JEESUKSEN VERTAUKSIA: Kadonnut lammas

Jeesuksen vertausten luonne ja ylipäätään Jeesuksen ajan maailma on meille länsimaisille ihmisille varsin vieras. Emme tunne tuon ajan kulttuuria, tapoja ja uskonnollista ajattelua. Länsimaisina ihmisinä etsimme rationaalisia määritelmiä ja selityksiä. Sen sijaan Lähi-idän ihminen ajattelee kuvien, kertomusten ja vertausten avulla. Ne kertovat, puhuttelevat, koskettavat ja vaikuttavat enemmän koko ihmiseen kuin pelkkä looginen päättely. Totuuteen tulee liittyä siihen kuuluvat tuntemukset.

Tätä maailmaa avaa häkellyttävän syvällisellä tavalla Kenneth E. Bailey, jonka huikeita tutkimuksia ja raamatunselityksiä on käännetty myös suomeksi. Tämänkin opetuksen anti on pitkälti peräisin hänen kirjastaan ”Yhtä juhlaa. Luukas 15:n vertaukset” (Perussanoma / WSOY 1995).

 

Luukkaan evankeliumi 15:1-7

Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.”

Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen.
Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’

Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.”

 

OPETUS

Jeesus vertausten kertojana

Jeesus on syvällinen teologi, onhan hän itse Jumala, joka on tullut ihmiseksi. Hän puhui kieltä, jota hänen aikalaisensa ymmärsivät. Vertausten kieli on samalla maailmanlaaja ja ajaton, universaali.

Jeesuksen kertomat vertaukset ovat hämmästyttävän syvällisiä, teräviä, puhuttelevia, kantaa ottavia, ravistelevia, kielellisesti ja rakenteellisesti taidokkaita. Samalla ne olivat hyvin ytimekkäitä ja lyhyitä. On todella hämmästyttävää, kuinka niihin voi kätkeytyä niin paljon.

Vertausten kerronta seuraa säännönmukaisesti toiston ja kerroksellisuuden periaatetta. Vertauksen avausteemat ja asiat toistuvat myös lopussa. Niiden keskellä on vertauksen huippukohta.

Jeesus ammensi opetuksensa Vanhan testamentin kirjoituksista ja arkielämän tutuista ilmiöistä. Hän opetti ja sovelsi tulevasta sovituksesta ja täyttymyksestä käsin. Ristin varjo kulki hänen yllään koko matkan.

Vertauksen taustatilanne: ristiriita

Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.”

Israelissa toimi useampia ryhmittymiä. Niitä olivat

• saddukeukset ja ylipapit, jotka hallitsivat temppeliä, ihailivat kreikkalaista kulttuuria ja olivat aikamme liberaaliteologeja;
• fariseukset ja lainopettajat, jotka edustavat vanhaa herätysliikettä, joka on menettänyt tuoreutensa ja elää oppi-isien perinnäissääntöjen ja tapojen mukaan;
• herodialaiset, jotka suosivat roomalaisia ja elivät nautinnoissa;
• tavallinen, rahvas kansa.

Kun saddukeukset elivät omaa luksuselämäänsä kansasta eristäytyneenä, fariseukset ja lainopettajat, vaikka heitä oli melko vähän, vaikuttivat kansan parissa voimakkaasti. Toisaalta heitä arvostettiin tosihurskaina, ja sitähän he itsekin vaativat. He pitivät itseään kansan todellisina uskonnollisina esikuvina ja vaikuttajina. Toisaalta heidän ylimielinen asenne tavallista kansaa kohtaan oli epämieluisaa, jopa röyhkeää.

Farisealaisuudessa korostuivat puhtaussäännökset. Ne keskittyivät etenkin ruokaan. Kaiken ruuan piti olla rituaalisesti puhdasta ja kaikesta piti maksaa kymmenykset. Jo tavallisen ihmisen käynti heidän kodissaan saastutti talon ja kaiken, mitä siellä oli.

Ateriointi oli tärkein ja syvällisin yhteyden muoto. Fariseus ja tavallinen juutalainen eivät voineet syödä yhdessä, koska fariseus ei halunnut saastua. Siinä hurskas samastuisi syntiseen ja hänen syntiseen elämäänsä. Fariseus tarkkasi, mitä hän syö ja kenen kanssa. Hän ei halunnut koskea syntisiin ihmisiin. Häkellyttävä asenne!

Kaikkein pahimpina ihmisinä pidettiin publikaaneja eli veronkantajia, jotka keräsivät veroja miehittäjävallalle, Roomalle. He olivat maanpettureita. Sellaiset vangittiin, karkotettiin tai tapettiin heti kun miehittäjävalta väistyi. Näin on käynyt kaikkialla, kaikkina aikoina. Sellaisten kanssa ateriointi oli uskonnollisesti ja poliittisesti jyrkästi tuomittua.

Heidän kanssaan Jeesus aterioi ja siitä fariseukset ja lainopettajat syyttivät häntä ankarasti. Fariseusten ja Jeesuksen (Jumalan) missio oli täysin vastakkainen. Fariseukset tuomitsivat ihmiset ja eristäytyivät heistä totaalisesti. Jeesus armahti, antoi ihmisarvon ja uuden elämän kohtaamalla ja aterioimalla heidän kanssa. Ateriayhteys merkitsi pelastusta tai ainakin sen tarjoamista. Se kuvasti Jumalan lunastavaa rakkautta. Juuri siitä on kyse ehtoollisessa!

