Miksi kristinusko ei kiinnosta

MIKSI KRISTINUSKO EI KIINNOSTA?

Raija-Leena Loisa

Taustaa

Tarkoitukseni on pohtia syitä, miksi erityisesti kristinusko on ihmisten mielestä epäkiinnostavaa tai jopa haitallista. Miksi erityisesti länsimaissa elävä ihminen ei enää tahtoisi uskoa Jumalaan siten kuin kristinuskon mukaan opetetaan? Onko kyse edes oikeastaan selkeän ateistisesta identiteetistä? Voi olla pikemminkin yhä enemmän niin, että kristillinen maailmankuva ja jumalausko ovat vain menettäneet uskottavuutensa ihmisten mielessä. Niillä ei ole ihmisille mitään merkitystä enää: eivät vain ”nappaa” eivätkä ”kolahda”. Kristillinen maailmankuva edustaa ehkä monien mielestä vanhentuneita moraalikäsityksiä tai taikauskoa ja perustuu sellaisiin yliluonnollisiin olettamuksiin, joita ihmiset eivät voi enää ottaa vakavasti.

Kristillisen maailmankuvan pohjaa ryhdyttiin murentamaan voimakkaammin 1700-luvun valistusajattelun myötä. Valistusajattelusta on lähtenyt liikkeelle monia virtauksia, jotka kyseenalaistavat juuri ne kristillisyyden perustavat seikat, joista uskomme saa ainutlaatuisen identiteettinsä. Ateististen uskomusten lisäksi näihin virtauksiin kuuluu myös liberaaliteologia.

Klassinen ateismi voitaisiin jakaa kahteen pääsuuntaan. Ludvig Feuerbachin (1804-1872) ajatuksista syntyi kiteytetysti sanoen käsitys, että Jumala ei luonut ihmistä vaan ihminen loi jumalat. Tätä ajatusta ovat vieneet eteenpäin omilla painotuksillaan Karl Marx (1818-1883), joka ajatteli jumalan idean syntyvän ihmisen mielessä lohdutukseksi hänen kokiessaan yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Sigmund Freud (1856-1939) puolestaan ajattelin jumalan idean syntyvän ihmisen alitajunnassa hänen etsiessään vastausta syvimpiin odotuksiinsa elämästä. Toisena pääsuuntana voitaisiin pitää ajatusta siitä, että tieteen ja uskon väillä on jonkinlainen sotatila. Tässä yhteydessä puhutaan erityisesti luonnontieteistä ja niihin nojautuvasta uskosta tieteen kaikkivoipaisuuteen. Tällaista ateistista linjaa voisi kutsua skientistiseksi, ts. tieteisuskoiseksi.

Länsimainen identiteetti nykyisin on kuitenkin luonteeltaan enemmänkin uskonnoton kuin selkeästi ateistinen. Uskonnottomuuteen liittyy juuri täydellinen välinpitämättömyys kaikkien uskonnollisten uskomusten suhteen. Ihmisen mielestä ei ikään kuin tunnu enää löytyvän tilaa Jumalalle. Voisi todeta, että Friedrich Nietzsche (1844-1900) ennakoikin 1800-luvun lopulla nykyistä tilannetta. Albert Camus on todennut Nietzschestä: Hän ”ei luonut ’projektia Jumalan surmaamiseksi’ vaan pikemminkin ’löysi hänet kuolleena aikalaistensa sielusta’”. Nietzsche ikään kuin havainnoi sitä tosiasiaa, että kulttuurissamme ei jumalauskoa pidetä enää uskomisen arvoisena. Vaikka asia olisi kuinka väärin, sitä kuitenkin tapahtuu ja tämä mieliala on länsimaissa koko ajan laajenemassa.

Tilastotietoa Suomesta

Seuraavassa on esiteltynä joitakin tilastollisia mittauksia, jotka kuvaavat jollain tavoin nykyistä mielialaa erityisesti Suomessa. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomista kaikki eivät tietenkään ole ateisteja. Haasteena on kuitenkin se, että uskonnollisesti sitoutumattomia ja ateisteja on kirkon jäseninä.

