämiimme. Sen lisäksi saamme rohkeasti kertoa Herramme tahdon.

Vaikka Samuel oli ollut jo muutaman vuoden pyhäkössä, hän ei vielä tuntenut Herraa läheisesti (3:7). Jossain vaiheessa Herra kutsui Samuelia korvin kuultavasti (3:1-10). Vasta neljännellä kerralla Samuel ymmärsi olevansa Herran edessä.

 

Samuelin ensimmäinen sanoma

Tuolloin Samuel sai ensimmäisen sanomansa, jota ei todellakaan ollut helppo kertoa eteenpäin: Herra tuomitsee (yli)pappi Eelin ja koko hänen sukunsa; lisäksi Herra antaa tapahtua jotain erityisen kauheaa, josta koko Israelin korvat soivat (3:11-18). Se toteutui muutaman vuoden kuluttua, kun filistealaiset hyökkäsivät maahan ja tyhmästi toimineet israelilaiset menettivät Herran liitonarkin vihollisen käsiin. Se oli jotain ennen kokemattoman kauheaa, hirvittävä kansallinen katastrofi. Tapaus pysäytti koko Israelin veren, mikä johti lopulta syvään parannuksen tekoon kansakuntana (7 luku).

Tapauksen taustana oli Israelin välinpitämättömyys Herrasta. Se soti ilman rukousta ja Herran tahdon etsimistä, mikä johti tietysti tappioihin (4 luku). Sitten kansa päätti ottaa liitonarkin eturintamaan ajatuksella, että pelkkä liitonarkin kävelyttäminen toisi voiton. Se oli taikauskoa, joka ei toiminut, sillä kansa ei halunnut elää liitonarkin Herran tahdon mukaan. Siksi Herra salli liitonarkin ryöstämisen. Tämä tuli rajuksi opetukseksi myös filistealaisille, sillä he saivat oppia tuntemaan Herran pyhyyden ja voiman. Pelkkä arkin läsnäolo tuhosi pääjumala Daagonin patsaan ja tappoi ehkä tuhansia filistealaisia ruttotautiin (5 luku). Lopulta heidän oli pakko lähettää liitonarkki takaisin Israeliin. Heidän päämiehensä ja pappinsa sanoivat: ”Antakaa kunnia Israelin Jumalalle. Miksi te paadutatte sydämenne niin kuin egyptiläiset?” (6:1-6).

 

Kansallinen herätys

Niin liitoarkki palautui Israelin maaperälle. Mutta sielläkin Herran pyhyys surmasi väkeä, koska he eivät kunnioittaneet liitonarkkia pyhänä (6:19). Kukaan ihminen ei voi katsoa pyhää Jumalaa kuolematta – ilman sovitusta. Kaikesta tästä seurasi herätyksen ja uudistumisen aika. Profeetta Samuel julisti: ”Jos te kaikeasta sydämestänne käännytte Herran puoleen, niin poistakaa keskuudestanne vieraat jumalat ja kiinnittäkää sydämenne Herraan ja palvelkaa ainoastaan häntä, niin hän pelastaa teidät filistealaisten käsistä!” (7:3).

On kysyttävä jälleen – pitääkö meidän ihmisten sortua äärimmäisyyksiin asti ennen kuin käännymme takaisin Herran puoleen? Pitääkö Suomen Siionin luovuttaa ”Herran liitonarkki” vihollisille ja kokea olevansa Jumalan hylkäämiä ennen kuin havahdumme ja hätäännymme oikealla tavalla? Miksi me annamme vihollisen pilata ja turmella kirkkomme liberaaliteologialla, joka kieltää kokonaan Jumalan Sanan ja Herran ja kääntää pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi? Sama pätee yhteiskunnassammekin. Kuka välittää?

Israel nöyrtyi parannukseen äärimmäisessä hädässä; se sai armon, uudistumisen ajan ja voiton filistealaisista (7:7-17). Se oli ratkaiseva taitekohta, jolloin filistealaiset eivät enää tulleet Israelin alueelle. Siitä alkaen Israel alkoi painostaa heitä ja voitti heidät myöhemmin kuningas Daavidin johdolla.

