PAAVALI – fariseuksesta apostoliksi, osa I

Apostoli Paavali sai Jumalalta hyvin merkittävän tehtävän: hänen tuli julistaa evankeliumia ei-juutalaisille ja perustaa seurakuntia heidän keskuuteensa. Tämän ohella Paavali kirjoitti toistakymmentä kirjettä, jotka on talletettu Uuden testamentin sivuille. Paavali tunsi erittäin hyvin Vanhan testamentin, vaikka osittain tulkitsikin sitä väärin, juutalaisten traditioiden mukaisesti. Kohdattuaan Kristuksen ja saatuaan Pyhän Hengen Kirjoitukset avautuivat hänelle uudella, syvällisellä, alkuperäisellä tavalla. Pyhän Hengen johdatuksessa Paavali tutki ja selitti Kristuksen Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen merkitystä ja opetti sen pohjalta kristillistä elämää. Tämän myötä Paavalin teologialla oli valtavan suuri merkitys kristikunnan historiassa. Sen tähden sitä vastaan on myös hyökätty rajusti mitätöiden ja vääristäen Paavalin persoonaa ja opetuksia. Ja siksi meidänkin on syytä tutustua Paavaliin mahdollisimman tarkasti.

Paavalin motto, perusajatus löytyy Roomalaiskirjeestä, sen 1 luvusta: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle uskovalle, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin on kirjoitettu: uskosta vanhurskas saa elää” (16-17). Tämä kaikukoon sydämissämme ja mielissämme, aina ja kaikkialla.

Mutta miten Paavali päätyi tähän mottoon ja missä ympäristössä hän kasvoi?

 

I  FARISEUS SAUL

 

Paavalin elämää ja vaiheita kuvataan Apostolien teoissa ja lisäksi monet Uuden testamentin kirjeet ovat hänen käsialaansa. Paavali kertoo niissä moniakin seikkoja itsestään ja vaiheistaan. Kuunnellaan nyt, mitä Paavali kertoo, ikään kuin hän seisoisi meidän keskellämme. Paavali sanoo:

”Minä olen juutalainen mies, − Tarson, tunnetun Kilikian kaupungin kansalainen” (nykyisen Turkin kaakkoisosasta). ”Olen ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä ja olen Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, heprelainen, heprealaisista syntynyt, lakiin nähden minä olen ollut fariseus. – – – Rooman kansalaisoikeus minulla on syntymästäni asti. Kaikki juutalaiset tuntevat minun elämäni nuoruudestani asti, koska alusta alkaen olen elänyt kansani keskuudessa ja Jerusalemissa. Ja minut on Gamalielin jalkojen juuressa opetettu. Olen kuitenkin ikään kuin keskosena syntynyt ja halvin apostoleista, sillä olen vainonnut seurakuntaa”.

 

Paavalin ympäristö, lapsuus ja nuoruus

Paavali oli juutalainen mies, ja hän kuului kansaan, jonka arvot, usko, tavat ja käyttäytyminen poikkesivat ympäröivien kansojen ja ihmisten elämästä. Juutalaisia oli lähes kaikkialla, he elivät yhdessä muiden kanssa, mutta he olivat omaleimaisia.

Mekin olemme Jumalan kansaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Meidän arvomme, uskomme, tapamme ja käyttäytymisemme saattavat poiketa vallitsevasta elämänmenosta. Suomi on pitkään ollut kristillinen maa, mutta sen kristillisyys on murenemassa kovaa vauhtia, jopa kirkon sisällä. Miten jaksamme pitää kiinni uskosta ja sen mukaisesta elämästä? Kuinka paljon mukaudumme?