Uskontokuntiin kuulumattomat ovat eräs maamme suurimmista vähemmistöistä, valtakunnallisesti noin miljoonan luokkaa, ja osuus kasvaa. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumista voidaankin pitää eräänä uskonnollisuutta kuvaavana mittarina. Tilastokeskuksen keräämien tietojen mukaan vuonna 2014 uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oli 23,5 prosenttia koko väestöstä. Lukumääräisesti heitä oli 1 286 458. Vuonna 2011 heitä oli 20,1 prosenttia ja lukumääräisesti jo silloin ylitettiin miljoonan raja (1 087 972). Pääkaupunkiseudulla osuus on vielä muuta maata suurempi, 40 prosentin luokkaa. Ortodoksien ja muiden uskontojen osuus on muutamia prosentteja. On syytä havahtua siihen tosiasiaan, että uskonnottomat ja ateistit muodostavat merkittävän ja kasvavan osan juuri pääkaupunkiseudun väestöstä.

Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa Haastettu kirkko – Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 on teetetty TNS-Gallup Oy:n toimesta kysely suomalaisten uskonnollisuudesta. Kyselyn nimi on Gallup Ecclesiastica 2011. Kysely tehtiin kaikkien suomalaisten parissa, eikä koske pelkästään kirkon jäsenistöä.

Seuraavassa on esiteltynä kyselyn tuloksista poimittuja muutamia tärkeimpiä uskonnollisuutta kuvaavia mittareita ja niihin liittyviä prosenttiosuuksia.

Niiden osuus suomalaisista, jotka uskovat Jumalaan siten kuin kristinuskon mukaan opetetaan, on 27 prosenttia.
Niiden osuus, jotka ilmoittavat uskovansa Jumalaan, mutta eri tavoin kuin kirkko opettaa on 23 prosenttia.
Niiden osuus, jotka ilmoittivat, etteivät usko Jumalan olemassaoloon on tässä kyselyssä 21 prosenttia.

Tämä viimeksi mainittu luku on Suomessa kaikkien aikojen suurin. Vuonna 2007 vastaava prosenttiosuus oli 11. Niiden osuus, jotka eivät lainkaan usko Jumalan olemassaoloon on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa. Tutkimuksen kirjoittajat esittävät, että selkeä ateistinen identiteetti on ollut Suomessa melko harvinaista, mutta tässä on tapahtumassa muutoksia. Tarkastelujaksolla 2008-2011 ateistiksi itsensä lukevien suomalaisten osuus oli kasvanut viidestä prosentista kolmeentoista.

Mahdollisia syitä

Seuraavassa esitän listattuna joitakin mahdollisia syitä sille, miksi kristinusko on menettänyt kiinnostavuutensa. Ihmiset saattavat esittää esimerkiksi seuraavanlaisia syitä esteinä uskomiselleen.

Hyvä elämäni menisi pilalle eikä siitä voisi enää nauttia, jos ottaisin kristillisyyden vakavasti ja tulisin uskoon. Kristinuskoa pidetään elämänkielteisenä.

Minulla on tieteellinen maailmankuva, en tarvitse Jumalaa. Uskonto edustaa maagista maailmanselitysmallia, jolla ei ole tosiasioiden kanssa mitään tekemistä.

Kristillisyys ei tarjoa älyllisiä haasteita. Aivot voi ”jättää narikkaan” tullessaan kirkkoon. Joillekin ihmisille voi olla vaikeaa hyväksyä kristillisyyteen liittyvää ajatusta kuuliaisuudesta Jumalan Sanan auktoriteetille, josta voimme löytää ohjenuoran elämäämme. Aikamme individualistiseen kulttuuriin liittyy myös ihmisen oman ajattelun korostaminen. Ihminen haluaa itse määritellä oman elämänsä mittapuut alistumatta minkään auktoriteetin ”holhouksenalaisuuteen”.