 

Oikean opetuksen siunaus ja itsekkyyden kirous

Samuel otti tehtävänsä vakavasti ja uurasti kansansa hyväksi. Hän kiersi säännöllisesti ympäri maata, jakoi oikeutta ja opetti Herran tuntemusta (7:15-17). Siunausta riitti koko Samuelin elinajan. Samuel onnistui yhdistämään hyvin hajanaisen 12 heimon paljon yhtenäisemmäksi. Kaaos ja anarkia vaihtuivat läheisempään yhteyteeen Herran kanssa ja hänen mielensä mukaiseen elämään. Samuelin tultua iäkkääksi kaksi hänen poikaansa tulivat tuomareiksi, mutta he olivat kelvottomia ja etsivät vain omaa etuansa (8:1-5). Silloin Samuel kuuli hyvin vaikean ja loukkaavan vaatimuksen kansalta: ”Anna meille kuningas… me tahdomme olla niin kuin kaikki muutkin kansat” (8:6,19-20). Yksilöiden ja yhteisöjen elämä on aaltoliikettä ylös ja alas.

 

Ristiriitainen kuninkuus

Kansan pyyntö saada kuningas tuotti suurta surua Samuelille ja Jumalalle. Kansan motiivi oli väärä: Herra ei riittänyt heille kuninkaaksi vaan he halusivat näkyvää valtaa ja loistoa. Herra kuitenkin suostui kansan pyyntöön ja osittain käänsi sen siunaukseksi kelvottoman Saulin jälkeen Daavidin ja Salomon myötä. Näiden kolmen kuninkaan onnistumiset ja epäonnistumiset on kirjattu Samuelin ja Kuninkaiden kirjoihin sekä Aikakirjoihin. He olivat hyvin erilaisia kuninkaita. Saul oli ihmisten valinta eikä hän kyennyt täyttämään tehtäväänsä vaan jopa luopui Herrasta. Daavid kasvoi vaikeuksien kautta voittoon, mutta valtansa sumentamana sortui harkitsemattomiin tekoihin. Hän kyllä sai anteeksi, mutta joutui maksamaan synneistään kovan ajallisen hinnan. Salomo puolestaan varttui mukavissa olosuhteissa ja sai astua valmiisiin saappaisiin. Sodat olivat ohi ja aika oli hallita rauhanvaltakuntaa ja rikastua – jopa niin, että Herrastakin saattoi luopua.

Kuninkuus myös yhtenäisti kansaa. Nyt he olisivat yksi kuningaskunta. Israelin kuningaskunnan aika alkoi vuonna 1050 eKr. ja se kesti yhtenäisenä Saulin, Daavidin ja Salomonin ajan vuoteen 930 ekr. saakka, jolloin ristiriidat jakoivat kuningaskunnan kahtia pohjoiseksi Israeliksi ja eteläiseksi Juudaksi.

 

 

ENSIMMÄINEN KUNINGAS – SAUL  (1 Samuelin kirja 10-31)

 

Saulin lähtökohta kuninkaaksi

Saul oli benjaminin heimosta, joka oli hyvin pieni, mutta hänen isänsä Kiis oli rikas (9:1). Saul oli ulkoisesti komea ja muita pitempi. Sellaisena hän hyvin kelpaisi Israelin kansalle, joka hinkusi itselleen samanlaista kuningasta kuin muillakin kansoilla oli. Entä kuinka usein me arvioimme asioita, ihmisiä tai itseämme ulkonaisin perustein? Entä seurakunnan johdossa? Viime vuosina seurakuntaan on hiipinyt ajatus, että sitä pitää johtaa menestyvien yritysten johtajuusmallien ja -periaatteiden mukaan. Paljon puhuttu tehokkuus tekee ihmisistä pelkkiä välineitä. Jumala näkee ihmiset arvokkaina yksilöinä. Raamattu on ainoa toimiva seurakunnan ja elämän opas.

Toisaalta Saul oli myös Jumalan valitsema. Herra kehotti Samuelia voitelemaan hänet kuninkaaksi (9 luku) ja arvonta osuu juuri Saulin kohdalle (10 luku). Näin kaikki (esi)valta on aina viime kädessä Jumalalta. Valitessaan Saulin Jumala antoi ratkaisevan merkityksen kansan toiveille. He eivät olisi huolineet Herran itsensä valitsemaa – eiväthän he halunneet pitää Herraakaan omana ikuisena Kuninkaana. Näin Jumala näki hyväksi antaa kansan oppia jotakin siitä, kuka lopulta tietää kaiken parhaiten. Karvaan kalkin jälkeen leipä maistuu erityisen hyvältä. Saulin kuninkuus ajoittui vuosiin 1050-1011 eKr.

