ANNELI – ELÄMÄSSÄ JA LÄHETYSMAILLA JUMALAN JOHDATUKSESSA

 

Jumalan lapsena kasvamista

Minustakin tulee isona uskova, sanoin jo alle kouluikäisenä. Seurasin naapuriperhettä, jotka olivat uskovia. Koin, että heillä oli jotain sellaista, mikä minulta puuttui. Kun sitten sain kuulla, että Jeesus ottaa vastaan lapsia, ilahduin. Halusin että hän ottaisi minutkin omakseen.

Istuin tarkkaavaisena eräässä hengellisessä tilaisuudessa, jossa kuoro lauloi: Avaa sydämesi Herralle! Koin tuon saman sanoinkuvaamattoman tunteen ja halun päästä osalliseksi tuosta ilosta ja rauhasta. En oikeastaan tiennyt mitä se on. Mutta päätökseni vahvistui.

Vuodet kuluivat. Siirryin pyhäkoulusta pyhäkoulunopettajaksi. Aloin tajuta, että minun ei tarvinnutkaan odottaa aikuisuuteen, johon kaikki hyvä näytti kuuluvan. Olin saanut kasvaa Jumalan lapseksi. Minun ei tarvinnutkaan ryhtyä uskovaksi, vaan se oli Jumalan työ minussa ja minun puolestani. En enää ollut ulkopuolella, vaan Hän itse oli siirtänyt minut omaan ”lammastarhaansa”.

Löysin myöhemmin 14-vuotiaana paikkani Katulähetysystävien parista. Opettelin soittamaan kitaraa ja liityin kuoroon. Olin paljon itseäni vanhempien uskovien parissa. Nuoria uskovia ei ollut. En kuitenkaan sitä surrut. Sain paljon hyvää opetusta, jota janosin.

Pyhäkouluopettajani, joka oli myös katulähetystyössä aktiivi, sanoi että minusta tulee lähetyssaarnaaja. Silloin minusta tuntui, että hän puhui ylisanoja. Olin kyllä kuullut useasti lähetystyöstä, mutta se mielestäni kuului erityisihmisille. Esimerkiksi Karmel-yhdistyksen lähetti vieraili usein paikkakunnallamme. Oli mielenkiintoista kuulla Israelista ja juutalaisista, Jumalan omaisuuskansasta. Israel-rakkaus syttyi jo silloin.

 

Kohti aikuisuutta ja diakonissan työtä

Jonkinlainen hiertävä kivi kengässä oli tuo lähetysasia. Halusin silti olla uskova. ”Riittäähän evankelioimistyötä Suomessakin” ajattelin. Alkuvuosien innostus kuitenkin hiipui. Yritin tehdä kompromisseja, mikä loitonsi Jumalan yhteydestä. Hänen uskollisuuttaan ja armoaan kiitän, että Hän on pitänyt kiinni.

Uskonnon opettajani Kilpi Kylälä suositteli minulle opiskelua diakonissaksi. En tiennyt siitä ammatista muuta kuin, että ei saa mennä naimisiin. Enhän sellaiseen voinut sitoutua. Jumalan johdatus on kuitenkin kaikissa elämäni vaiheissa mennyt oman tahdon edelle. Ja ihmeellistä on ollut nähdä, että Hän ei pakota meitä, vaan vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Hänen suunnitelmansa toteutuu myös yksilön elämässä.

Juuri oikeaan aikaan Jumala johdatti minut Raamattuopistolle. Siellä uskoni vahvistui ja sain uudistua. Oli ihmeellistä olla niin suuressa uskovien nuorten joukossa. Toimin siellä kuoron johtajana. Teimme evankelioimismatkoja usealle paikkakunnalle Uudellamaalla ja Helsingin seurakuntiin pastori Eino Honkasen kanssa.

Lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Siellä tapasin tulevan mieheni. Jouduimme odottamaan naimisiin menoamme viisi vuotta opiskelun ja eri paikkakunnalla asumisen takia. Diakonissaksi opiskelu tuli silti hyvin luonnolliseksi valinnaksi. Iloitsin siitä ajasta.

 

Lähetyskutsun edessä

Valmistuttuani sain viran Pakilan seurakunnasta. Siellä vierähti kolme vuotta. Vanhin tyttäremme oli puolivuotias. Ajattelin tuolloin, että täällä ollaan ainakin 20 vuotta, mutta yllättäen miehenikin otti esille jo hautautuneen ajatuksen lähetystyöhön lähtemisestä. Ensi järkytyksen jälkeen koin ihmeellisen vapauden tunteen, kun oma pelkoni poistettiin. Se oli kuin kivi olisi vieritetty sydämeltäni. Olimme valmiit lähtemään, minne Herra johtaakin. Pelko muuttui iloksi.