Paavalin kotiseutu oli Kilikia, joka oli merkittävä kaupan keskus. Siellä Paavali oppi ajan tavan mukaan isänsä ammatin – joko nahkurin tai teltantekijän ammatin. Työ ja ahkeruus olivat tärkeää, mutta silti sydämen keskipisteessä oli välttämätöntä säilyttää Jumala. ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä kumpuaa” (Snl 4:23)

 

Roomalaisen hallinnon merkitys

Paavali syntyi juutalaiseen, varakkaaseen perheeseen, jolla oli Rooman kansalaisuus. Sen saattoi saada suoraan syntymänsä perusteella, sen saattoi ostaa tai saada palkkioksi merkittävistä ansioista. Mekin kuulumme Euroopan Unioniin, joka on noussut Rooman perilliseksi. Monet aikanaan äänestivät sitä vastaan täällä Suomessa, mutta pieni enemmistö oli toista mieltä.

Paavali oli Rooman kansalainen. Ehkä se lisäsi hänen arvovaltaansa hänen ollessaan fariseus, vaikka toisaalta fariseukset olivat hyvin isänmaallisia. Myöhemmin apostolina hän käytti sitä omaksi ja evankeliumin hyödyksi. Hän sai liikkua vapaasti ja nauttia oikeusturvaa. Häntä ei saanut rangaista ilman oikeudenkäyntiä. Paavali kehotti kunnioittamaan esivaltaa ja rukoilemaan sen puolesta. Silti Jumalaa tuli totella enemmän kuin ihmistä. Paavali ei suostunut keisarin palvontaan ja lopulta hänet mestattiin miekalla, Rooman lakien mukaan.

Tässä on meille malli, miten meidän tulee suhtautua EU:n ja yhteiskuntaan. Käytetään sen suomia mahdollisuuksia evankeliumin eteenpäin viemiseksi, vaikutetaan sen sisällä niin, että pimeys ei sitä valtaisi. Rukoillaan esivallan puolesta, mutta totellaan enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. Kun kirkkomme muuttuu yhä enemmän yhteiskunnan näköiseksi, joudumme toimimaan samoin senkin piirissä: kirkossa mutta sisäisesti vapaana, itsenäisenä ja raamatullisen uskon säilyttäen.

Paavalin periaatteena oli julistaa ensin juutalaisille eli oman uskonnollisen viiteryhmän jäsenille synagogissa, ja sitten myös – usein pois ajettuna – ei-juutalaisille. Toiseksi, Paavali perusti seurakuntia, jotka olivat uskovien hengellisiä koteja sen ajan yhteiskunnallisen ja uskonnollisen maailman keskellä. Elävät hengelliset kodit ovat suunnattoman tärkeitä. Hilja Aaltosen sanoin: ”Pysykää lähteellä”, iankaikkisen elämän lähteellä.

Kun pidämme uskomme Häneen ja Jumalan Sanaan, saamme kerran kuulla: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Ottakaa vastaan perintönne, valtakunta, joka on ollut valmistettuna teitä varten maailman perustamisesta asti” (Matt 25:34).

 

Kreikkalaisuuden vaikutus

Rooman laki oli Paavalin ajan oikeudellinen ja sotilaallinen järjestys. Kreikkalainen filosofia ja kulttuuri olivat tuon ajan ajattelun ja elämän ihanne. Nämä vaikutteet olivat Paavalin kotiseudulla läsnä. Israelissakin valistuneet ihmiset ihannoivat niitä ja sen ihanteen mukaisia rakennuksia nousi monin paikoin, urheilukilpailuja järjestettiin ja lopulta kreikkalainen filosofia tunkeutui kirkonkin ajattelijoiden näkemyksiin niin, että kristillinen usko hämärtyi ja muuttui niin monimutkaiseksi pohdinnaksi, että siitä tuli vain oppineiden saivartelua.