Kaikki uskonnot johtavat samaan päämäärään; kaikissa uskonnoissa on kyse samasta Jumalasta. On hyvin yleistä ajatella, että jos kristinuskon edustajat väittävät omaavansa ainoan oikean tien Jumalan yhteyteen, on kyse äärimmäisestä ylimielisyydestä ja pahimmanlaatuisesta uskonnollisesta imperialismista.

Kristinusko edustaa vanhakantaista hengellistä ahdasmielisyyttä. Hyvin monet ihmiset kokevat löytävänsä tien omiin syvyyksiinsä ja henkiseen kasvuunsa muista hengellisyyden lähteistä.

Uskonnollisten yhteisöjen väistämätön ilmiö on vahvojen johtajien harjoittama vallankäyttö. Hengelliset johtajat käyttävät hyväkseen ihmisten luontaista kuolemanpelkoa voidakseen pönkittää omaa vallantahtoaan ja kyetäkseen pyörittämään heikkotahtoisia ihmisiä ja yhteisöään oman mielensä mukaan.

Ihmistä voi estää myös sosiaalisen eristämisen pelko. Monet ihmiset kysyvät: ”Mitä sanoisivat työkaverit, muut ystävät, perhe, sukulaiset…? Ryhdyttäisiinkö minua kiusaamaan, jos tunnustautuisin Jeesuksen seuraajaksi?”

Aktiivikristittyjen yhteisöissä on monenkirjavaa reppanaporukkaa. Vahvat, menestyvät ja hyvin toimeentulevat pärjäävät elämässä omin avuin eivätkä tarvitse ”tuonpuoleisia tukijalkoja”. Ihmisen täytyy olla jotenkin epäonnistunut elämässään, jos hän kiinnostuu uskonasioista. En halua samaistua tällaiseen joukkoon.

Uskovat ovat hurahtaneita. Pysyn erossa tällaisesta, ettei menisi pää sekaisin.

Usko sopii kyllä oikein hyvin sinulle, mutta se ei vain ole minun juttuni.

Toisinaan voi olla niinkin, että tällaiset syyt voivat olla eräänlaisia naamioita jollekin taustalla olevalle todellisemmalle syylle. Tällainen todellinen syy saattaa olla jokin syvästi henkilökohtainen asia. Ihminen saattaa olla jollain tavoin haavoittunut. Hänellä on saattanut olla elämässään esimerkiksi jokin äärimmäisen raskas menetys, eikä hän kykene hyväksymään Jumalaa, joka on sallinut hänelle tapahtua näin.

Ajattelen, että meillä uskovina tulisi olla Pyhän Hengen antamaa erityistä herkkyyttä vaistota ihmisestä, milloin on kyse jostain tämänkaltaisesta. Tarvitsemme myös Pyhän Hengen antamia lahjoja kohdata uskonnottomuuden taustalla olevaa haavoittuneisuutta. Väittely ei johda näissä tapauksissa mihinkään eikä varsinkaan provosoiminen puhumattakaan provosoitumisesta.

Miten voisimme virittää omat lahjamme siinä määrin kuntoon, että voisimme osua ihmissuhteissamme maaliin ja murtaa linnakkeita? Avain on Kristuksen rakkauden osoittaminen sellaisin sanoin ja teoin, jotka puhuttelevat juuri kyseisiä yksilöitä. Olisi syytä pyytää Jumalalta Pyhän Hengen antamaa taitoa löytää ihmisen todellinen hengellinen tarve kaikkien esteiden takaa ja yhtälailla taitoa tarjota vastausta tähän todelliseen tarpeeseen.