Saimme Pakilasta kannattajarenkaan ja paljon hyviä ystäviä ja esirukoilijoita. Heistä monet pitävät yhä yhteyttä. Lähettäjä-renkaaseen liittyi myös Vartiokylän miestenpiiri. Samoin lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävät Vaasassa. Kaikki tuntui niin valmiilta. ”Ja katso, Minä olen teidän kanssanne joka päivä.”

Näin vähitellen kypsyin lähtemiseen. Lopullinen päätös muotoutui eräänä joulukuisena päivänä. Olimme paluumatkalla Ryttylästä Helsinkiin. Kävimme tutustumassa uuteen Lähetyskeskukseen. Lumisateessa ihailin Suomen mäntyjä ja kuusikkometsiä. Puolivuotias esikoisemme nukkui takapenkillä.

Mietin näkemäämme ja kokemaamme. Mielikuvani lähetyskeskuksesta sai pienen kolhun, kun siellä olevat elivät arkeaan. Eivät uhkuneetkaan iloa ja taivaallista onnea. Siellä oli aivan tavallisia ihmisiä iloineen ja suruineen. Jopa väsyneinä opiskeluun.

Ystävämme, jotka olivat valmistumassa lähetystyöhön, esittelivät meidät koulun rehtorille: ”Tässä on nuoripari, jotka ovat kiinnostuneet lähetyksestä”. Tunsin rehtorin jo Raamattuopiston ajoilta. Saman tien hän kaivoi muistivihon taskustaan ja otti henkilötietomme ylös. Hän sanoi ykskantaan: ”Keväällä on hakuaika, ei muuta kuin paperit sisään.” Emme osanneet sanoa mitään. Yllätys oli niin täydellinen. Emme olleet edes keskustelleet ystäviemme kanssa mahdollisesta lähetyskouluun tulosta. Kaiken kaikkiaan koimme, miten Herra taas käytti toisia ihmisiä toteuttaakseen suunnitelmaansa elämässämme. Siinä lumipyryssä päätös syntyi: Laitamme paperit. Sitä päätöstä seurasi suunnaton ilo ja helpotus. Kaikki pelko oli kuin poispyyhkäisty. Halleluja-laulu soi sisimmässäni.

 

Etiopiaan

Uskovan elämä ei ole pelkästään halleluja-lauluja. ”Monen ahdistuksen kautta pitää meidän kulkeman sisälle taivasten valtakuntaan”. Hän ei luvannut uskovilleen helppoa tietä, mutta Hän lupasi olla kanssamme joka päivä.

Isälläni oli tapana kuulustella kouluaikanani maantiedon osaamistani. Tällaiseen tenttiin sattui kysymys, mikä on Abessinian pääkaupunki? En tiennyt. Seuraavalla kerralla en muistanut. Kolmas kerta toden sanoi. Osasin jo vastata: Addis Abeba. Vuosia myöhemmin muistin tuon ja kirjoitin isälleni: Nyt tiedän jo, missä Addis Abeba on ja mitä se tarkoittaa suomeksikin. Se on Uusi Kukka. Näin Jumalan sormen tuossakin. Hän tiesi, että Addis Abebasta tulee kotikaupunkimme.

 

Kebre Mengist, valtakunnan kunnia

Asuimme ennen Addis Abebaa Sidamo-maakunnassa Kebre Mengistissä ja Borana-maakunnassa Negellissä. Ensin mainittu kaupunki oli silmissäni vaatimaton hökkelikylä, punaisen mullan seutua. Sade oli juuri kaunistanut luonnon vihreäksi ja raikkaaksi. Näkymä parvekkeeltamme alas laaksoon ja takana kohoaville vuorille oli huikea. Tässäkö se oli – muistolause Diakonissalaitokselta: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta…”  Havahduin muistoistani kovaan lähestyvään valitukseen. Huutajia oli paljon. Kun joukko lähestyi, huomasin, että kysessä oli hautajaissaatto. En ollut eläissäni moista kuullut tai nähnyt. Polku, jota he kulkivat, ohitti asemamme aivan aidan vierestä.