Paavali tunsi paljon kreikkalaista ajattelua, kulttuuria ja uskonnollisuutta. Äärimmäisenä fariseuksena hän todennäköisesti vastusti ankarasti kreikkalaisuuden vaikutuksia Israelissa. Apostolina Paavali osoitti tuntevansa kreikkalaisuuden ja osin sitä siteerasikin, mutta aina kristillisessä viitekehyksessä ja merkityksessä. Hän otti myös esimerkkejä urheilukilpailuista. Oli siis hyvä tuntea oman aikansa henkinen ilmapiiri – mutta suhtautua siihen harkitsevasti ja kriittisesti –sekä peilata sitä kristilliseen uskoon. Näin Paavali saattoi julistustehtävässään löytää kosketuspintoja aikansa ei-juutalaisiin ihmisiin ja jopa perustella Raamatun opetuksia.

Nykyisessä ajassamme kreikkalainen viisaus pukeutuu usein tieteen muotoihin ja kaavoihin. Se voi innoittaa tarkkaan ja hyvään luonnontieteelliseen tutkimukseen, mutta se voi myös johtaa liberaaliin itsepetokseen, jossa maailma suljetaan sen Luojalta ja kaikki väkisin selitetään ihmisestä käsin. Raamatuntulkinnassa se on johtanut kristillisen uskon kieltämiseen niin Kristuksen persoonan ja sovitustyön kuin kristillisen moraalin kohdalla.

 

Jumalan Sanan ehdottomuus ja luotettavuus

Vaikka Paavali tunsi kreikkalaisen ajattelun, hän lähtökohtaisesti pitäytyi Jumalan todellisuuteen ja ilmoitukseen. Farisealaisuudessa Jumalan Sanan korvasi perinnäissäännöt, jotka keskittyivät ihmiseen ja tekoihin. Kääntymyksensä myötä Paavali löysi Jumalan ja armon Kristuksessa, sekä Jumalan Sanan tärkeyden. Sen vuoksi Paavali kehotti nuorta Timoteusta sanoen: ”Pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma. Sinä tunnet jo lapsuudestasi asti pyhät Kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Koko Raamattu on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta ja on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa” (2 Tim 3:14-16).

Raamatun tulkinta ei ole vain makuasia – se on pelastuksen asia. Tunne pyhät Kirjoitukset, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jumalan Sana synnyttää pelastavan uskon ja johtaa kristilliseen elämään.

 

Kirjanoppineet ja fariseukset

Tuon ajan kirjanoppineet olivat ammattiryhmä, joka syntyi pakkosiirtolaisuudessa. Temppeli oli tuhottu eikä pappeja enää siinä mielessä tarvittu tuohon aikaan. Pappien opetustehtävän korvasivat nämä kirjanoppineet, jotka perehtyivät juutalaisiin Kirjoituksiin, opettivat niitä ja toimivat myös tuomareina. Pappeus elpyi toisen temppelin myötä mutta ei noussut entiseen arvoonsa.

Fariseukset olivat usein kirjanoppineita ja edustivat lain ankarinta tulkintaa. Heidän uskonnollinen puolueensa syntyi makkabealaisajan hiipuessa ja kreikkalaisuudessa vahvistuessa. Sana fariseus tarkoittaa ”eristäytymistä”. He halusivat varjella juutalaista puhdasoppineisuutta. Tätä he halusivat edistää keräämällä isien perinnäissääntöjä ja rakentamalla ns. lain aitausta, jonka pikkutarkoilla säädöksillä ja ohjeilla haluttiin varmistaa, että lakia ei edes vahingossa rikottaisi. Tämä johti moniin vääristymiin, keskittymiseen epäolennaisiin seikkoihin, kummallisiin puhtaus ja saastaisuus säännöksiin ja hengelliseen ylpeyteen ja teatteriin. Fariseuksia oli suhteellisen vähän, kenties noin 6000, mutta heidän arvostuksensa oli korkea kansan keskuudessa. Farisealaisuuden sisälläkin oli eri suuntia, lievempi Hillelin ja ankarampi Shammain koulukunta. Farisealaisuuden jatkajia ovat nykyään ortodoksijuutalaiset. Paavali kasvoi hilleliäisestä farisealaisuudesta tiukempaan shammailaiseen farisealaisuuteen ja vielä siitäkin jyrkemmäksi.