Se, mistä fariseukset syyttivät Jeesusta, olikin juuri Jumalan syvin tarkoitus ja päämäärä: pelastaa syntiset ihmiset. Se edellytti kohtaamista ja yhteyden solmimista. Se koski kaikkein halveksituimpiakin ihmisiä kuten veronkantajia. Se koskee minua ja sinuakin – mitä ikinä onkaan tunnollamme, minkälaisia ihmisiä ikinä olemmekaan!

Yhteentörmäys fariseusten ja lainoppineiden sekä Jeesuksen välillä oli väistämätön. Sitä se oli myös saddukeusten ja herodialaisten suhteen. Jeesus kyseenalaisti heidän moraalinsa, uskonsa ja koko elämäntavan. Evankeliumikertomukset kuvaavat monia näitä törmäyksiä, jotka johtivat Jeesuksen lopulta ristille.

Jeesus ei todellakaan pahoitellut tai selitellyt nöyrästi, miksi hän aterioi syntisten kanssa. Toki hän vastasi vertauksilla, mutta ne olivat täynnä ankaraa kritiikkiä ulkokultaisia teeskentelijöitä kohtaan. Jeesuksen identiteetti ja tehtävä olivat hänelle kristallin kirkkaita. Hän ei tinkinyt eikä venkoillut.

Siitä kertoi mm. publikaani Sakkeuksen kohtaaminen. Hän oli syvästi halveksittu julkisyntinen mies, mutta hänen luokseen Jeesus kutsui itsensä syömään (vaikka jerikolaiset olivat valmistaneet hänelle pidot ajan tavan mukaisesti). Sakkeus on syvä kuva tuhlaajapojasta, joka palaa isänsä kotiin. Sen sijaan tuhlaajapojan vanhempi veli vihastui ja syytti isää väärästä kohtelusta. Juuri näin fariseukset tekivät toistuvasti.

Kaikkiaan Jeesus vastaa syyttäjilleen kolmella vertauksella:

• Kadonnut lammas
• Kadonnut raha
• Kadonnut poika

 

VERTAUS KADONNEESTA LAMPAASTA

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’

Vertaus noudattaa käänteistä toistoa, jonka huipentumana on keskikohta:

te / 1 / 99 – kadonnut – löytää – iloita – palauttaa kotiin – iloita – löytää – kadonnut – te / 1 / 99

Vertauksen kuvaama maisema paimenesta ja lammaslaumasta on kuulijoille hyvin tuttu. Vertauksessa on kuitenkin muutama hätkähdyttävä yksityiskohta.

Jeesus kertoo vertauksen nimenomaan fariseuksille ja lainopettajille puhutellen heitä ikään kuin paimenina. Siihen oli kätkettynä jopa kolminkertainen iva tai kritiikki.

Ensinnäkin, fariseukset pitivät paimenen ammattia saastaisena, koska siinä ei voinut noudattaa isien perinnäissääntöjä ja puhtaussääntöjä. He halveksivat paimenia. Silti Jeesus rinnasti heidät paimeniin.

Kritiikin toinen kärki oli siinä, että Jumala vertasi itseään nimenomaan paimeneen monissakin profeetallisissa ja runollisissa teksteissä: Psalmi 23, Jer 23:1-8 ja 50:19, Hes 34:1-24 ja 39:27. Jos siis Jumala pitää itseään paimenena ja osoittaa siten arvostusta tuota ammattia kohtaan, miten fariseukset voivat asettaa itsensä Jumalankin yläpuolelle?

Kolmas kriittinen näkökulma nousee siitä, että Jumala puhuttelee Israelin johtajia paimenina ja moittii heitä lauman laiminlyömisestä (Hes 34). Nyt Jeesus tekee samoin. Hän sanoo vertauksessa:

Te fariseukset pidätte itseänne tosihurskaina ja kansan opettajina, mutta mitä on tapahtunut? Te olette kadottaneet lampaanne ja nyt syytätte Messiasta, joka tulee korjaamaan teidän jälkiänne! Te olette pahoja paimenia. Ettekö häpeä!

Vertauksessa Jeesus kumoaa fariseusten tavan jakaa ihmiset puhtaisiin ja saastaisiin. Jumalan edessä jokainen on syntinen ja jokainen tarvitsee yhtä lailla armoa. Jokainen on Jumalalle yhtä arvokas ja rakas.

Juuri oman syntisyyden kohtaaminen ja tunnustaminen on ihmiselle vaikeaa, jopa mahdotonta. Siksi Lähi-idän puhetyylissä ei koskaan sanota, että tein jotain ja vika on minun. Siksi ei sanota, minä kadotin lampaan, vaan lammas karkasi, taikka, minä pudotin lautasen, vaan lautanen putosi kädestäni.

Entä vertauksessa, kuka on syyllinen lampaan katoamiseen?

Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan…

Vertauksessa on ilmeistä, että paimen on syyllinen, mutta hän ei tunnusta syyllisyyttään. Sen sijaan vertauksessa hopearahan katoamisesta, nainen tunnustaa vastuunsa.

Arkielämän lammaspaimenen pitää olla jatkuvasti tarkkana. Lammas on luonteeltaan sellainen, että se eksyy helposti. Se kulkee mättäältä toiselle eikä havainnoi ympäristöään. Lampaiden katoamisvauhti voi olla yksi tunnissa, kun kyse on satapäisestä laumasta. Kun lammas katoaa, se on lähtökohtaisesti paimenen vika.

Vertauksen alku määrittää paimenen huonoksi ja välinpitämättömäksi. Hän hukkaa lampaan. Sellaisenaan vertaus on moite fariseuksia ja lainopettajia kohtaan Jeremiaan ja Hesekielin tekstien hengessä.

