Rakastava Isä ja kaksi kadonnutta poikaa

Jumala on armollinen Isä. Hän etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja antaa synnit anteeksi. Taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt.

Jeesus sanoi:

    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’

Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.

    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään.

Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Edessämme on kenties koko Raamatun tärkein ja tutuin vertaus, joka tunnetaan nimellä Tuhlaajapoika. Nimi ei ole kovin hyvä, sillä vertauksen päähenkilö ei ole tuhlaajapoika vaan isä, jonka ihmeellinen rakkaus kertoo Jumalasta. Vertauksen nimi on paremminkin Rakastava Isä ja kaksi hänen kadonnutta poikaansa.

Koko Raamatun päähenkilönä on Jumala ja vasta sivurooleissa seikkailee ihminen. Toki on niin, että näiden sivuroolien kautta mekin pääsemme mukaan tapahtumiin ja voimme samaistua näihin henkilöihin. Raamattu puhuu aina Jumalasta ja meistä ihmisistä.

Kun luemme tämän vertauksen, helposti me hukkaamme siitä kovin paljon. Tunnemme tarinan pääkohdat ja sen loppuratkaisun. Tulkitsemme asioita oman kulttuurimme läpi emmekä tunne Lähi-idän kulttuuria juuri lainkaan. Moni ratkaiseva yksityiskohta – nimenomaisesti lausuttu tai lausumaton seikka rivien välissä jää huomaamatta. Näin menetämme paljon olennaista.

Käsissämme on kuin vanha värivalokuva, jonka värit ovat pahasti haalistuneet. Hädin tuskin erotamme tärkeimmät piirteet. Meille on kerrottu jotain tuosta kuvasta ja tulkitsemme näkemäämme sen mukaan. Onneksi nykyään on mahdollista remasteroida eli ”uudelleen korjata” alkuperäinen kuva tai filmi. Se tuo kaikki värisävyt ja piirteet takaisin alkuperäiseen loistoonsa.

Jeesuksen vertausten ja niiden ratkaisevan tärkeän kulttuuritaustan kenties paras selittäjä on Kenneth E. Bailey. Syvästi Raamattua kunnioittaen hän avaa teoksissaan vertausten maailman värit, tuoksut, tunnelmat, jännitteet ja syvimmätkin mielenliikahdukset esille. Olen saanut todella paljon juuri häneltä aineksia ja sisältöä näiden vertausten selityksiin. Itse olen nähnyt vain kuoren, mutta Bailey avaa koko sisällön nautittavaksemme.

Bailey tuntee lisäksi vertausten kirjallisen rakenteen ja juutalaisen kerronnan, etenkin toiston hienoudet. Näitä piirteitä ei ole tässä mahdollista avata, koska ne veisivät paljon tilaa. Niiden valossa tulee kuitenkin kirkkaasti esille, että jokainen vertaus on kuin taidokkaasti hiottu timantti. Jokaisella lausutulla ja lausumattomalla sanalla, ajatuksella ja lauseella on tärkeä ja syvällinen merkitys. Jeesus on käsittämättömän huikea opettaja!

Muutoinkin käsityksemme Jeesuksesta on hyvin väljähtynyt ja oman kulttuurillisten tulkintojen pilaama. Kun nyt varomme millään tavalla herättämästä huomiota ja aiheuttamasta uskonnollista väittelyä, Jeesus astuu suoraan kiivaimpaan ”luotisateeseen” ja voittaa jokaisen erän sata nolla.

Meidän kuvamme Jeesuksesta on kuin pienessä häkissä oleva vanha väsynyt leijona, joka lähinnä vain nukkuu ja kehrää, jos joku vain muistaa silittää. Tosiasiassa Jeesus on leijonien Kuningas, joka ottaa hallintavallan suvereenisti, mutta silti ehdottomasti rakastaen. Päästäkäämme todellinen Herra ja Vapahtaja irti, niin alkaa tapahtua!!!