 

Uskonnollisuus ja uskonnottomuus

Vaikka Paavalin ajassa vaikutti roomalaisuus ja kreikkalaisuus, ajan henki oli voimakkaan uskonnollinen. Se oli avoimesti ja kaikkialla esillä. Tässä on selkein ero meidän aikaamme täällä länsimaissa. Yhteiskunta on maallistunut ja uskonnosta on tehty yksityisasia. Uskonnollisuus on silti yhä läsnä, mutta sen muodot ovat muuttuneet yksilöllisiksi ja peitellyiksi. Mutta meidän tarvitsee vain raaputtaa pintaa. Vielä nykyäänkin ihmisen peruskysymykset ovat samat: miksi elän, mitä on kuolema, onko Jumalaa, millainen hän on, voinko saada anteeksi? Vielä nykyäänkin evankeliumi on ainoa täydellinen vastaus, joka antaa rauhan ja levon sydämeen ja elämään.

 

Juutalaisen pojan kasvun tie ja vaiheet

Juutalainen poika käy läpi monia kasvatuksellisia ja koulutuksellisia vaiheita: Poikien kasvatuksen päävastuu oli isällä, joka opetti määrätyt rukoukset, osan Psalmeista ja muita tekstejä. Poikia lähetettiin synagogaan kanttorin oppilaaksi. Siellä he oppivat Kirjoitusten tekstejä ja hyvää käytöstä. He olivat ”synagogan pikkulapsia”.

Kymmenvuotiaana poikia alettiin perehdyttää suulliseen lakiin ja ns. lain aitaukseen, perinnäissäännöksiin, joilla haluttiin varmistaa, että lakia ei rikottaisi vahingossakaan. Paavali sai tällaisen kasvatuksen, jopa ”lain ankarimman tulkinnan” mukaan kuten hän itse sanoi. Mahdollisesti Paavali omaksui epätoivoisen täydellisyyden mallin, jota hän lopulta ei koskaan kyennyt täyttämään. Se osaltaan johti Paavalin lopulta syvään itsevihaan, mikä purkautui vihana kristittyjä vastaan. Luther ja monet muut kilvoittelijat joutuivat samaan ansaan, epätoivoiseen omavanhurskauden yritykseen. Saman ongelman kanssa kamppailee jokainen ihminen – kunnes löytää armon ja pelastuksen Kristuksessa Jeesuksessa.

 

Paavali lähettiin lisäoppiin Jerusalemiin kenties noin 15-vuotiaana. Siellä rabbi Gamaliel piti 500 oppilaan koulua. Hänet mainitaan Apostolien teoissa nimeltä. Häntä pidettiin maltillisena, viisaana ja sovittelevana. Taustahahmona oli isoisä, kuuluisa rabbi Hillel, joka edusti farisealaisuuden lievempää suuntaa. Ilmeisesti Paavali ei lopulta tyytynyt tähän vaan omaksui paljon tiukemman linjan, jota edusti rabbi Shammai. Paavali itse kuvasi ajatteluaan ja kehittymistään näin: ”Edistyin juutalaisuudessa pitemmälle kuin monet samanikäiset heimossani ja ylen innokkaasti kiivailin isieni perinnäissääntöjen puolesta. Elin ankarimman lahkon mukaan fariseuksena.” (Gal 1:14). Lopulta hän meni vielä pitemmälle kuin Shammai opetti.

Paavali kohtasi kovia vaatimuksia. Kenties hän kantoi jo kodistaan vaatimusten taakkaa. Hän kuului Benjamin sukukuntaan ja sai sen maineikkaan, tosin epäonnistuneen kuninkaan nimen ”Saul / Saulus”. Paavaliksi häntä kutsutaan vasta kääntymyksen jälkeen. Saul-kuningas oli muita päätään pitempi. Paavalistakin piti tulla sellainen. Kuitenkin varhainen kristillinen lähde kuvaa Paavalia seuraavasti: ”Hän oli pienikokoinen, päälaeltaan kaljuuntunut, vääräsäärinen, mutta ruumiiltaan hyväkuntoisen näköinen; hänen kulmakarvansa olivat yhteen kasvaneet ja hän oli kyömynenäinen”. Nimi Paulus, Paavali tarkoitti pientä, pikkuista, mikä kuvasti hänen todellista olemustaan.

