Raija-Leena Loisa

 

KRONOS, KAIROS ja AION

Uuden testamentin ajanilmauksista

 

Mitä on aika? Augustinuksen sanoin:
”Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.”

Aika tuntuu olevan siinä määrin itsestäänselvyys, että tuskin koskaan pysähdymme miettimään asiaa. Suomen kielessä ajalle on vain yksi sana, mikä on omiaan vahvistamaan tätä itsestäänselvyyttä. Kreikan kielessä sen sijaan on useampi aikaa tarkoittava sanaa. Nämä kaikki esiintyvät myös Uudessa testamentissa, jossa näille annetaan erityinen kristillinen merkityksensä.

 

Voimme päästä kiinni ajatuksesta erään Anna-Maija Raittilan runon avulla:

Linnussa minua kiehtoo eniten kesyttömyys, villi
laskemattomuus. Tietenkään en mahda mitään ikuiselle
koulutytön luonnolleni, jota kiinnostaa tietää linnun
nimi, edes sillä tavalla kaapata lintu kiinni, määritellä se.

Mutta sittenkin on parasta sen nopea pyrähdys pois,
kokonaisen parven äkillinen pyrähdys tietymättömiin…

Nuo hallitsemattomat silmänräpäykset tuntuvat minusta
aina jotenkin pyhiltä, kairos-hetkiltä. Minkähän tähden?

Pyhää niissä on ainutkertaisuus: muistutus siitä, että nyt,
”juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä”
(2. Kor. 6:2)

Juuri siksi etten voi varata ainoatakaan elämäni hetkeä
omaan hallintaani, on joka ikinen hetkeni kairos-aikaa,
Jumalan asioihinpuuttumisen aikaa ja tilaa. Pelastuksen
aikaa, sitä salattua tilaa jossa minulle tarjotaan
mahdollisuus sydämen kääntymykseen, mahdollisuus
antautua uutta luovan Pyhän Hengen haltuun.

 

Tässä esityksessä korostuukin juuri runossa mainittu kairos-ajan merkitys. Esittelen lyhyesti myös muut ajanilmaukset, kronoksen ja aionin.

 

Kristillinen aikakäsitys

Yleisesti ottaen Raamatun aikakäsitys on luonteeltaan jatkumon kaltainen siten, että asioilla on alkunsa ja loppunsa. Raamatun myötä kristillinen aikakäsitys ei ole siis syklinen, jossa eläisimme ikään kuin ikuista kiertokulkua. Voimme Raamatun valossa ymmärtää ajan jakautumisen pidempiin aikakausiin, jolla on alkunsa ja päätepisteensä. Uuden aikakauden alkaminen ei ole kiertokulkua vaan aina uuden ajanjakson alkamista, jolla on oma ominaisluonteensa.

Kristillisen aikakäsityksen ikuisuus poikkeaakin antiikin ajattelusta. Esimerkiksi Platonin mukaan aika ja iankaikkisuus ovat vastakohtia keskenään, jolloin ikuisuus on ajatonta. Raamatun ilmoituksessa aika on kuitenkin keskipisteessä. Pelastushistorian tärkeät tapahtumat ovat tapahtuneet ajassa. Raamatullisessa aikakäsityksessä aika ja ikuisuus eivät ole myöskään vastakohtia vaan kuuluvat yhteen. Iankaikkisuus ei ole ajattomuutta, vaan tarkoittaa loputtoman pitkää ajanjaksoa.

Antiikin filosofeille ikuisuus on eräänlaista täydellistä liikkumattomuutta, passiivisuutta ja ”olemattomuutta”, jonka tavoitamme ajan tuolla puolen. Jumalan ikuisuus on päinvastoin olemisen intensiivisyyden lisääntymistä. Jumalan aika onkin itse asiassa ikuista läsnäolon hetkeä. Charles Taylor, jonka teokseen A Secular Age tässä viittaan, ei käytä (Augustinusta seuraten) sanaa kairos vaan englannin kielen sanaa instant. Tämän voi kuitenkin ymmärtää kairologisena nyt-hetkenä, jossa menneisyys on läsnä nykyisyydessä. Ajan kerrostumien intensivoituminen tiettynä hetkenä puhdistaa ja avaa mielen vastaanottamaan tulevaisuuden ilman painolasteja.

Jumalan ikuisuus ei tarkoita sitä, että pyrkisimme ajan tuolle puolen, pois ajasta. Jumalan ikuisuus ei tee siis aikaa tyhjäksi eikä poista sitä päiväjärjestyksestä. Pikemminkin Jumalan ikuisuudessa on kyse ajan intensivoitumisesta, ikuisesta nyt-hetkestä ja läsnäolon tunnusta.