Baileyn teoksia on käännetty muutamia suomeksi ja julkaistu Perussanoman toimesta:

  • Yhtä juhlaa – Luukas 15 vertaukset, 1995
  • Maalaisjärjellä – Avaimia Jeesuksen vertauksiin, 1995
  • Tuhlaajapoikien paluu, 2003
  • Jeesus, Lähi-idän asukkaan silmin, 2008

Juridinen tausta

Juutalaisen perintöoikeuden mukaan vanhin poika peri pääosan (kaksinkertaisen osan). Se oli tärkeää, jotta maaomaisuus ei pilkkoutunut liian pieniksi pirstaleiksi vaan maatila säilyi elinvoimaisena. Tässä tapauksessa vanhemmalle pojalle kuului kenties noin 3/4-osaa ja nuoremmalle 1/4-osa perinnöstä, mikäli poikia oli vain kaksi.

Muutoinkin etenkin maaomaisuus ja karja olivat sama kuin koko elämä. Lähi-idän asukas on syvästi sidottu omaan maahansa ja omaisuuteensa. Se on hänen kotinsa ja koko elämänsä. Perinnön jakaminen merkitsi elämän jakamista. Alkukielen sana viittaakin juuri tähän. Voimme vain kuvitella, mitä pakkosiirtolaisuus merkitsi juutalaisille. Se oli lähes tulkoon sama kuin kuolema.

Mutta minkäänlaista ennakkoperinnön vaatimista laki ei tuntenut. Sellainen olisi ollut hirvittävän törkeää ja se olisi ollut suorastaan tuskastunut toive ja ilmaus siitä, että kunpa tuo ukko jo kuolisi ja saisimme rahat taskuumme!

Juutalaisen ja Lähi-idän kunniankulttuurin mukaan poika, joka vaatii isältään ennakkoperintöä, pitää ruoskia. Missään tapauksessa hänen pyyntöönsä ei suostuttaisi. Toisaalta laissa ei suorastaan kielletä ennakkoperinnön pyytämistä ja sellaisen antamista – koska sellainen ei tulisi edes mieleen.

Mutta tässä vertauksessa nuorempi veli vaati ennakkoperintöä, mikä oli sanomattoman röyhkeää ja törkeää. Kuulijat hätkähtivät. Vielä enemmän he hätkähtivät, kun isä suostui vaatimukseen. Jostain syystä vanhempi velikin suostui jakoon ja siten hänkin syyllistyi samaan loukkaukseen. Tämä on taustalla eikä tule niin selvästi esille.

Mikäli isä lupaa pojilleen tietyn perinnön jo eläessään, omaisuutta ei saa silti myydä ennen hänen kuolemaansa. Lisäksi isä saa nauttia omaisuudesta ja sen tuotosta. Kukaan kunniallinen juutalainen ei ostaisi tällaista omaisuutta, mikäli sitä kaupattaisiin niin kauan kuin perheen isä vielä oli elossa. Se olisi myös varsin huonoa bisnestä ostaa jotain sellaista, minkä saisi käyttöön ehkä vasta 20 vuoden päästä.

Hätkähdyttävää vertauksessa on sekin, että isä antoi nuoremmalle pojalle luvan myyntiin. Mahdollisesti poika myi omaisuuden hyvin nopeasti ja huonoon hintaan jollekin ei-juutalaiselle ostajalle. Israelissa oli paljon muita kansallisuuksia, mikä jää nykylukijalta usein huomaamatta. Normaalisti maaomaisuuden kauppa kesti kuukausien ajan, joskus jopa vuosia.

Vertauksen lopussa isä sanoi vanhemmalle pojalle: ”kaikki, mikä on minun, on sinun”. Näin ollen isän lupaus perinnöstä piti edelleen täysin paikkansa. Nuorempi oli jo saanut osansa ja tuhlannut sen. Jäljellä oleva kuului täysimääräisesti vanhemmalle pojalle, ja samalla isällä oli vielä täysi käyttöoikeus omaisuuteen.

Hätkähdyttävä kuvaus loukkausten sarjasta

Vertaus on monella tavalla hätkähdyttävä. Jeesuksen kuulijat lensivät selälleen monta kertaa hämmästyksestä. Mitään tällaista ei ole nähty eikä kuultu! Mutta meille vertaus on hyvin siloteltu ja oikeastaan vastaa aikamme ihanteita. Ennakkoperintöhän on hyvä ja viisas ratkaisu mm. verotuksellisista syistä! Eihän siinä ole mitään erikoista.

Mutta juutalaisen kulttuurin valossa tuhlaajapoika käyttäytyi törkeällä tavalla ja loukkasi äärimmäisen syvästi isää ja hänen kunniaansa vaatimalla ennakkoperintöä. Näin poika todella osoitti toivovansa isänsä kuolemaa ja kun se viipyi, hän tuskastui. Lähi-idän kulttuurissa tällainen loukkaus on anteeksiantamaton. Sillä olisi ollut vakavia seurauksia pojalle.