Jumala tarjosi Saulille kaiken, mitä hän tarvitsi tehtäväänsä varten. Jumala antoi hänelle oman Henkensä ja muutti Saulin sydämen (10:6-10). Herra antoi valmiudet, mutta ei hallinnut pakolla Saulia. Hänen persoonansa säilyi aitona. Tärkeää on huomata, että Saulilla ei ollut tehtävään vaadittavaa ”koulutusta” takanaan. Hän tuli suoraan pystymetsästä eikä kestänyt vaikean tehtävän haasteita. Hän ei ollut oppinut tuntemaan Herraa läheisesti eikä omakohtaisesti. Niinpä hän toimi pitkälti inhimillisen, jopa syntisen mielensä mukaan. Sen sijaan Daavid kävi läpi ainakin 15 vuoden raskaan elämänkoulun. Saulilla ei siis ollut vahvaa juurta, joten ensimmäiset tuulet veivät hänet mennessään. Daavid joutui juurtumaan syvälle Herran armoon ja läsnäoloon vaikeuksien keskellä. Kuninkaan asema ei ollut automaattinen tae menestyksestä vaan kuninkaankin tuli noudattaa Herran tahtoa ja turvautua häneen kaikessa: ”Mutta jos teette pahaa, niin hukutte, te itse ja teidän kuninkaanne” (12:25).

Kuitenkin kansa oli tyytyväinen: ”Eläköön kuningas”, he riemuitsivat (10:24). Toisinaan ihminen saa, mitä haluaa, vaikka se olisi pahakin. Näin Jumala sallii monenlaisten asioiden tapahtua maailmassa. Jumala loi ihmisen itsenäiseksi ja antoi aidon vapauden valita. Mekin valitsemme hyvän ja pahan välillä. Usein ihminen valitsee sen, mikä näyttää tai tuntuu hyvältä (ainakin itselle), mutta joka sittenkin tuo turmion. Kun turmio koittaa, ihmisellä on kiire syyttää Jumalaa. Miksi sallit tämän? Miksi teit näin? Sinä Jumala olet syyllinen!

 

Saul kuninkaana ja luopumuksen askeleet

Saul toimi kuninkaana vuodet 1050-1011 eKr. Jumala tahtoi sydämestään auttaa Saulia ja kansaa, vaikka tiesi lopputuloksen. Jumala antaa kaiken tarvittavan, mutta sekään ei riitä silloin, kun tuota tarvittavaa ei tahdota käyttää. Saul päätti olla tottelematta Herraa heti ensimetreistä alkaen. Kun filistealaiset ahdistivat kansaa, profeetta Samuel neuvoi Saulia odottamaan häntä seitsemän päivää (13 luku). Kun aika umpeutui eikä Samuel ollut vielä tullut, Saul ryhtyi vastoin Mooseksen lakia papiksi ja uhrasi poltto- ja yhteysuhreja. Vastaavaa tapahtui kun Mooses oli vuorella 40 päivää ja kansa pitkästyi. Silloin he tekivät kultaisen vasikan. Kuinka monesti me ryhdymme järjestelemään asioita silloin, kun pitäisi vain jaksaa odottaa?

Saulin kuninkuus sai ikävän särön jo näin alussa. Herra nimittäin sanoi Samuelin kautta: ”Et ole noudattanut Herran, Jumalasi käskyä; muutoin olisi Herra vahvistanut kuninkuutesi ikuisiksi ajoiksi. Nyt kuninkuutesi ei ole pysyvä. Herra on etsinyt itselleen mielensä mukaisen miehen” (13:13-14). Saul sai jatkaa kuninkaana, mutta vain väliaikaisesti. Kysymys oli Saulin tehtävästä ja asemasta – ei pelastavan armon loppumisesta. Vaikka mekin saatamme omasta syystämme epäonnistua jossakin asiassa, se ei tarkoita, että Herra hylkäisi meitä ihmisinä.

Saulin asema oli kaiken tavoin vaikea edessä olevan sodan keskellä. Hän menetti Jumalan täyden tuen, kansalla ei ollut mitään aseita ja filistealaiset olivat voimakkaita sotureita (13:15-23). Tässä tilanteessa Jumala osoitti armonsa ja voimansa Saulin rohkean ja puhdassydämisen pojan kautta. Joonatan surmasi filistealaisten vartiojoukon ja Herra vavisutti filistealaisia maanjäristyksellä niin että he joutuivat pakokauhun valtaan (14 luku). Niin Israel voitti filistealaiset sillä erää. Nämä sodat jatkuivat aina Daavidin päiviin saakka (14:52). Israel soti menestyksellä myös moobilaisia, ammonilaisia, edomilaisia ja Sooban kuninkaita vastaan (14:47) – kaikkiin ilmansuuntiin. Tänäkin päivänä Herra seisoo Israelin rinnalla, vaikka se ei tunnekaan Suojelijaansa.