 

Kronos, kairos ja aion

Kronos ajanilmauksena on kenties kaikkein yksiselitteisin ja tavanomaisin. Se viittaa ajan jatkumoon, lineaariseen aikaan. Kalenteri tai kello kuvaavat parhaiten kronologisesti kuluvaa aikaa. Galatalaiskirjeessä (4:4-5) Paavali kirjoittaa: ”Mutta kun aika (kronos) oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan”. Tässä yhteydessä kronos viittaa siihen, että ajan mitta ja tapahtumien kulku olivat saavuttaneet pisteen, jossa Jumala saattoi puuttua asioihin.

Kairos viittaa hetkeen, mahdollisuuteen tai tilaisuuteen. Pitäisin sitä myös mielelläni eräänalaisena ”murtumana”, jossa tutut kaavamaisuutemme yllättäen kyseenalaistuvat. Kriisi onkin yksi kairos-sanan merkitys. Juuri tähän mielestäni Raittilan runokin viittaa. Psykologisessa mielessä kronos voi olla ”tyhjää aikaa”, ”ajan kulumista”, ”ajan tappamista” siinä missä kairos viittaa erityiseen hetkeen ja siinä tavoitettuun läsnäolon tuntuun ja olotilaan.

Sana aion viittaa pidempään ajanjaksoon, maailmanaikaan. Tällä ajanilmauksella on pelastushistoriallinen merkitys Raamatussa. Raamatussa kuvataankin pidempiä ajanjaksoja, kuten luomisesta vedenpaisumukseen, jolla on alkunsa ja loppunsa. Jeesuksen ihmiseksi tuleminen, ristinkuolema ja toinen tuleminen ovat kuitenkin ratkaisevia käännekohtia aikakausien vaihdoksissa.

 

Efesolaiskirjeessä (2:6-8) Paavali kirjoittaa: ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille (aion), kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen”.

Jos Jumala osoittaa meille tässä nykyisessä maailmanajassa rakkauttaan antamalla meille esimerkiksi juuri näitä erityisiä läsnäolonsa hetkiä, miten mittamaton on Hänen hyvyytensä tulevassa maailmanajassa ja sen päättymättömässä läsnäolon olotilassa.

Yksi mahdollisuus ymmärtää aikakausi tai maailmanaika on nähdä kaikkein keskeisimmät (pelastus)historian käännekohdat näinä vaihdoksina.

• Ensimmäinen aion vastaa aikaa ennen syntiinlankeemusta.
• Toinen aion, jota yhä elämme, on aika syntiinlankeemuksen jälkeen. Uusi maailmanaika on tullut tähän todellisuuteemme jo osittain Jeesuksen ihmiseksitulemisen ja ristinkuoleman kautta.
• Uusi maailmanaika koittaa Hänen toisen tulemisensa myötä.

Tämä maailma ja sen järjestykset kuten oikeusjärjestelmä tai valtiot ovat välttämättömiä syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmanajassa, jotta voisimme jollain tavoin elää täällä keskenämme. Uudessa maailmanajassa nämä meidän tuntemamme järjestykset kumoutuvat ja tulevat tarpeettomiksi. Silloin Jumala tulee itse asettamaan kaiken kohdalleen. Tähän tapaan aion-sanan merkitystä avaa Matti A. Mustonen kirjassaan Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta.

 

Ajanilmausten tausta antiikissa

Phillip Sipioran näkemyksen mukaan kairos-sanan käyttö Uudessa testamentissa periytyy antiikin kreikkalaisesta retoriikasta. Hän siteeraa kirjoittajia, joiden mukaan kreikkalaisella retoriikalla on ollut suuri vaikutus kristilliseen teologiaan. Yhteistä näille on kairos-sanan yhteydessä se, että molemmille kairos-ajanilmaisulla on keskeinen merkitys ”strategisena hetkenä”. Tärkeä ja ratkaiseva ero on kuitenkin se, että siinä missä pakanallinen ajattelu kytkee ”strategisen hetken” onneen tai kohtaloon, Raamatusta nämä edellä mainitut termit puuttuvat kokonaan.