Eksyessään lammas hätääntyy suunnattomasti. Se painautuu piiloon kallionkoloon tai painanteeseen. Se alkaa vapista ja määkiä surkeasti. Sitten se hiljenee eikä vastaa paimenen kutsuhuutoihin. Se on todellakin etsittävä ja löydettävä. Maasto on usein vaikeakulkuista ja haastavaa. Illan pimeys laskeutuu nopeasti.

Moniko paimen viitsii lähteä etsimään kadonnutta lammasta? Helpompi on keksiä uskottavia selityksiä vaikkapa susilaumasta. Niinhän Joosefin veljetkin tekivät, kun myivät hänet orjaksi Egyptiin. Paimenilla oli melko huono maine muutenkin. He saattoivat ajaa lauman toisten maille ja olivat muutoinkin villejä ja kurittomia.

Huonot ja hyvät paimenet kirjoituksissa

Jeesuksen toiminta nousee aina Jumalan ilmoituksesta, Kirjoituksista. Niin nytkin.

Psalmi 23

Tämä on tuttu ja rakas Paimenpsalmi. Siinä päähenkilönä on hyvä paimen: Herra on minun paimeneni. Hän johdattaa ja pitää minusta huolen.

Siinäkin on aiheena kadonnut lammas ja sen löytäminen. Tätä emme huomaa, koska jae 3 on käännetty hän virvoittaa minun sieluni. Sen oikeampi käännös olisi hän tuo minut takaisin / hän saattaa minut katumukseen ja parannukseen.

Juuri tämä ”takaisin tuomisen” -ajatus on usein läsnä Kirjoituksissa: Jumala tuo omansa takaisin kotimaahansa kaikkien kansojen keskeltä (Hes 39:27). Se sisältää aina myös parannuksen elementin, koska eksymisen ja pois poikkeamisen syynä on synti ja luopumus Herrasta.

Niinpä Psalmi 23 puhuu nimenomaan eksyneestä lampaasta, jonka hyvä paimen tuo takaisin ja vie vihreille niityille ja virvoittavien vesien ääreen. Psalmissa ei kuvata lainkaan huonoa paimenta.

Jeremia 23:1-8

Profeetta Jeremia esittelee vastaparin: huonon ja hyvän paimenen. Kansan uskonnolliset johtajat ovat huonoja paimenia ja joutuvat tilille. Mutta Jumala on hyvä paimen:

Minä itse kokoan laumani rippeet… tuon laumani takaisin laitumelleen… asetan uudet paimenet… herätän Daavidille Vanhurskaan vesan, joka on hallitseva kuninkaana.

Hesekiel 34:1-24

Profeetta Hesekiel arvostelee kansan huonoja paimenia hyvin ankarasti. Jumala ja Daavid ovat hyviä paimenia. Herra sanoo:

Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen. Minä olen heidän Jumalansa.

Luukkaan vertaus paimenesta ja kadonneesta lampaasta

Vertaus alkaa kuvauksella huonosta paimenesta, joka kadottaa lampaansa. Sitten paimen, joka onkin äkisti hyvä, alkaa etsiä kadonnutta lammasta. Hän löytää ja tuo lampaan takaisin laumaansa ja kotiin. Näin Jeesus ja Luukas seuraavat kolmen em. Vanhan testamentin tekstin sanomaa.

Yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta…

Mitä tapahtuu 99 lampaalle? Mikä on niiden tilanne? Jätetäänkö ne heitteille?

Lähi-idän asukas tietään paljon sellaista, mitä me emme tiedä. Luulemme, että vertauksen lampaat jäävät yksin heitteille. Näinkö Jumala toimii? Hukkaa 99 löytääkseen yhden?

Mikäli laumassa oli sata lammasta, sillä oli aina kaksi paimenta. Toinen saattoi lähteä etsimään kadonneita ja toinen vei lauman turvallisesti kotiin. Mikäli paimen oli jostain syystä yksin, hän vei lauman kiiruusti kukkulan yli toisen paimenen ja lauman luokse. Näin hän jätti oman laumansa vartioiduksi ja lähti etsimään kadonnutta lammastaan. Kukaan paimen ei jätä 99 lammasta heitteille. Tämä näky oli syvällä kuulijoiden sydämissä ja verkkokalvoissa.

Sen sijaan länsimainen lukija takertuu seikkoihin, jotka alkuperäisille kuulijoille olivat itsestään selvyyksiä. Olemme usein aika hukassa… ja typeriä, varsinkin jos alamme kyseenalaistamaan Raamatun kuvauksia ja opetuksia. Vika on yksinomaan meissä. Ei Jumalassa eikä Sanassa.

Itsestään selvyyksiä ei aina kerrota. Markuksen evankeliumissa, joka on suunnattu roomalaisille, selitetään joitakin juutalaisia tapoja. Matteuksen evankeliumissa näin ei tehdä. Sen sijaan siinä vedotaan toistuvasti Kirjoituksiin, jotka olivat juutalaisille tuttuja.

Vertauksessa ei selitetä 99 lampaan kohtaloa, koska se oli itsestään selvyys. Joko lauma tuotiin kotiin toisen paimenen johdolla tai sitten se jäi toisen lauman luokse.

Jeesus ei kuitenkaan opeta, että nuo 99 olivat tosiasiassa pyhiä ja puhtaita lampaita, joilla asiat olisivat kunnossa. Nekin omasivat lampaan tyhmän luonteen. Nekin olivat autiomaassa. Nekin tarvitsivat koko ajan paimenen takaamaa huolenpitoa. Niidenkin piti päästä kotiin. Tosiasiassa ei ole eroa fariseusten ja julkisyntisten välillä. Molemmat ovat syntisiä ja avuttomia.