Elämän karuus kohtasi siellä monella tavalla. Oli sairautta ja kuolemaa. Mutta oli myös monia ilon ja kiitollisuuden hetkiä. Olimme innoissamme uudesta elämän vaiheesta. Aikamme Kebre Mengistissä jäi kuitenkin lyhyeksi. Seuraava kotimme oli pari sataa kilometriä etelään aavikkoiseen erämaan kaupunkiin, Negelliin.

 

Negelli, erämaan kaupunki

Lähetyksen uuden alueen sementtitiilitalot yksinäisellä tuulisella aavikolla vaikuttivat ankeilta Kebre Mengistin kauniitten puutalojen jälkeen. Kuumuus ja kuivuus olivat täysi vastakohta edellisen lähetysaseman sijaintiin verrattuna. Korkeat termiittikeot loivat maisemaan leimansa.  Suuret nälänhädät alkoivat niihin aikoihin. Tämä alkuajan ankeus enteili ahdistuksen päiviä edessämme. Siihen tilanteeseen saimme uutisia kotimaasta. Oli raskasta aikaa selvitellä kriisejä lähetysjärjestömme kotikentällä. Se verotti paljon voimia.

Työaikamme Negellissä loppui myös äkisti, kun mieheni joutui murhayrityksen kohteeksi. Se katkaisi sen jatkoajan, jonka kotikentän lähetysosasto lupasi norjalaiselle lähetykselle kohdaltamme. Sitä ennen oli jo avautunut uusi alue Kaffa-maakunnasta, jonne meidän oli määrä muuttaa.

 

Esirukouksen merkitys

Edellisiltana, ennen Kyöstin murhayritystä minun oli tarkoitus leikata hänen tukkansa. Se jäi, koska olin nukahtanut imettäessäni nuorimmaistamme. Sitä ennen oli rukoillut mielessäni ”merkkiä”, mitä tehdä, kun emme voineetkaan lähteä Kaffaan, joka kuitenkin oli tuntunut niin selkeältä: ”Tässä on tie, sitä käykää.”

Kun seuraavana päivänä olin sairaalassa Kyöstiä katsomassa, sanoi sairaanhoitaja, että kyllä tämä nyt on sellainen merkki, että kukaan ei voi teitä enää vaatia jäämään. Tuo sana, ”merkki” säikäytti todella. Tätäkö olin pyytänyt.  Samanaikaisesti eräs henkilö Helsingin Vuosaaressa oli herännyt yöllä rukoilemaan, saatuaan selvän kehotuksen rukoilla nimeltä Jokimiesten puolesta. Hän ei meitä tuntenut. Myöhemmin hän sai selville Lähetysseuran kautta ja näki myös Helsingin Sanomista meitä kohdanneen onnettomuuden. Hän otti meihin yhteyttä myöhemmin henkilökohtaisesti. Esirukous sai aivan uuden merkityksen. Hän on kanssamme joka päivä. ”Ei hiuskarvaakaan päästämme putoa hänen sallimattaan.” 

 

Muutto Addis Abebaan

Olin yhtäkkiä aika yksinäinen. Kansanlähetyksen lähetit siirtyivät uuteen lähetysjärjestöön nimeltä Lähetysyhdistys Kylväjä. Kyösti oli puolen vuoden ajan vuodepotilas. Menetimme tuona aikana Kaffa-maakunnasta työalueeksemme luovutetun entisen palatsin tontin. Vallankumous maassa otti sen haltuunsa.

Kaiken epäinhimillisenkin kohdalla saimme kokea Jumalan ihmeellistä rauhaa ja läsnäoloa. Olen monesti ihmetellyt, että en tuolloin sanonut: Minulle riittää. En kokenut kertaakaan halua luovuttaa ja pakata tavaroita. Olimme jopa ainoat suomalaiset lähetit maassa, kun eri järjestöt kutsuivat lähettejään kotiin vallankumouksen vaikeina aikoina.

Saimme tehdä työtä Etiopiassa kolme työkautta, yhteensä 12 vuotta. Siitä ajasta riittäisi monenlaisia muistoja. Tässä haluan lähinnä keskittyä Jumalan ihmeelliseen johdatukseen. Saimme kokea monia inhimillisiä ihmeitä. Suurin kaikista ihmeistä on se, että ihminen tulee uskoon. Elämme maailmanaikojen lopputapahtumia. Jumala toteuttaa suunnitelmansa. Me uskovat saamme olla siinä mukana.