”Strateginen hetki” voi olla myös jotain samaa kuin ”kriittinen hetki” tai ”tapahtuma”. Antiikin historiakirjoitus on korostanut usein näitä hetkiä, jotka voivat olla aivan pieniä ja merkityksettömän tuntuisia. Esimerkkinä voi olla vaikkapa yhden ihmisen tekemä pieni päätös tai ratkaisu, joka saa aikaan valtavia muutoksia historian kulussa. Tämä muutos ohjaa historiaa aivan toiseen suuntaan kuin jos tätä päätöstä ei olisi ollut. Tässä on siis kairos-sanan kuvaaman asian strateginen merkityksellisyys. Uudessa testamentissa on Sipioran mukaan kairos-sanalla yhtä lailla yllä kuvattu strateginen merkitys.

Kristityn olisikin hyvä selkiyttää eroa ”kairologisen”, erityisen ajan, ja kronologisen, kuluvan ajan, välillä. Voimme helposti Raamatun valossa nähdä, että pienillä, ”oikeaan aikaan”, tapahtuvilla asioilla on käänteentekeviä merkityksiä erityisesti ihmisten pelastumisen kannalta (esim. Apt. 8:26-39: Filippus ja Kandaken hoviherra). Tästä syystä sanan ja sen kuvaaman asian luonne on strateginen.

Aikaa merkitsevät kolme eri kreikankielen sanaa olivat Uuden testamentin tekstien syntyajankohtana vastaanottavalle yleisölle tuttuja. Niiden merkitysulottuvuudet olivat niin ikään tuttuja ja ymmärrettäviä. Erityisesti kairos-ajanilmaisuun liittyy vahvoja merkityksiä, jotka tuon ajan yleisölle olivat vaikuttavia. Yleisö saattoi hyvin ymmärtää antiikin ja Lähi-idän kulttuurin nojalla kairos-sanan strategisen merkityksen. Termillä strateginen viittaankin siihen, että jollain asialla voi olla ratkaiseva ja käänteentekevä merkitys elämässä.

Uuden testamentin kirjojen kirjoittajat saattoivat käyttää sanaa tehokkaasti omiin tarkoituksiinsa korostamaan sen avulla juuri kristillisen uskon kannalta keskeisiä asioita. Tässä yhteydessä käytän termiä retorinen. Termillä retorinen viittaan siihen, että puheessa tai kirjoituksessa käytetään jotain tehokeinoa, jonka tarkoituksena on koettaa varmistaa asian tai sanoman vastaanottaminen yleisön parissa. Retorisin keinoin suostutellaan yleisöä puhujan puolelle jossain asiassa.

 

Kairos-sanan merkityksiä Uudessa testamentissa

Kairos-sanalla sinänsä voi olla merkitysvivahteita myös Uudessa testamentissa. Sana esiintyy  Ut:ssä noin 100 kertaa. Seuraavassa olen poiminut muutamia kohtia tukeutuen Sipioran tulkintaan näiden kohtien retorisesta tehosta.

Raittilan siteeraamassa Korinttolaiskirjeen tekstissä Paavali käyttää kairos-sanaa viittaamaan juuri pelastukseen. ”Oikealla hetkellä (kairos) olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki (kairos). Juuri nyt on pelastuksen päivä”.

Teksti on vahva viittaus siihen, että pelastuksen otollinen hetki on juuri nyt ja joka hetki aina Jeesuksen paluuseen saakka. Jori Brander viittaa ajanilmauksia koskevassa kirjoituksessaan tällä tavoin ratkaisevan päätöksen tekemisen kiireellisyyteen. Päätöksen tekemistä ei ole syytä siirtää seuraavaan päivään tai edes seuraavaan tasatuntiin, vaan pelastuksen päivän sijainti aikakartalla on aina käsillä oleva hetki.

Ajatuksella, että siirrän ratkaisun hetkeä johonkin parempaan ajankohtaan, on suuret panokset. Emme voi tietää, milloin nykyinen maailmanaika (aion) armonaikana päättyy. Tällöin ratkaisun ja päätöksen tekemisen panoksena on kokonainen aikakausi, ikuisuus.

 

Kairos-ajanilmaisulla voi olla myös kriisiä tarkoittava merkitysulottuvuus. Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä (4:17) on viittaus tuomioon: ”On tullut tuomion aika (kairos), ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia.”

Viittauksella tuomion aikaan tulisi olla motivaatiotamme vahvistava merkitys. Toisin sanoen teksti kehottaa lähestymään Jumalaa ja etsimään hänen tahtoaan, kun tällä erityisellä hetkellä vielä kuulemme hänen äänensä. Tässä kairos-sana voi viitata myös mahdollisuuteen: meille on annettu mahdollisuus lähestyä Jumalaa. Kairos-sanan käytöllä tässä yhteydessä voi olla retorista tehoa siinä mielessä, että se korostaa vaarinottamista tästä erityisestä hetkestä. Tätä seuraava kronologisen ajan virta ei ehkä enää tarjoa vastaavaa mahdollisuutta.