Paimenen uhraus

Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan…

Kadonneen lampaan löytäminen on iso urakka ja vaarallinenkin, mikäli seudulla on susia tai muita petoja. Maasto on vaikea ja kivikkoinen. Lampaan löytäminen on todella vaikeaa, koska lammas on piiloutunut ja peloissaan. Se ei vastaa kutsuhuutoihin. Jokaisen kiven taakse ja jokaiseen kuoppaan on katsottava. Alue saattaa olla suuri. Illan pimeys uhkaa langeta päälle.

Kun paimen sitten löytää lampaan, se on niin shokissa, että se ei pysy edes seisaallaan – puhumattakaan, että se kävelisi. Täysikokoinen lammas painaa 25-35 kg. Paimenen pitää ottaa lammas harteilleen ja kantaa sitä kenties useita kilometrejä hankalassa maastossa. Eikä se lammas ole koko aikaa nätisti vaan vikuroi vastaan. Kauanko sinä jaksaisit?

Kovan urakan tehnyt paimen on varmasti umpipuhki päästyään takaisin lauman luokse tai kotiin. Vain peräänantamaton, rohkea, rakastava ja kunniastaan kiinni pitävä paimen etsii lampaan ja tuo sen takaisin – maksoi mitä maksoi!

Paimen maksaa lampaasta hinnan, jonka hän vuodattaa omasta lihastaan. Tässä on syvällinen, hyvin puhutteleva kuvaus Hyvästä paimenesta, joka kärsii puolestamme ristillä, jotta jokainen meistä löydettäisiin ja tuotaisiin takaisin kotiin.

Ainoastaan paimenen uhrautuva teko pelastaa lampaan. Ilman sitä lammas kuolisi petojen kynsissä muutamassa tunnissa. Etiopiassa oli paljon hyeenoja, jotka toimittivat alueen poliisin virkaa. Kun vanha hevonen kuoli päivällä, se oli syöty seuraavaan aamuun mennessä. Jäljellä oli vain selkäranka, joka oli kärpästen peitossa. Toisena aamuna ei ollut enää mitään.

Kuva uhrautuvasta hyvästä paimenesta oli tärkein kuva sovituksesta ensimmäisten kristittyjen parissa – eikä risti. Miksi näin? Koska vielä 300-luvulle asti Rooma ristiinnaulitsi joukoittain ihmisiä. Se oli liian karmea merkki. Vasta kun Konstantinus kielsi ristiinnaulitsemisen, risti alkoi vakiintua kristittyjen keskeisenä symbolina.

Hyvä paimen kantamassa lammasta harteillaan tai pientä karitsaa sylissään on mitä hellyttävin ja puhuttelevin kuva siitä, mitä Jumala tekee meidänkin suhteemme. Kuva on erityisen puhutteleva siellä, missä vielä eletään maalaiselämän maisemissa. Kenties kaupunkilaiselle se alkaa olla jo vieraampi näkymä. Se ei ehkä puhuttele meitä samalla syvyydellä ja voimalla.

Sinä ja minä olemme eksyneitä lampaita. Me olemme luonnostamme sellaisia, että eksymme ja kuljemme pois Jumalan luota. Kuljemme mättäältä mättäälle emmekä edes huomaa, että joudumme vieraisiin maisemiin. Emme edes tajua suurta vaaraa. Saatamme pudota rotkoon tai joutua petojen saaliiksi. Kun pimeys laskeutuu yllemme, olemme täydellisen avuttomia.

Mutta Jumala rakastaa meitä. Hän etsii meitä, kunnes löytää. Hän uhrautuu puolestamme, maksaa täyden hinnan ja kantaa meidät kotiin. Kun me olemme pelokkaita ja voimattomia, hän on vahva ja periksiantamaton. Hän tyynnyttää sielumme ja hoitaa ruumiimme. Hän tuo takaisin kotiin.

Juuri tämä kuva Hyvästä paimenestä on vahvasti esillä Johanneksen evankeliumissa. Jeesus puhuu itsestään hyvänä paimenena, joka uhrautuu ja taistelee susia vastaan (Joh 10 luku). Sen sijaan palkkapaimen on välinpitämätön ja luikkii pakoon jo pienimmänkin vaaran edessä.

Paimenen rakkaus ja kunnia

Jumala etsii meitä rakkautensa ja pyhyytensä tähden. Nämä kaksi näkökulmaa tulevat vahvasti esille Vanhan testamentin kirjoituksissa.

Jes 43:3-4

Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi.  
> Jumalan pyhyys

Koska sinä olet arvokas minun silmissäni,
koska olet kallis ja rakas.   
> Jumalan rakkaus

Koska Jumala on pyhä, hän lunastaa sinut! Koska Jumala on rakkaus, hän pelastaa sinut!

Jumalan rakkaus on meille tuttu, mutta käsitys Jumalan pyhyydestä on vakavasti hämärtymässä. Tästä huolimatta Jumalan pyhyys on yhä tänäänkin keskeinen aihe Raamatussa. Jumala on pyhä. Se on hänen olennainen ominaisuutensa. Hän toimii pyhyytensä mukaisesti.