Kaiken lisäksi poika halusi muuttaa saamansa perintönsä heti rahaksi. Tähänkin isä suostui ja katsoi sivusta, kuinka poika myi sukupolvien ja vuosikymmenten uurastuksen tuoman omaisuuden alihintaan jollekin tuntemattomalle pakanalle. Myöhemmin poika tuhlasi kaiken surutta.

Kaikelle tapahtuneelle oli paikallinen yleisö eli tiivis kyläyhteisö. Juutalaisessa kylässä ihmiset asuivat tiiviisti ja olivat päivittäin kanssakäymisissä toistensa kanssa. Kapean pääkadun varrella istuttiin, juteltiin, tehtiin kauppaa, ratkottiin asioita ja kerrottiin tuoreimmat uutiset ja juorut. Kaikki oli yhteistä tietoa ja se oli normaalia. Mikään ei tapahtunut salaa ja peiteltynä vaan avoimesti keskellä kirkasta päivää.

Varakkaan isän pojan vaatimus, myyntiaikeet ja poismuutto tulivat kyläläisten tietoon tunneissa, ellei jopa minuuteissa. Kaikki tapahtui heidän silmiensä edessä. Yhdessä he kokivat vihan poikaa kohtaan ja tuomitsivat hänen tekonsa. Poika oli kirottu.

Oli jopa erityinen menettelytapa ”qetsatsah”, jolla perimmäistä kunniaa loukannut henkilö erotettiin yhteisöstä. Kyseessä oli usein maaomaisuuden myyminen nimenomaan pakanalle, ulkopuoliselle. Tämä kertoo maaomaisuuden suuresta arvosta. Rituaalissa tuotiin paahdettuja jyviä ja pähkinöitä, jotka pantiin ruukkuun. Ruukku särjettiin ihmisten edessä ja samalla julistettiin: Se tietty henkilö on nyt leikattu irti perinnöstään! Menettely merkitsi erottamista kyläyhteisöstä. Erottamisen saattoi kumota vain niin, että henkilö osti maan takaisin ja palautti sen jälleen juutalaiselle suvulleen. Anteeksiannon saattoi siis ostaa.

Tuhlaajapojan toiminta ei loukannut vain isää vaan koko kyläyhteisöä. Myöhemmin juuri tämän koko yhteisön vihan ja halveksunnan kohtaaminen oli hänelle pahin uhka. Monissa tilanteissa, joita evankeliumikirjat kuvaavat, Jeesus kohtasi nimenomaan koko yhteisön hylkäämiä ihmisiä.

Yhteisön hylkäämä ihminen on kuollut ihminen. Lähi-idässä yksinäisyys on sama kuin kuolemantuomio. Tämän näin Etiopiassakin. Tulkkini ei ymmärtänyt, mitä sana yksinäisyys tarkoittaa, vaikka kuinka selitin. Myöhemmin hän muutti Suomeen… ja hyvin pian hänelle selvisi tuon sanan merkitys omakohtaisen kipeästi.

Vanhemman veljen vaikeneminen

Tapahtuneen keskellä vanhempi veli ei sano mitään. Saatamme ajatella, että hän on vain taustalla. Mutta hänen vaikenemisensa hypähtää sekin kuulijan silmille.

Etiopiassa kuten juutalaisessa kulttuurissa sovittelijalla on hyvin keskeinen rooli. Nimittäin ristiriitatilanteessa on aina sovittelija, joka pyrkii saattamaan osapuolet sovintoon. Se oli erityisesti lähisukulaisen tehtävä.

Kuulijat olettivat, että vanhempi veli alkaa heti sovitella tilannetta. Mutta hän ei tee niin. Se kertoo, että hänen suhteensa sekä veljeensä että isäänsä oli hyvin huono. Perhe oli todella hajalla. Pojat eivät kunnioittaneet isäänsä eivätkä toisiaan.

Vanhempi veli kyllä otti vastaan ennakkoperintönsä (vastoin kulttuurinormeja) ja siten loukkasi syvästi isäänsä. Hän oli kiinnostunut vain omasta osastaan eikä välittänyt lainkaan veljen kohtalosta.