Lähimmäinen (14. su helluntaista)

LÄHIMMÄINEN

(14. su helluntaista)

 

EVANKELIUMI: Luuk 10:25-37

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?”

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.” Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”

Jeesus vastasi hänelle näin:

”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’

Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

 

 

SAARNA

Vertaus laupiaasta samarialaisesta kuuluu Jeesuksen ja uskonnollisen lainoppineen väliseen keskusteluun, joka luo raamin ja antaa merkitystä vertauksen ymmärtämiselle. Nämä muodostavat kaksi pääosaa, joiden jälkeen palataan alkuun.

  1. Keskustelu: Mitä minun on tehtävä, jotta pelastuisin? Rakasta Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Tee se, niin saat elää! Kuka sitten on minun lähimmäiseni?

    Vertaus laupiaasta samarialaisesta

  2. Keskustelu: kuka kolmesta henkilöstä oli lähimmäinen? Se, joka auttoi. Kysymys ei siis olekaan siitä, kuka on minun lähimmäinen, vaan siitä, kelle minä olen lähimmäinen!

 

Juutalainen uskonnollisuus oli uskonnoille tyypilliseen tapaan muuttunut lakihenkiseksi ja suorituskeskeiseksi. Ihminen ei pelastu armosta vaan oman erinomaisuuden tähden. Tällaisessa uskonnollisuudessa eletään syvässä harhassa. Ihmisen itsekäs syntisyys ja kyvyttömyys rakastaa unohdetaan kokonaan. Pelastustie rakennetaan joidenkin tiettyjen suoritusten ja rituaalien varaan, joita ihminen suorittaa. Samalla Jumalan ehdoton pyhyys suhteellistetaan ja vedetään alas ihmisen tasolle.

Kuvatussa keskustelussa lainopettaja edusti tyypillistä suoritus/ansaintakeskeistä uskonnollisuutta. Juutalaiset ajattelivat usein tähän tapaan: ”Minun pitää / minä voin hankkia itse itselleni pelastuksen. Kerro vain, mitä pitää tehdä. Jumalan rakastaminenhan on lain noudattamista. Sen minä tiedän ja olen siinä hyvä. Entä sitten lähimmäisen rakastaminen? Kerropa minulle tarkka luettelo niistä tärkeistä ja hyvistä ihmisistä, joita minun pitää rakastaa. Niitä ovat tietysti hurskaat fariseukset ja oma perhe. Pakanat ja puolipakana samarialaiset eivät varmastikaan ole sellaisia. Jumalakin vihaa heitä.”

Vastauksessaan Jeesus ei kumonnut lakia. Kuka tahansa lain täyttää (täydellisesti), pelastuu. Tee se ja saat elää! Ongelma ei ole laissa vaan ihmisessä, joka syntisenä ei lähellekään täytä lakia ja elä rakkaudessa joka hetki kaikesta voimastaan, täydellisesti. Todellisen rakkauden puuttuminen tuli ilmi lainopettajan kyvyttömyydessä nähdä lähimmäinen ja rakastaa niitä, jotka olivat syrjittyjä, halveksittuja ja hädässä. Lainopettajalta puuttui tärkein eli lain ydin ja henki: rakkaus.

Vanha testamentti ja Mooseksen laki ei opeta valikoivaa lähimmäisen rakkautta. Siinä toki korostetaan omasta kansasta huolehtimista, mutta sen rinnalle nostetaan muukalaiset, jotka elävät siirtolaisina valitun kansan keskellä (3 Moos 19:34).

 

Itse vertauksessa on seitsemän vaihetta / kohtausta, joiden keskellä on huippukohtana samarialaisen miehen antama apu ryövätylle ja pahoinpidellylle juutalaiselle.

Yleensä ryöstettyä ei pahoinpidelty, mutta jos tämä vastusteli, hänelle saattoi käydä huonosti.

Moni pappi asui Jerikossa, josta oli kohtuullinen matka Jerusalemin temppeliin kahden viikon mittaista työvuoroa suorittamaan (kerran vuodessa). Papit olivat usein varakkaita ja tuo pappeus ja varallisuus periytyivät suvuittain. Varmuudella pappi teki matkaansa yhden tai useamman juhdan voimin. Pappia koskivat erityiset puhtaussäännökset. Varsinkin kuolleeseen koskettaminen saastutti niin, että hänen oli suoritettava viikon mittaiset puhdistusrituaalit Jerusalemissa. Aikansa laintulkinnan mukaan papin pitää auttaa oman kansansa jäsentä mutta pakanaa ei tarvinnut auttaa. Jos pappi saastuisi ja hän salaisi sen ja palvelisi epäpuhtaana temppelissä, hänet voitaisiin surmata. Varmuuden vuoksi pappi päättää kulkea puolikuolleen, ryövätyn miehen ohi. Pappi pelkäsi saastuvansa ja oli välinpitämätön, rakkaudeton.

Samoin teki leeviläinen. Leeviläisten tehtävänä oli toimia temppelissä avustajina. Hän saattoi kulkea aivan papin perässä tai olla juuri tuon papin avustaja. Koska pappi päätti kulkea ohitse, leeviläinen saattoi puhtaalla omalla tunnolla tehdä samoin. Lisäksi, jos hän olisi auttanut, hän olisi asettanut itsensä papin yläpuolelle, mikä olisi voinut tuoda paljon vaikeuksia. Leeviläiselläkin oli siis hyvä tekosyy olla rakastamatta.