Kirjoituksissa kerrotaan, kuinka Jumala pelastaa kansansa nimenomaan oman nimensä, pyhyytensä ja kunniansa tähden (Hes 36:22-28):

Jumalan motiivi:

Sen tähden sano Israelin heimolle: Näin sanoo Herra, Herra: En tee minä teidän tähtenne, Israelin heimo, sitä minkä teen, vaan oman pyhän nimeni tähden, jonka te olette häväisseet pakanakansain seassa. Minä pyhitän suuren nimeni, joka on häväisty pakanakansain seassa, jonka te olette häväisseet heidän keskellänsä. Ja pakanakansat tulevat tietämään, että minä olen Herra.

Pelastusteko:

Minä otan teidät pois pakanakansoista ja kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan. 
Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä annan teidän sisimpäänne ja vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne.
Niin te saatte asua maassa, jonka minä annoin teidän isillenne; ja te olette minun kansani, ja minä olen teidän Jumalanne. 

On tärkeää, että ihmisellä ja ihmiskunnalla säilyy taju Jumalan pyhyydestä. On kaiken Luoja, jonka edessä olemme perimmäisessä vastuussa. Terve jumalanpelko, ts. kunnioitus varjelee monelta vääryydeltä. Samalla Jumala takaa sen, että oikeus toteutuu lopulta. Tosin se on meille uhkaava ja huolestuttava seikka, koska olemme syntisiä. Tietoisuus Jumalan pyhyydestä tarjoaa kuitenkin perimmäisen turvan ja tulevaisuuden. On hyvä Jumala, jonka käsissä on kaikki.

Pyhyydessään Jumala pitää kiinni lupauksistaan. Hän on luvannut pelastaa hänen edessään nöyrtyvän ihmisen. Tästä lupauksesta Jumala pitää kiinni. Näin hän lupasi Israelille ja niin hän lupaa kaikille kansoille. Siksi Jumala pelastaa meidät nimensä kunnian tähden. Jos hän ei tekisi niin, hän pettäisi lupauksensa ja menettäisi kunniansa. Jumala on pyhä!

Lupaus on sidottu siihen, että ihminen suostuu löydettäväksi ja pelastettavaksi. Jumala ei pakota ketään taivaaseen eikä hänen rakkauteensa. Me saamme valita. Nimensä kunnian ja pyhyytensä tähden Jumala myös tuomitsee kapinallisen ihmisen, joka ei suostu sovitettavaksi Kristuksen ristin juurella, jossa kaikki meidän syntimme on jo käsitelty.

Paimen on tarkka kunniastaan. Hän ei anna yhdenkään lampaan kadota lopullisesti. Herra itse tulee etsimään sen, mikä on kadonnut. Sen hän tekee huonoista paimenista huolimatta, tai oikeastaan juuri niiden laiminlyöntien tähden.

Jeesus on tuo hyvä paimen. Hän on tullut toteuttamaan Jumalan lupauksen siitä, että hän hyvän paimenen tavoin etsii eksyneet ja tuo heidät takaisin laumaansa, turvaan.

Sen sijaan fariseusten ja lainopettajien kunnia ja pyhyys on katoavaista. Sellaista heillä ei ole. He pilkkaavat Luojaansa, joka rakkautensa ja pyhyytensä tähden etsii kadonneet lampaat.

Jumalan rakkaus ja pyhyys tulevat kirkkaasti esille myös Isä meidän -rukouksessa. Siinä rukoilemme: Isä meidän, Abba (rakastava Jumala). Pyhitetty olkoon sinun nimesi! (pyhä Jumala). Pyyntö tarkoittaa, että muistamme Jumalan pyhyyden elämässämme ja että Jumala tekisi lupauksensa mukaisesti pelastavia tekoja meidän ja kansamme kohdalla.

Hyvä paimen etsii lampaan rakkautensa ja pyhyytensä, nimensä kunnian tähden.

Jeesus = Hyvä paimen = Messias = Jumala

Vertauksissa Jeesus tosiasiassa samaistaa itsensä Vanhan testamentin kirjoitusten Jumalaan, Jahveen, Herra Sebaotiin. Hän on paimen, joka etsii kadonneet lampaat.

Minä kaitsen itse lampaitani… sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen. (Hes 34:15-16)

Jeesus ei suoraan ilmaise itseään Jumalana vaan paljastaa kasvonsa ja sydämensä epäsuorasti sanojensa ja tekojensa kautta. Hän antaa ihmisille aikaa ja tilaa oppia tuntemaan hänet. Olemmekin elinikäisessä, ikuisessa prosessissa, jossa opimme tuntemaan Luojamme. Vasta silloin tunnemme itsemmekin ja löydämme elämän tarkoituksen ja syvimmän onnen.

Kuulijat joutuivat ottamaan kantaa, kuka Jeesus todella on. Hän teki ihmeitä, paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi ja opetti tavalla, jota kukaan ei ollut ennen kokenut. Sen edessä olivat fariseukset ja lainopettajatkin. Jos he todella tuntisivat Jumalan ja rakastaisivat häntä, he tunnistaisivat hänen Poikansa, kuuntelisivat ja seuraisivat häntä suurella ilolla ja riemulla!

Yhteinen ilo ja kunnia

… ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’

Paimen saattoi kutsua ystävänsä juhlistamaan kadonneen lampaan löytymistä. Sen hän teki ennen kaikkea nimensä kunnian tähden. Paimen halusi osoittaa, että hän hoiti laumansa kunnialla ja oli vastuullinen. Oman kunnian säilyttäminen on hyvin tärkeää Lähi-idässä.

Lampaan löytyminen antoi aiheen juhlaan. Oli syytä viettää aikaa ystävien kanssa hyvän ruuan ja juoman parissa. Lähi-idässä ihminen elää yhteisössä. Länsimainen individualismi on elämälle vierasta. Täällä moni on yksin ja yksinäinen. Lähi-idässä, Afrikassa ja Aasiassa yksinäinen ihminen on sama kuin kuollut ihminen.