Mitä voisi olla tehtävissä

Uudessa testamentissa on kuvattu tapaus, jossa on paljon piirteitä omasta ajastamme. Tapaus on Paavalin vierailu Ateenassa, joka on kerrottu Apostolien tekojen 17 luvussa (16-34):

Odotellessaan Ateenassa matkakumppaneitaan Paavali näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia, ja tämä sai hänet kuohuksiin. Hän keskusteli synagogassa juutalaisten ja jumalaapelkäävien kanssa ja puhutteli joka päivä torilla kaikkia, joita sattui tapaamaan. Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: ”Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?” ”Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia”, sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. He veivät hänet mukaansa Areiopagille ja sanoivat: ”Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? Me olemme kuulleet sinun puhuvan perin outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää.” Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.

Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua: ”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.

Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asumisalueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.

Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista.”

Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: ”Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin.” Muutamat kuitenkin hakeutuivat hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän joukossaan oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita.

Yllä olevasta tapauksesta voidaan tehdä joitakin huomioita. Paavalin sanoma osui kovaan maahan. Vaikka hän vetoaa ateenalaisten jumalien palvontaan, tosiasiassa usko monijumalaiseen todellisuuteen alkoi olla tuolloin jo Ateenassa hiipumassa. Sen paikkaa alkoi täyttää filosofinen viisaus. Erityisesti epikurolainen suuntaus ankkuroi ajattelunsa kaikkeen siihen, mikä on näkyvää ja todennettavissa. Niinpä erityisesti epikurolaiset saattoivat olla niitä, jotka pitivät julistusta kuolleiden ylösnousemuksesta suorastaan naurettavana.

Paavalin käynti Ateenassa ei ollut inhimillisesti katsoen menestys: vain joitakin kääntyneitä, tosin jokunen vaikutusvaltainenkin henkilö. Hänen puheensa on jättänyt meille kuitenkin dokumentin ja mallin, miten ihmisiä voisi ja kannattaisi lähestyä. Hän ei viitannut Kirjoituksiin ja ennustuksiin, mikä oli tapa, jolla lähestyttiin juutalaisia. Nämä olisivat olleet ateenalaisille täysin vieraita. Hän lähestyi heitä heille tuttujen aiheiden kautta: tuntemattomalle jumalalle osoitettuun alttariin ja heidän omiin runoilijoihinsa viittaamalla. Hän löysi heidän omasta kulttuuripiiristään sellaisen ”tyhjän” kohdan, johon kristillinen jumaluus osui tismalleen. Tosiasiassa ko. runoilijat ja alttari viittasivatkin elävään Jumalaan, jota he eivät vain vielä tunteneet.

Paavalin puhe oli sinänsä myös retoriikan taidonnäyte hänen aloittaessaan puheensa ateenalaisia kehuen ja heille tuttuja ilmiöitä painottaen sekä hiljalleen houkutellen heitä mukaan kristillisen julistuksen ydinteemoihin. Puheesta ei voi myöskään tehdä synkretistisiä johtopäätöksiä. Puhe päättyykin julistukseen Jeesuksen merkityksestä ja hänen ylösnousemuksestaan, mikä on tekijä, joka luo kristillisyydelle erityisen identiteetin ja erottaa sen muista uskonnoista.

Polttava kysymys nykyisin on, millä tavoin voisimme tätä mallia ajatellen lähestyä kristillisestä uskosta vieraantunutta länsimaista ihmistä. Mistä löydämme kunkin kohtaamamme ihmisen oman ”alttarin tuntemattomalle jumalalle”? Miten voisimme löytää Paavalin tavoin evankeliumille valmistetun maailman ja sen myötä valtatien ihmisen sydämeen hänen omasta todellisesta hengellisestä tarpeestaan käsin?

Kirjallisuus:

McGrath, Alister (2004): Ateismin lyhyt historia. Kirjapaja, Helsinki.

Riihimäki, Aapo (2009): Nietzschen arvoitus. Mitä Nietzsche todella tarkoitti? Minerva, Jyväskylä.

Palmu, Harri; Salomäki, Hanna; Ketola, Kimmo & Niemelä, Kati (2012): Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115.