 

Saul luopuu Herrasta ja Herra Saulista

Seuraava ja Saulin itsensä kannalta vakavin lankeemus tapahtui sodassa amalekilaisia vastaan. Saul otti saaliikseen sellaista, minkä Herra nimenomaan kielsi (15 luku). Mitkään verukkeet, edes uskonnolliset, eivät kelvanneet syyksi. Saul tieten tahtoen luopui Herrasta. Moni kyllä sanoo uskovansa Jumalaan, mutta ei piittaa mitään Jumalan Sanasta. Joka kieltää Sanan, kieltää Herran, koska Sana on Herran puhetta ihmiselle. Jumalaa ei voi tuntea Sanan ohitse, sillä silloin ihminen tekee oman epäjumalan. Herra sanoi Samuelin kautta: ”Koska sinä olet hylännyt Herran sanan, on myös hän hylännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana” (15:23). Monet opetuslapsetkin loukkaantuivat Jeesuksen koviin puheisiin, mutta Pietari sanoi: ”Herra, kenen tykö me menisimme, sillä vain sinulla on iankaikkisen elämän sanat?” (Joh 6:68). Meidän ei tule puolustella syntejämme eikä selitellä niitä – me olemme syntisiä. Mutta juuri sellaisina meillä on turvapaikka – Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen luona. Syntinsä kieltävä ei tarvitse Vapahtajaa eikä Jumalaa.

Tähän kohtaan liittyy tärkeä ja tunnettu opetus Jumalasta ja hänen tahdostaan: ”Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Tottelemattomuus on taikuuden syntiä ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalien palvelusta” (15:22-23).

Uhrit olivat ihmisen syntien sovittamiseksi ja puutteellisen elämän täydentämiseksi. Jumalan ensisijainen tahto ihmistä kohtaan on, että me täytämme hänen tahtonsa, joka on rakkaus. Uhrit ilman uskoa ja halua kuunnella Jumalan Sanaa ovat täysin hyödyttömiä ja taikauskoa. Uhrit viittaavat aina lopulta Herraan Jeesukseen ristillä ja ylösnousemuksen tuomaan voittoon synnistä. Pelkkä risti kaulalla ei hyödytä mitään. Tärkeintä on kantaa ristiä sydämessä, jossa se antaa elämän.

Saul katui ja pyysi anteeksi, mutta hänen motiivinsa sille ei ollut väärä teko vaan sen seuraus – kuninkuuden menetys. Tärkeää on ymmärtää, että jo itse synti on vääryyttä Herraa kohtaan. Pyydämmekö syntejämme anteeksi, jotta meidän ei tarvitse kantaa niiden katkeria seurauksia, vai siksi, että olemme tehneet väärin Herraa ja lähimmäisiä kohtaan? Saul ei tuntenut aitoa synnintuntoa vaan joutui kohtaamaan Herran tuomion. Mutta vaikka profeetta Samuel julisti ankaran Herran tahdon, hän suri Saulin kohtaloa. Tämän jälkeen heidän tiensä erosivat pysyvästi (15:24-35). Se merkitsi, että Saul menetti tärkeimmän tukijansa Samuelin kautta, itse Herran. Voiko vakavampaa tilannetta olla ihmisen elämässä?

 

Daavidin nousu, Saulin rappio ja okkultismi

Kaikesta tästä huolimatta Herra ei hylännyt kansaansa ja siksi hän valitsi nuoren paimenpojan, Daavidin uudeksi kuninkaaksi. Tietenkään hänestä ei ollut vielä kuninkaaksi, sillä edessä olivat ”Ollin oppivuodet”. Kun Samuel voiteli Daavidin ja Daavid sai Herran Hengen, menetti Saul samalla hetkellä on oman voitelunsa ja Herran Hengen läsnäolon (16:13-14). Saul sai tilalle riivaajahengen. Uskovan luopumus johtaa usein äärimmäiseen pimeyteen. Sitä kohtaloa ei soisi kenellekään.