Tässäkin oli terävä piikki fariseuksia ja lainopettajia kohtaan. Heidän pitäisi iloita syntisen pelastumisesta, siitä että Messias on hänet löytänyt! Mutta nyt he nurisivat ja syyttivät. He olivat kuin tuhlaajapoika-vertauksen katkera isoveli, joka syytti isäänsä ja kieltäytyi tulemasta taloon juhlimaan kadonneen, ”kuolleen” nuoremman veljen löytymistä ja kotiin paluuta! Tämänkin vertauksen nämä nurisijat saivat kohta kuulla. Olisimmepa olleet näkemässä heidän ilmeensä!

Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

Meidän ja hengellisten yhteisöjemme tulee olla avoimia, etsiviä ja iloitsevia – yhdessä Jumalan kanssa! Ihmisen pelastuminen on suurin ilon aihe.

Parannuksen tekeminen = löydetyksi suostuminen = palaaminen Jumalan luokse

Perinteinen juutalainen määritelmä katumuksesta oli seuraava, joka on yllättävän tuttu myös meille kristityille:

• Vahingon korvaaminen lähimmäiselle.
• Synnintunnustus ja anteeksi pyytäminen.
• Vilpitön päätös ja pyrkimys olla enää lankeamatta syntiin.

Katumusta pidettiin jopa tärkeämpänä kuin Jerusalemin temppelin uhreja. Varsinkin temppelin tuhoutumisen ja uhritoimitusten lakkaamisen jälkeen diasporassa katumus korvasi syntiuhrit.

Tämän mukaan ihminen sovitti ja korvasi itse omat väärät tekonsa. Katumuksesta tuli ansiollinen teko muiden ansioiden lisäksi. Juuri näin ihminen luonnostaan ajattelee. Minun rikkomukseni ovat suhteellisen vähäiset. Jos ylipäätään tunnustan mitään, voin kyllä korvata vahingon, jos viitsin.

Sanan valossa tässä on erittäin vakavia ongelmia. Omatekoinen hyvitys ja ansioajattelu mitätöi Jumalan ehdottoman pyhyyden. Samalla se mitätöi Jumalan sanan tuomion syntiä kohtaan kuten myös synnin vakavuuden. Synti on eroa Jumalasta ja se tuottaa aina kuoleman tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Koko ihmiskunnan kärsimys, turmelus ja kuolevaisuus on perua yhdestä ainoasta synnistä. Ihminen ei ainoastaan tee syntiä vaan on olemukseltaan syntinen, ts. epäterveellä tavalla itsekäs ja altis pahaan. Koska hän on syntinen, hän tekee syntiä eikä edes tajua sitä.

Siitä huolimatta synnin palkka on kuolema, joka on synnin välttämätön seuraus ja Jumalan tuomio. Synti katkaisee ihmisen suhteen Jumalaan, joka on ainoa elämän, rakkauden ja hyvyyden lähde. Kun yhteys Jumalaan katkeaa, ihminen kuolee – ensin hengellisesti, sitten ruumiillisesti ja lopulta hän voi joutua ikuiseen eroon Jumalasta, elämän lähteestä.

Sanassaan Jumala torjuu ihmisen kaikki yritykset pelastaa itsensä. Se on mahdotonta. Ihminen ei voi muuttaa itseään eikä päästä eroon syntisestä luonnostaan ja kuolevaisuudestaan. Edes tiede ei voi pelastaa ihmistä – päinvastoin: sen avulla ihmiskunta kiihdyttää itsetuhoaan. Tiede voi lykätä ihmisen kuolemaa muutamalla vuodella, mutta ikuisuudessa sillä ei ole mitään merkitystä.

Kaiken lisäksi farisealaisuus vääristi kaiken mahdollisen. Sen kuva Jumalasta, pyhyydestä, rakkaudesta, elämästä, ihmisyydestä, hurskaudesta jne. on täysin väärä. Siinä vaalitaan ulkonaista hurskautta järjettömillä ihmistekoisilla puhtaussäännöksillä. Fariseusten mukaan oikea hurskaus oli juuri puhtaussääntöjen noudattamista ja siksi ainoa oikea parannuksen tekeminen oli juuri farisealaisen elämäntyylin harjoittamista.

Kaiken tämän Jeesus kumosi järjestelmällisesti opetuksillaan ja toiminnallaan. Etenkin Vuorisaarna oli väkevää Jumalan pyhyyden palauttamista sen ehdottomaan asemaan: Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isännekin on! Mikään vähempi ei riitä.

Se on yhtä mahdotonta kuin että meille sanottaisiin: Hyppää yhtä korkealle kuin aurinko ja loista yhtä kirkkaasti! Voit vaikka kokeilla. Yhtä mahdotonta on ihmiselle omatekoinen pelastus.

Ainoa mikä riittää ja pelastaa ihmisen on Messiaan, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen täydellinen elämä ja täydellinen sovituskuolema ristillä meidän hyväksemme. Juuri siitä vanhan liiton uhrit olivat ennakoivia esikuvia.

Tätä pelastustietä Jumala opetti välittömästi syntiinlankeemuksen jälkeen. Synnin palkka on kuolema, mutta kerran on tuleva vaimon siemen, joka polkee rikki käärmeen pään. Neitseestä syntyvä Vapahtaja murskaa synnin, kuoleman ja pahan vallan, mutta saa samalla kuolettavan pureman. Tämä toteutui Golgatan ristillä.