Kairos-sanan käytöllä Uudessa testamentissa voidaan tavoitella motivaatiota muutokseen. Esimerkiksi Ilmestyskirjan alussa (1:3) kairos-sanan käytöllä tavoitellaan retorista tehoa, joka auttaisi tuottamaan muutosta kristityn vaelluksessa: ”Autuas se, joka tämän toisille lukee, autuaat ne, jotka kuulevat nämä ennussanat ja ottavat varteen sen, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu, sillä hetki (kairos) on lähellä.” Tietoisuus tästä ratkaisevan hetken läheisyydestä olisi määrä tuottaa elämässämme motivaatiota pysähtyä ja tarkistaa vaelluksemme kurssia.

 

Toisaalta emme voi koskaan tietää tarkkaan näitä määräaikoja, ajankohtia, jolloin ratkaisevia käänteitä tapahtuu. Kairos-sanalla voidaankin viitata myös erityiseen Jumalan aikaan. Se voi merkitä ajan jumalallista sommitelmaa, jonka tähtäin on armotalouden ja pelastushistorian täydellistyminen. Apt. 1:7 viittaa tähän erityiseen aikaan, joka on Jumalan auktoriteetin täydellisessä hallinnassa: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä (kairos), jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut.”

Niin ikään viimeisiin aikoihin viittaa 1 Piet 1:5: ”Ja voimallaan Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana (kairos).”

Tämän kohdan retorinen teho liittyy ajatukseen, jonka mukaan kannattaa pitää kiinni uskosta loppuun saakka. Aikojen lopussa tai messiaanisessa ajassa usko ja luottamus osoittautuvat oikeaksi ja todeksi. Pelastus meillä jo on otettuamme Jeesuksen vastaan, mutta Messiaan toisen paluun yhteydessä saavutamme näkymän uskomme kohteen todellisuudesta.

Tavallaan samaan asiaan viittaa Roomalaiskirjeen teksti (13:11): ”Tehän tiedätte, mikä hetki (kairos) on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia”. Teksti jatkuu kehotuksella siveelliseen vaellukseen. Tässäkin yhteydessä kairos-sanalla voi olla retorista tehoa sen viitatessa eskatologiseen ulottuvuuteen. Motivaatio siveelliseen vaellukseen voi syntyä siitä tietoisuudesta, että uskomme osoittautuminen todeksi on yhä lähempänä.

 

Tietyssä mielessä kronologisen ajan mitan täytyy täyttyä ennen kuin kairos-ajan tai messiaanisen ajan tapahtumat voivat tulla mahdollisiksi. Kairos-ajan vahvin merkitysulottuvuus onkin eskatologia. Se on Jumalan auktoriteetin alaista aikaa ja tässä yhteydessä kaikkein kriittisin ja merkityksellisin. Voi myös sanoa niin, että yksittäisellä kristityllä on aina ja koko ajan eskatologisia valinnanmahdollisuuksia ja ratkaisun hetkiä arkisessa elämässään.

Äärimmillään voi sanoa, että kristityn elämä on jatkuvaa kairologisten mahdollisuuksien virtaa. Keskeistä onkin motivaatio havaita ohikiitävinä hetkinä näitä mahdollisuuksia. Voinko tunnistaa elämässäni kokeneeni joskus tämänkaltaisia pieniä, mutta merkityksellisiä ratkaisun hetkiä, joilla on ollut seurausvaikutuksia? Kuulenko Jumalan hiljaista ääntä? Entä uskallanko olla kuuliainen ja noudattaa Hänen kehotuksiaan?

Kairos-aika on siis yhtäältä Jumalan aikaa ja toisaalta Hänen meille antamiaan erityisiä hetkiä ja mahdollisuuksia. Kairos-aika on jotain, jolloin jumalallisen ja inhimillisen todellisuuden välinen ero on ohut ja taivas tulee lähelle maata.

 

Raija-Leena Loisa

 

 

Lähteet ja kirjallisuus:

 

Brander, Jori (2004): Oi niitä aikoja. http://www.kotisatama.net/fi/raamattujasana/viikonsana.

Mustonen, Matti A. (1948): Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja XLIX, Helsinki.