Kertomuksen sankariksi nousee vihattu, saastainen muukalainen, samarialainen mies. Jos kertomuksen sankari olisi ollut juutalainen maallikko, tämä olisi hyväksytty. Mutta nyt juutalainen pappi ja leeviläinen kulkevat ohi ja samarialainen mies ryhtyy auttavaksi lähimmäiseksi. Tämä oli kuulijoille täysin sietämätöntä! Se oli kuin avointa juutalaisten pilkkaa.

Auttaessaan samarialainen ei ainoastaan käyttänyt aikaansa vaan runsaasti myös varojaan. Hän käytti haavojen hoitoon öljyä, viiniä ja sidetarpeita. Hän maksoi majantalon kustannukset.

Lisäksi majataloon vieminen saattoi olla vaarallista. Juutalaiset vihasivat samarialaisia ja helposti olisi saattanut syntyä tekaistu kuvitelma, että samarilainen oli vahingoittanut miestä. Juutalaisuudessa ja Lähi-idässä elettiin kostokulttuurissa. Veri verestä, henki hengestä. Kostokulttuuri oli myös sokeaa. Merkitystä ei ollut sillä, oliko koston kohteena oleva henkilö syyllinen vai ei. Ensimmäinen paikallaolija kelpaa siihen, tai sukulainen, tai heimoveli. Silti samarialainen ei alkanut laskelmoida – kuten pappi ja leeviläinen, joilla ei ollut edes terveys tai henki vaarassa. Hän toimi aitona lähimmäisenä puhtaasti säälivän rakkauden voimasta.

Sokea kostokulttuuri on todellisuutta nykyaikanakin. Sitä näemme päivittäin etenkin arabimaissa, joissa kosto seuraa kostoa. Sama on totta monissa Afrikankin maissa. Kostoa harjoittaa myös länsimaat omissa sotatoimissaan. Kostaminen on yleistä tavallisissa ihmissuhteissa: sanoin, teoin ja torjunnalla.

Kun olin lähetystyössä Etiopiassa, ohjeena oli, että koskaan ei saanut pysähtyä onnettomuuspaikalle, jossa oli loukkaantunut ihminen tai karjaeläin, sillä väkijoukot olivat usein valmiita kivittämään mahdollisia syyllisiä. Oli ajettava seuraavalle poliisiasemalle. Onneksi itselleni ei sattunut mitään sellaista.

Kertomuksen samarialainen mies auttoi hädässä olevaa lähimmäistä, vaikka tiesi joutuvansa suureen vaaraan. Kertomuksesta ei ilmene, mitä samarialaiselle tapahtui. Oletamme länsimaalaisina, että häntä tietysti kiiteltiin vuolaasti. Tosiasiassa hänelle saattoi käydä äärimmäisen huonosti.

Samarialainen osoitti siis hyvin uhrautuvaa rakkautta, jossa hän ei vain käyttänyt aikaansa ja varojaan vaan jopa laittoi alttiiksi oman terveytensä ja henkensä. Sellaisena hän oli voimakas esikuva Jeesuksesta, joka kuoli ristillä meidän puolestamme.

 

Vertaus opettaa meitä välittömällä tavalla: kysymys ei ole siitä, kuka on minun lähimmäiseni vaan se, kenen lähimmäiseksi minä suostun. Tämä paljastaa sen, onko meidän sydämemme täynnä rakkautta. Rakastava ihminen ei laskelmoi. Hän näkee apua tarvitsevat lähimmäiset. Hän on heti valmis auttamaan – jopa oman henkensä hinnalla.

Täydellisen rakkauden vaatimuksen edessä me paljastumme itsekkäiksi, syntisiksi. Meissä ei ole sellaista aitoa, täydellistä rakkautta. Kuitenkin sitä vaaditaan, jos mielimme pelastua. Mitä minun pitää tehdä, jotta pelastuisin?

Edessä on umpikuja. Tie taivaaseen on suljettu.

 

Onneksi vertauskin muistuttaa täydellisestä rakkaudesta, joka vuodattuu Jeesuksesta. Hän uhrasi itsensä. Hän kuoli viattomana auttajana ristillä uskonnollisten, tekohurskaiden juutalaisten ja roomalaisten käsissä.

Ristillä synnit on sovitettu ja tie rakkauteen on auki. Kristuksen kautta Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme. Kun tunnustamme tosiasiat ja turvaudumme Vapahtajaan, me pelastumme armosta.

Jeesus on tehnyt kaiken puolestamme. Hänessä alkaa uusi elämä. Kristuksen rakkaus herättelee meitä lähimmäisiksi.

Kysymys ei olekaan siitä, kuka on kelvollinen lähimmäisekseni, vaan siitä, olenko minä lähimmäinen toiselle ihmiselle.

 

Vaikka Suomessa ei eletä juutalaisen lakihenkisyyden mukaisesti, jokaisessa suomalaisessa asuu samankaltainen tekopyhyys ja omavanhurskaus: minähän olen ihan hyvä ihminen, en ole tappanut ketään, kyllä minun kuuluu päästä taivaaseen – omilla ansioilla.

Juutalaisen papin ja leeviläisen tavoin mekin sivuutamme hätää kärsivät erittäin kevyesti. Kärsiviä on maailma täynnä. Uutiset vyöryttävät meille joka päivä kuvia näistä. Voisimme omistautua ihmisten auttamiseen ja antaa varoistamme kotona nettipankin välityksellä osaavien avustusjärjestöjen kautta näiden ihmisten hyväksi. Mutta emme tee niin. Kullakin on omat selityksensä, koska rakkautta meissä ei luontaisesti ole.

 

Kenelle sinä siis olet lähimmäinen?