Paavalin, siis Sauluksen olemus olikin kaikkea muuta kuin nimi edellytti. Nimi kuvasti vahvasti vanhempien toiveita. Kenties odotukset ja vaatimukset olivat niin suuria, että hän piiskasi itseään säälimättömästi eteenpäin. Samalla sisäinen ristiriita todellisuuden ja odotusten kanssa kasvoi kestämättömäksi, mikä johti vihaan. Tämän edessä joudumme kysymään: Miten me kasvatamme omia lapsiamme? Minkälaisia vaatimuksia olemme heille asettaneet? Kokevatko he olevansa rakastettuja ja hyväksyttyjä sellaisina kuin he ovat? Entä kannammeko me itse tällaisia taakkoja omasta lapsuudestamme? Miten niitä voisi purkaa ja keventää?

 

Juutalaisesta nuorukaisesta sanotaan: ”20-vuotiaana hän on valmis sotaan”. Saulus otti tämänkin hyvin kirjaimellisesti.

Elettiin vaiheita, jolloin Kristus oli voimakkaasti hämmentänyt ja kuohuttanut juutalaista yhteiskuntaa. Hänet oli naulittu ristille, mutta jotkut väittivät hänen nousseen kuolleista. Alkuseurakunta alkoi kasvaa voimakkaasti ja apostoleja kuulusteltiin ja kiellettiin julistamasta. ”Mutta he eivät lakanneet vaan opettivat joka päivä pyhäkössä ja kodeissa ja julistivat evankeliumia Jeesuksesta” (Apt 5:42).

Tämä johti yhä uusiin yhteenottoihin ja väittelyihin. Ensimmäinen diakoni Stefanus kohtasi marttyyrikuoleman (Apt 6-7 luvut): ”Niin he ajoivat hänet ulos kaupungista ja kivittivät hänet, ja todistajat riisuivat viittansa Saulus-nimisen nuoren miehen jalkoihin. Kun he kivittivät Stefanusta, tämä rukoili: Herra Jeesus, ota minun henkeni. Lyyhistyen polvilleen hän huusi kovalla äänellä: Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä! Sen sanottuaan hän nukkui pois” (Apt 7:59-60).

Vastakkain olivat Saulus ja Stefanus, vihan lapsi ja rakkauden lapsi. Saulus / Paavali oli tuolloin noin 28-vuotias. ”Myös Saulus hyväksyi Stefanuksen surmaamisen. Sinä päivänä puhkesi suuri vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan… Saulus raateli seurakuntaa, kulki talosta taloon, raastoi ulos miehiä ja naisia ja toimitti heidät vankilaan” (8:1,3).

 

Juutalainen mies on ”30-vuotiaana väkevimmillään”. Tuossa iässä Saulin toiminta oli rajuimmillaan. Mutta Jumala käänsi tämänkin kauheuden evankeliumin voittokuluksi: ”Ne, jotka näin olivat hajaantuneet, kulkivat paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa” (8:4).

Myös Damaskokseen syntyi vahva kristillinen seurakunta, josta Saulus kuuli: ”Saulus puhkui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo ja pyysi tältä kirjettä Damaskoksen synagogille” (9:1-2), jotta voisi vangita kaikki ”sen tien vaeltajat”.

 

Äärimmäisessä fanaattisuudessa Saul koki äärimmäisen kriisin. Saulin kasvua Paavaliksi ja apostoliksi käsitellään seuraavassa opetuksessa, osa II.