Se löytyi! Kaisun elämäntarina.

Pitkän kaavan kautta – KAISUN TARINA

Ensikosketuksen uskonasioihin sain jo varmasti vauvaikäisenä. Molemmat vanhemmat olivat uskossa. Iltahartaudet ja polvirukoukset olivat meillä ihan tavallisia. Sunnuntaisin kävimme kirkossa tai kuuntelimme radiosta jumalanpalvelukset. Sen jälkeen menin veljeni kanssa pyhäkouluun, ja iltapäivällä oli usein vielä körttiseurat, mitkä kestivät mielestäni aivan liian kauan.

Yli kymmenvuotiaana oli kyllästynyt kaikkeen uskonnollisuuteen. Kun tuli aika mennä rippikouluun, valistin vanhempiani, että uskoon en siellä ainakaan tule! Rippikoulussa peloteltiin helvetillä: jos et nyt heti anna elämääsi Jeesukselle, ikuinen tuli on kohtalosi. Tuntui, että rakkautta, armoa ja lohdutusta ei ollut tarjolla. Olin hyvin uhmakas ja ajattelin, että jos minulla on joskus lapsia, en puhe heille sanaakaan uskonasioista.

Aikuistuttuani kuulin taivaallisen Isän kutsun ja menin Porissa vapaan suunnan telttakokoukseen ja annoin elämäni Jeesukselle. Mutta se oli jotenkin omavoimaista eikä kantanut minua. En ollut vielä valmis seuraamaan Jeesusta.

Ollessani 27-vuotias menin kesällä vanhempieni mökille. Äitini oli yksin siellä ja sanoi heti, että on sairas ja hänen lähtönsä on pian edessä. Silloin havahduin ja ajattelin, että tätä en ollut ottanut huomioon. Ryntäsin ulos ja menin metsään rukoilemaan. Vuodatin sydämeni Jumalalle ja pyysin, että äitini saisi elää vielä vuoden. Lupasin, että jos niin käy, olen valmis seuraamaan sinua Jeesus.

Jeesus antoi minulle tähän uskon lahjan ja olin täysin varma, että näin tapahtuu. Tullessani sisään mökkiin, äiti otti taas sairautensa ja kuolemansa puheeksi. Vakuutin häntä, että et kuole pitkään aikaan. Äiti rauhoittui ja asiasta ei enää puhuttu. Hän tervehtyi ja seuraavana talvena ajattelin rukoustani. Sitäkin ajattelin, että miksi olin pyytänyt vain vuoden lisäaikaa.

Seuraavana kesänä äitini kuoli äkisti sydäninfarktiin. Siitä oli tasan vuosi, kun olin pyytänyt hänelle vuoden lisäaikaa. Sairaalasta tultuani ja kävellessäni vanhempieni kotiin, kysyin Jumalalta, miten kauan isä saa elää. Koin, että 10 vuotta. Isä menehtyi melkeinpä 10 vuotta myöhemmin äitini kuolemasta.

Vaikka Jumala vastasi näin konkreettisesti rukouksiini, en itse pitänyt lupaustani enkä lähtenyt Jeesuksen opetuslapseksi. Hylkäsin jälleen Herrani.

Olin mennyt naimisiin ja muuttanut asumaan Kauvatsalle. Sain kaksi lasta enkä todellakaan puhunut heille juuri lainkaan Jeesuksesta, eikä iltarukouksista ollut tietoakaan.

Joskus 2000-luvun alussa kuulin Jumalan taukoamattoman kutsun Jeesuksen ristin juurelle. Polvistuin kotona sänkyni viereen ja vihdoin sanoin tosissani: Anna Jeesus minun syntini anteeksi ja ota minut tällaisena rikkinäisenä opetuslapseksesi. En jaksa enää omalla voimallani.

Hän antoi armossaan rauhan ja nämä Jes 54:10 sanat tulivat mieleeni: Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Tämänkin jälkeen elämäni on ollut kovinkin kivikkoista, mutta nyt on turva Herrassa – tapahtuu mitä tapahtuu.