Saulin kohdalla Pyhän Hengen läsnäolo ja kuninkaallinen voitelu vaihtui saatanallisen hengen vaikuttamaksi riivaukseksi (riivattu on ihminen, jonka sisällä on häntä hallitseva pimeyden henkiolento). Saatana joukkoineen on valitettavasti totta. Ihmisestä voi tulla riivattu, kun hän tietoisesti ja perusteellisesti luopuu Herrasta ja vihkiytyy pimeyden salaisuuksiin ja oppeihin. Esimerkiksi ns. henkiparantajat ja ennustajat ovat riivattuja, jotka tekevät työtään saatanallisen hengen voimalla. Näennäisesti he voivat parantaa tai ”auttaa” ihmisiä, mutta samalla he taluttavat uhrinsa kadotuksen portille. Ihmisestä tulee sidottu eikä hän voi vapauttaa itseänsä. Hän kulkee kauas Jumalasta ja sokeutuu pimeyden voimasta. Selittämättömät ahdistukset vyöryvät jossakin vaiheessa hänen elämäänsä. Riivaukset ovat yleisiä pakanallisissa ja itämaisissa uskonnoissa. Niinpä joogaaminen ja erilaiset itämaiset, mystiset terapiat ovat suoraa yhteyttä pimeyden kanssa. Saatana naamioituu usein valkeuden enkeliksi (ks. 2 Kor 11 luku).

Silti saatanan valta on äärimmäisen rajattua. Jumala voi yhdellä sanalla karkottaa pimeyden pois. Siksi esimerkiksi Daavidin hengellinen soitto karkotti riivaajan Saulista (16:23). Kun tunnustamme syntimme ja saamme synninpäästön ja siunauksen, pimeyden kahleet katkeavat. Jos olemme sisäisesti riivattuja, siitäkin Herra voi vapauttaa meidät kuten Jeesus ja opetuslapset tekivät. Jos uudelleen palaamme pimeyteen, emme ehkä enää koskaan löydä valoon ja elämään.

Näin Daavid ja Saul kulkivat aivan päinvastaisiin suuntiin ja kohtaloihin. Daavid menestyi Saulin sotajoukoissa ja pääsi kansan suosikiksi. Luonnollisesti se johti luopumuksessa elävän Saulin kateuteen, katkeruuteen, vihaan ja murhanhimoon. Daavid joutui pakenemaan Saulin vainoa. Lopulta Saulin viha kasvoi niin suureksi, että hän tappoi 85 pellavakasukkaista pappia ja kaikki heidän kaupunkinsa asukkaat imeväisistä alkaen (22:11-23). Näiden pappien johtaja oli nimittäin auttanut Daavidia tämän hädän hetkellä (21:19). Samalla tavalla eräs toinenkin Saul uhkui murhanhimoa Herran kansaa vastaan – myöhemmin hänestä tuli Paavali. Molemmat Saulit vainosivat itse Herraa: Saul, Saul, miksi vainoat minua?

Saulin luopumus ja epätoivo johti lopulta siihen, että hän kääntyi kuolleidenmanaajan puoleen (28:5-25). Jumala kielsi ankarasti kaikenlaisen noituuden, yhteyden pimeyden voimiin ja yhteyden vainajiin (5 Moos 18:9-14). Nyt Saul turvautui juuri sellaiseen. Manaaja nostatti esille hieman aiemmin kuolleen Samuelin hengen, joka julisti uudelleen Jumalan tuomion Saulille. Kun ihminen kuolee, hän ruumiinsa kyllä maatuu, mutta hänen sielu-henki -persoonansa siirtyy tuonelaan, jossa ilmeisesti on kaksi osastoa – jumalattomille (vaivan paikka) ja uskoville (paratiisi, kolmas taivas). Henkienmanaaja saattaa toisinaan saada yhteyden kuolleeseen, mutta useimmiten kyseessä lienee demonihenki, joka tekeytyy vainajaksi. Monissa uskonnoissa on juuri tämänkaltaista toimintaa. Esimerkiksi tekniikan huippua edustavat japanilaiset palvovat kotialttareillaan vainajien henkiä – jokaisessa kodissa. Lue 5 Moos 18:9-14!

 

Saulin kuolema ja itsemurhat

Saulin ajallinen elämä päättyi seuraavana päivänä sodassa filistealaisia vastaan (31 luku). Hän haavoittui ja teki itsemurhan heittäytymällä miekkaansa. Hänen kolme poikaansa mukaan luettuna uskonsankari Joonatan kuolivat samana päivänä. Israel koki vaikean tappion koko taistelussa.