 

Jumalan johdatus ei lopu

Kotimaahan palattuamme sain jatkaa seurakunnassa. Huomasin olevani oikealla paikalla, vaikka olin mielessäni valmis palaamaan Etiopiaan.

Jo ennen lähetystyön selkiytymistä kohdallani olin kokenut ihmeellisen rakkauden Inkerissä tehtävää työtä kohtaan, Olimme lukeneet seurakunnan kerhossa Pakilassa rovasti Aatami Kuortin kirjaa nimeltä ”Tapahtui Inkerissä”. Kirja puhutteli meitä kovasti. Luettuamme sen saimme Aatami Kuortin vieraaksemme. Hän kertoi elävästi koettelemuksistaan ja paostaan noina vaikeina aikoina. Mietin silloin, että mitähän minä voisin tehdä Inkerin kirkon ja inkeriläisten hyväksi. Asia unohtui vuosikausiksi. Mutta Jumala ei unohda. Olin jopa sanonut, että sydämeni on Etiopiassa. En lähde mukaan Idän työhön.

Janakkalan rovastikunnan seurakunnat perustivat yhdessä yhteistyöelimen, Finkeri-projektin. Tulin kuin vahingossa valituksi siihen seurakuntamme edustajana. Olin siinä puheenjohtajana seitsemän vuotta. Teimme retkiä Pietariin ja Kelttoon. Keräsimme varat Rääpyvän seurakunnan kirkkorakennusta varten. Eräällä tällaisella retkellä pidin tervehdyspuhetta Kelton kirkossa, kun yhtäkkiä siinä tajusin: tässä se on. Jumala ei unohda. Jumalan johdatuksessa elämä on huoletonta ja jännittävää. sillä Hän itse pitää huolen.

 

Älkää mistään murehtiko

Olen huomannut, että paholainen pukeutuu kolmenlaiseen asuun yrittäessään saattaa masennukseen ja epäuskoon jopa luopumukseen. Ne ovat meille ihmisille niin jokapäiväisiä: Huoli, pelko ja luottamuspula. Kaikista niistä on pääsy. Ne on tiedostettava.

Kolme vuotta sitten koin filippiläiskirjeen sanan merkityksen, ja päätin alkaa toteuttaa sitä aktiivisesti: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne ja anomisenne kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” Minulta on jopa kysytty; toimiiko se? Kyllä se toimii. Jos minä unohdan Pyhä Henki muistuttaa.

Olen toiminut omaishoitajana vuodesta 1994. Kun Kyösti joutui murhayrityksen kohteeksi, sanoi lääkäri, että kaikki on nyt ok, mutta voi tulla Parkinsonin oireita 20 vuoden kuluessa. Se tuntui silloin pitkältä ajalta. Mutta niin tapahtui.

Tämän vuoden alussa tuli jälleen kova koettelemus, kun hän sai aivoinfarktin ja on sen seurauksena halvaantunut vuodepotilas ilman puhekykyä. Kyösti on käynyt läpi toistuvia keuhkokuumeita ja tulehduksia. Parhaillaan hän taistelee sairaalabakteeria vastaan. Elokuusta lähtien olen hoitanut häntä kotona. Vain kuumevaiheet hän on sairaalassa. En vielä tiedä täysin sen sanan merkitystä, jonka sain erään ystävän kautta pari päivää infarktin jälkeen: ”Älä pelkää.” Mutta se on ollut kuin oljenkorsi, johon olen saanut tarttua moneen kertaan tämän vuoden aikana.

Kun nyt joulun aikaan tätä kirjoitan, niin yksinäisyys on se, mitä eniten ehkä pelkään. Kaikilla näyttää olevan oma elämänsä. Mutta olen vakuuttunut siitä, että Jeesus on kanssani. Koettelee, vaan ei hylkää Herra. Monia asioita ymmärrämme vasta jälkeenpäin. Sen tiedän, että puolestamme rukoillaan. Itkumme ja huutomme kuuluvat taivaaseen. Jumala sallii meidän käydä kamppailumme, jotta pysyisimme Hänessä. Koettelemukset eivät ole outoja uskovalle. Niiden tarkoitus on kasvattaa luottamusta. Menneisyytemme tavoin myös tulevaisuus on Jumalan.

Pekka Simojoen monista hyvistä lauluista soi usein mielessäni:

”Onhan meidän ainut tehtävämme täällä,

auttaa toinen toisiamme,

läpi synkimmän yön pitää päällä,

toivon kynttilää, ettei kukaan jää,

yksin vaeltamaan pimeään.”