Sipiora, Phillip (2002): Kairos. The Rhetoric of Time and Timing in the New Testament. Teoksessa Phillip Sipiora ja James S. Baumlin (toim.): Rhetoric and Kairos. Essays in History, Theory ad Praxis. State University of New York, New York.

Raittila, Anna-Maija (2005): Kumarrun ilon lähteelle. Kirjapaja, Helsinki.

Taylor, Charles (2007): A Secular Age. Harvard University Press, Cambridge MA.

 

 

Täydentävä näkökulma

Raamatun ja historian todellisuudessa tapahtumat kehittyvät sekä lineaarisesti että syklisesti.

• Maailmalla on alkuhetki, josta sen historiallinen kehitys lähtee vyörymään lineaarisesti kohti sen loppua, josta kuitenkin kumpuaa uusi, täydellinen ikuisuus uudessa luomakunnassa.
• Tämän lineaarisen ajankulumisen keskellä tapahtuu lukemattomia syklisiä kehiä, jotka vierivät ikään kuin pallot pitkin lineaarista aika-akselia. Syklisyyttä edustavat planeettojen ja kuiden kiertokulut sekä vuodenajat. Tuhansien vuosien aikana on yhä uudelleen koettu vuodenaikojen kierto, johon ihmiselämä ja etenkin maanviljely ovat liittyneet. Syklisyyttä kuvaa myös sukupolvien vaihtuminen: uusi sukupolvi syntyy, varttuu ja kuolee, uusi sukupolvi syntyy, varttuu ja kuolee, jne. Samalla voidaan ajatella, että maailmassa toistuu myös tiettyjä suurempia kehityskulkuja yhä uudelleen. Mikään näistä ei kuitenkaan ole täsmälleen sama kuin aiempi. Jokainen uusi “kierros” on ainutlaatuinen ja usein myös kasvava esimerkiksi ihmiskunnan väestönkasvun ja sen vaikutusten, sekä teknologian kehittymisen, saastumisen ja sotien myötä.

 

Lineaarisuus ja syklisyys näin ymmärrettynä eivät kumoa vaan täydentävät toisiaan. Etenkin itämaisessa ajattelussa ja uskonnollisuudessa on päädytty siihen virhepäätelmään, että kaikki on lähes loputonta syklistä elämän kiertokulkua. Syynä virhepäätelmään on Jumala-suhteen puuttuminen. Ilman Jumalaa on vaikea nähdä alkua ja loppua, tapahtumien kehittymistä ja saapumista päätepisteeseen. Kuitenkin tieteellisessä ajattelussa pidetään selvänä, että maailmalla on alkuhetki ja lopulta myös sen päätöshetki joko hiljaisen hiipumisen myötä tai äkillisenä tuhona mustaan aukkoon.

Loputon syklinen kierto ilman lineaarisuutta ja varsinkin ilman Jumalaa olisi tyhjää ja tarkoituksetonta varsinkin yksilöiden kannalta. Tällaista pessimististä syklistä näköalattomuutta kuvaa Raamatussa etenkin Saarnaajan kirja, jonka kirjoittaja hetkeksi kadotti yhteyden Jumalaan ja sen myötä koko elämän mielekkyyden ja tarkoituksen ymmärtämisen:

Saarnaajan sanat, Daavidin pojan, joka oli kuninkaana Jerusalemissa. Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?

Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee. Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty; samaan paikkaan, johon joet ovat laskeneet, ne aina edelleen laskevat.

Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: ”Katso, tämä on uutta”, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.  (Saarnaaja 1:1-11)

 

Saarnaaja sai kuitenkin palata Jumalan armosyliin, jolloin hän jälleen näki elämän tarkoituksen ja nykyisen mailman päätöshetkenä viimeisen tuomion – joka on ainoa kestävä ja mielekäs perusta uudelle luomakunnalle:

Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä. Jumala vaatii tuomiolle kaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista.  (Saarnaaja 12:13-14)

 

Sen tähden, olimmepa omassa elämässämme missä elämänkaaren vaiheessa tai hetkessä tahansa, ainoa järkevä tapa on kiinnittyä Jumalaan, joka on kaiken olemassaolon ikuinen perusta ja lähde. Hänen rakastavat kasvonsa löydämme Jeesuksessa Kristuksessa, ristintyössä ja ylösnousemuksessa.

Silloin saamme ikuisen turvan ja tarkoituksen käsittämättömän ajallisen ja materiaalisen ulottuvuuden keskellä. Silloin eksynyt, sokea, avuton maailmankaikkeuden liftari saa kyydin kotiin.

 

Kimmo Malinen