VALOA JA VARJOJA -runo

.Aurinko armas valollansa peittää
laaksot kunnaat,
vuorenhuiput kultaloisteen saa.
Katselen järven tyyntä pintaa,
kuinka vesi loistaa, kimaltaa.

Aurinko armas valoansa jakaa,
maisemat saa kukkaloistoon ihanaan.
Lintuin kuoro kilvan puissa laulaa
näin ylistäen Luojan kunniaa.

Aurinko armas peittyy taakse pilven,
sadesäätä sieltä meille ennustaa.
Aivan yllä on jo pilvi synkkä,
vettä sieltä kohta tulla tihkuaa.

Aurinko armas katsoo pilven takaa,
varovasti sieltä alas kurkistaa.
”Jospa sentään hiukan lämmittäisin”,
taas maassa asuvainen valonsäteen saa.

Näin Herra antaa aurinkonsa paistaa
jokaiselle täällä maassa vaivojen.
Ei kysy, onko hyvä tahi huono,
vaan armahtaja on Hän jokaisen.

Hän rakastaen meitä täällä vaalii
antaen aina osan jokapäiväisen.
On armonaikaa joka hetki meillä,
että kerran löytäisimme Jeesuksen.

Hän tuli tänne alas taivaastaan
vapahtaen meidät synnin vallasta.
Omakseen kutsuu meitä jokaista,
täytetty on työnsä ristillä Golgatan.

Meneekö rakkautensa työ täällä hukkaan,
vaikka kuuluu pelastussanoma taivainen?
Käännytään jo synnin harhateiltä pois,
että saisimme onnen, ilon, iankaikkisen.

Sinne Jeesus meitä täällä kutsuu
taivaan ikikirkkauteen ihanaan.
Onko öljyä lampussamme silloin,
kun tulee omiansa täältä noutamaan?

Tätä kysellä voimme itseltämme,
nyt kun vielä armonaika on.
Kun kuolo kerran meidät kohtaa,
iankaikkisuus alkaa loputon.

Missä sitä vietämmekin silloin,
onko edessämme tuska iäinen?
Tai jospa sentään ilo taivaallinen
olisi osanamme luona Jeesuksen.

Kuljetaan täällä kiitollisin mielin,
kun Jeesus rakastaen tahtoo pelastaa.
Katkoi synnin kahleet kuolollansa,
on ovi auki taivaan kunniaan.

.

Jaakko Ranta