Samaa kuvasti karitsauhri, jonka kautta syntinen ihminen saattoi lähestyä pyhää Jumalaa ja elää hänen yhteydessään. Viaton kuoli syntisen puolesta. Viattoman veri sovitti syntisen ihmisen.

Tätä pelastustietä seurasi Abel, jonka Kain tappoi. Abel oli siunattu, mutta Kain luotti omien kättensä töihin. Siksi Kain jäi kirouksen alle. Kain katkeroitui ja tappoi Abelin. Juuri niin tekivät juutalaiset uskonoppineet Jeesukselle ja täsmälleen samasta syystä. He olivat omavanhurskaita, jäivät synnin valtaan ja vihasivat rakastavaa, pyhää Luojaansa.

Samaa pelastustietä seurasivat kaikki vanhan liiton pyhät. Mooseksen laki ja jumalanpalvelus-järjestys opetti nimenomaan tätä armontietä pyhän Jumalan yhteyteen. Ei ollut muuta tietä eikä muuta pelastusta. Sitä julistivat kaikki Kirjoitukset.

On hämmästyttävää, että fariseukset ja lainopettajat hylkäsivät tämän kaiken ja samalla pitivät itseään hurskaina ja esikuvallisina! Ihminen voi elää häpeilemättömän julkisyntisesti tai hän voi peittää syntisyytensä ja kapinallisuutensa uskonnollisiin ulkokuoriin. Niillä ihminen pettää vain itseään ja toisia syntisiä – ei Jumalaa. Niillä ihminen niittää itselleen tuomion, sillä pyhä Jumala pitää kiinni pyhyydestään ja tuomitsee syntisen, ellei tämä suostu sovitukseen.

Ristillä Jeesus sovitti kaikki syntimme. Niitä ei mitätöity vaan ne otettiin esille, käsiteltiin ja tuomittiin. Synti pysyi syntinä. Sen palkkana on kuolema ja kadotus. Tämän rangaistuksen kärsi viaton Uhrikaritsa meidän puolestamme. Hän maksoi täyden hinnan.

Ajattele: Sinut tuomitaan kuolemaan. Nyt sinut noudetaan kaltereiden takaa ja viedään kohti teloitushuonetta. Kuljet kolkkoa käytävää ja otat elämäsi viimeisiä askeleita. Edessä on vain teloitus ja kuolema. Saavut perille, ovi avataan, tuomio luetaan vielä kertaalleen. Juuri kun sinut pitäisi sitoa tuoliin ja sinulle pitäisi antaa myrkkyruiske, tilallesi astuu toinen henkilö. Näet kuinka hän kärsii ja kuolee puolestasi. Kirjoihin merkitään: kuolemantuomio on pantu täytäntöön. Sinulle avataan ovi ja astut hämmästyneenä vapauteen. Sinulle on valmistettu kaunis koti, saat ammatin, toimeentulon, ystäviä ja kaikkea hyvää.

Juuri näin Jumala tekee meille ja vielä paljon enemmän. Kristuksen tähden hän antaa meille kaiken anteeksi ja lahjoittaa mittaamattoman, iankaikkisen, täydellisen elämän lahjaksi. Sitä ei voi ansaita.

Jos et vieläkään usko, mene pankkiin ja pyydä pankinjohtajalta 10 miljoonaa euroa lahjaksi. Perusteeksi kerrot, että olet niin hyvä tyyppi etkä ole tehnyt mitään pahaa… Sinut nauretaan pihalle. Mutta Jumala antaa sinulle lahjaksi käsittämättömän paljon enemmän. Miksi? Koska hän on armollinen. Koska eräs toinen on jo lunastanut tuon summan sinun käyttöösi.

Näin tulemme siihen, että ihminen voi vain suostua löydettäväksi, pelastettavaksi ja takaisin kotiin tuotavaksi. Se on todellista, aitoa parannuksen tekemistä.

Paimen etsii ja löytää kätkeytyneen lampaan. Hän rauhoittaa sen pelokkaan sydämen, hoitaa sen haavat, ruokkii ja juottaa sen, kantaa avuttoman lampaan takaisin tuo tutun lauman keskelle kotiin ja pitää siitä täydellisesti huolen.

Entä mitä lammas on tehnyt ansaitakseen tämän? Ei mitään. Se vain elää siinä, mikä sille annetaan. Tämän ihmeellisen armon saivat kokea kaikki uskovat läpi ihmiskunnan historian. Heitä olivat Aadam ja Eeva, Nooa, Aabraham, Jaakob ja Iisak, Daavid ja Salomo, Sakkeus ja monet, jotka kohtasivat Jeesuksen. Sen saman armon saamme mekin omistaa ja kokea todeksi!

Entä jos lammas vikuroi ja eksyy toistuvasti? Rakkaudessaan paimen voi katkaista lampaan jalan. Sen tehtyään paimen lastoittaa jalan ja kantaa lammasta harteillaan tai sylissään, kunnes jalka paranee. Lammas saa tuntea paimenen rakastavan sylin, jossa se kesyyntyy ja kiintyy paimeneen. Lopulta lammas seuraa paimenta hellittämättömästi eikä enää eksy. Ilman tätä kivuliastakin armohoitoa lammas eksyisi kerran lopullisesti ja joutuisi petojen saaliiksi.

Rakkaudessaan Jumala on valmis mihin tahansa, mikä pelastaa ihmisen. Rakastava vanhempi vie lapsen ikävään, kivuliaaseen leikkaukseen, jos se parantaa lapsen tai pelastaa hänen henkensä. Kaikkein mieluiten rakastava vanhempi menisi lapsensa puolesta leikkaukseen, jos se vain auttaisi. Hän olisi valmis jopa kuolemaan lapsensa edestä. Näin Jumala on tehnyt Jeesuksessa Kristuksessa.