Heistä kaikista Daavid viritti itkuvirren (jousilaulun): ”Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet!” (2 Sam 1:17-26). Jumala suree jokaista ihmistä, varsinkin heitä, jotka luopuivat hänestä. Saulin elämä päättyi katkeralla tavalla. Tappion keskellä Israelin kansa joutui näkemään väärän valintansa raskaat seuraukset. Saul ei ollut sopiva kuninkaaksi. Herra olisi ollut paljon parempi.

Itsemurha on äärimmäisen epätoivon ja joskus vihankin ilmenemismuoto. Ihminen ei näe enää mitään muuta vaihtoehtoa. Vaikka tuska olisi kovakin, on silti aina olemassa parempi vaihtoehto. Puhuminen, rukoilu, sielunhoito, psykiatria, lääkkeet, liikunta, ympäristönmuutos, jne. yhdessä voivat kantaa läpi pimeän ajan ja tuoda valon ja elämän lähteille. Itsemurha ei koskaan ole ratkaisu. Ihmisen olemassaolo ei pääty kuolemaan. Se on äärimmäisen tuskallinen jäljelle jääville läheisille. Heidän tuskansa, surunsa ja ehkä syyllisyyskin voivat tuhota heidän elämänsä. Itsemurha ei ole yksityisasia.

Moni myös miettii, mitä tapahtuu itsemurhan tehneelle. Voiko hän pelastua taivaaseen? Raamattu kieltää tappamisen ja tappaminen on syntiä ja syntihän johtaa kadotukseen. Tämä on totta lain näkökulmasta. Mutta Jeesus Kristus sovitti kaikki ihmiskunnan synnit – myös itsemurhat. Se on täytetty! Se on sovitettu! Kysymys on uskosta. Ihminen voi väsyä tähän elämään ja tahtoa kuoleman kautta pois, Jumalan luokse kotiin. Usko kantaa aina perille. Joku voi tehdä itsemurhan kaikesta katkeroituneena ja epätoivon uuvuttamana, koska on luopunut elävästä Jumalasta. Tällöin itsemurha on vain luopion elämän päätös. Epäusko ei vie perille. Viime kädessä itsemurha jättää ihmisen epävarmuuteen. Merkitseekö se luopumista Jumalasta? Siinä ihminen asettaa vaakalaudalle myös ikuisuutensa. Vain Jumala tietää kunkin tapauksen. Usko vie aina perille, epäusko ei koskaan. Jumala ei koskaan tahdo kenenkään itsemurhaa. Älä tapa! Se on vain Jumalan sallimus – ei tahto. Jumala voi lohduttaa ja auttaa ihan jokaista.

 

Profeetta Samuelin tuoma siunaus, jäähyväispuhe ja kuolema

Samulin kuolema kuvataan lyhyesti 25 luvun alussa. Hän saavutti korkean iän ja suuren kunnioituksen. Samuelin jäähyväispuhe on 12 luvussa, joka kannattaa lukea. Hän oli hyvin poikkeuksellinen Jumalan palvelija. Hän noudatti Herran tahtoa pienestä pitäen uskollisesti elämänsä loppuun asti. Ainoana särönä oli hänen epäonnistuminen poikiensa kasvattajana. Samuel yhdisti koko kansan hajanaisen tuomarien ajan päätteeksi. Hän nosti kansan parannukseen, vaikka sittemmin joutui kohtaamaan kansan kuningashaaveet kipeällä tavalla. Samuel oli viimeinen tuomari, hän oli silta tuomarien ajasta kuninkaiden aikaan ja hän oli ensimmäinen merkittävä profeetta (Moosesta lukuun ottamatta). Samuel perusti profeettaviran ja profeettakoulut, joihin profeettojen ryhmät viittasivat (10:5-6,10-12, 19:18-24).

Papin tehtävänä oli hoitaa pyhäkköpalvelusta ja opettaa kansa tuntemaan Herran lain. Profeetan tehtävänä oli palauttaa kansa noudattamaan Herran tahtoa ja osoittaa konkreettisella ja ajankohtaisella tavalla, missä kohden kansa oli rikkonut ja luopunut. Samuelin myötä profeetoista tuli jopa pappeja tärkeämpi instituutio Israelin historiassa. Samuel oli myös esikuva Jeesuksesta ja hänen profeetallisesta tehtävästä – kansan kääntäjänä takaisin Herran puoleen.