Vielä 99 hurskaasta…

Entä ne 99 lammasta – olivatko ne hurskaiden, täydellisten ihmisten vertauskuvia? Eivätkö ne todellakaan tarvinneet parannusta? Jeesushan sanoi, että ne olivat hurskaita!

Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

Niin, kuka voi ja uskaltaa lukea itsensä täydellisen hurskaaksi ja puhtaaksi? Yllättävän monikin, mutta Jumalan silmissä jokainen on syntinen. Se on Jumalan sanan karu viesti läpi Raamatun.

Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan. Mehän olemme edellä osoittaneet, että kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niin kuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. (Room 3:9-12; Psalmi 14:3)

Kukaan meistä ei ole kävelevä rakkaus ja pyhyydessä puhdas. Kukaan meistä ei rakasta kaikkia ihmisiä kaikissa tilanteissa joka hetki. Jos olisimme täynnä rakkautta ja pyhyyttä, silloin tekisimme niin. Mutta emme ole sellaisia vaan olemme syntisiä ja siksi ihmiskunta kärsii mittaamattomasti.

Kyse onkin siitä, mitä ihminen ajattelee itsestään. Fariseukset ja lainopettajat eivät katsoneet tarvitsevansa parannuksen tekemistä, mutta se oli omavanhurskaan ihmisen totaalista sokeutta omalle syntisyydelleen. Heidän tekopyhä, järjetön uskonnollisuutensa, asenteensa, sanat ja teot paljastivat sen. Voimakkaimmin se tuli ilmi Jumalan lähettämän Messiaan vastustamisena ja vihana häntä kohtaan. Voiko olla suurempaa syntiä kuin vihata rakastavaa, pyhää, hyvää Luojaansa?

Tätä suorastaan röyhkeää omavanhurskautta ja ylpeyttä kuvaa tuhlaajapoika-vertauksen isoveli, joka halveksi isäänsä, koska tämä osoitti ehdotonta rakkautta ja armollisuutta hulttiopoikaansa kohtaan. Isoveli jäi ulos pois juhlista täynnä vihaa ja katkeruutta. Hän moitti avoimesti isäänsä. Lähi-idässä tällainen isän ja suvun päämiehen halveksunta on äärimmäisen paheksuttavaa.

Kaiken lisäksi vertauksen 99 lammasta olivat nekin autiomaassa, joka kuvaa ihmisen syntisyyttä ja kuolevaisuutta. Tarkkaan ottaen niiden kotiuttamisesta ei kerrota vertauksessa mitään. Lampaat eivät löydä omin voimin takaisin kotiin. Ne kuolevat nopeasti erämaassa – ilman Paimenta.

Ei ole yhtäkään hurskasta, ei ainoatakaan. Sellainen on ihminen. Meitä tosin hämää se, että yllämme on Jumalan yleinen armo ja siunaus. Jumala varjelee pahuuden täydestä hallintavallasta. Hän vuodattaa rakkautta ja hyvyyttä. Se hyvä, mistä saamme olla osallisia, onkin Jumalasta.

Jumalan hyvyyden arvo ja välttämättömyys tulee ilmi etenkin silloin, kun kansan paatumus menee niin syvälle, että Jumala vetää läsnäolonsa ja siunauksensa tuokioksi pois. Silloin on helvetti irti: silloin maailmansodat ja mielettömät tuhoaseet niittävät satoja miljoonia ihmisiä. Silloin ihminen toteuttaa itseään täysimittaisesti ilman rajoitteita. Näitä koetaan pienempimuotoisesti itse kunkin elämän vaikeina päivinä.

Me vaelsimme kaikki eksyksissä niin kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. (Jes 53:6)

Jeesuksen sanat 99 hurskaasta olivat siis joko jonkinlaista ironiaa tekopyhiä hurskaita kohtaan tai sitten hän tarkoitti ihmisiä, jotka jo olivat Jumalan pelastamia ja hyvän paimenen hoidossa eläviä. He eivät olleet hurskaita omavoimaisesti vaan Kristuksen lunastamia, vanhurskauttamia ja pyhittämiä. Tähän laumaan Herra halusi tuoda vielä yhden eksyneen. Se oli hänen missionsa!

 

Vertauksen teologiset pääkohdat:

• Israelin johtajat ovat epäonnistuneet. He ovat kadottaneet lampaansa ja itsensä.
• Lammas on luonteeltaan eksyväinen. Se on täysin riippuvainen paimenesta. Se ei voi maksaa paimenelle eikä vaatia mitään. Se ei löydä tietä takaisin kotiin. Tämä on kuvaus ihmisen vajavuudesta ja syntisyydestä.
• Jumala tarjoaa ilmaiseksi armoaan, rakkautensa ja pyhyytensä (nimensä kunnian) tähden.
• Paimen maksaa korkean hinnan lampaasta etsiessään ja tuodessaan tämän takaisin kotiin. Juuri tästä on kyse sovituksessa.
• Katumuksen syvällinen määritelmä on: löydetyksi suostuminen.
• Pelastus on kadonneen löytäminen ja kotiin tuominen.
• Lampaan, kadonneen ihmisen löytäminen tuo suurimman ilon, joka jaetaan yhteisöllisesti – seurakunnassa ja taivaassa.
• Jeesus on Hyvä paimen, luvattu Messias-Vapahtaja, itse Jumala ihmiseksi tulleena, Pelastaja.