Hyvä paimen (2. su pääs.)

HYVÄN PAIMENEN SUNNUNTAI

2. Su pääsiäisestä

 

 

EVANKELIUMI

Joh. 10: 11-16

Jeesus sanoo:
”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.
Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

 

 

SAARNA

 

Hyvän paimenen sunnuntai kertoo Jeesuksesta. Jeesus puolestaan paljastaa Jumalan rakastavan sydämen. Kun tunnemme Jeesuksen, tunnemme Jumalan.

Jeesus on ainoa todellinen Hyvä Paimen. Kuva on tuttu kaikille, jotka ovat eläneet ja yhä elävät maatalousyhteiskunnassa. Tuo kuva on silti niin syvä ja voimakas, että se avautuu myös kaupunkilaiselle. Paimen piti huolta koko laumasta. Hän johdatti sen vihreille laidunmaille ja vesilähteitten ääreen. Hän varjeli laumaa susilta. Hän hoiti lampaiden vammat. Hän etsi eksyneet. Hän kesytti jukuripäät. Hän vei lauman illaksi kotiin.

Tämä kertoo siitä, kuinka Jumala pitää meistäkin huolta – jos vain annamme Jeesuksen olla Hyvä Paimenemme. Jos hylkäämme Jeesuksen, hylkäämme Jumalan ja hänen tarjoamansa huolenpidon. Silloin me olemme eksyneitä, nälissä, janoissa ja alttiina susien hyökkäyksille. Silloin kukaan ei meitä hoida eikä varjele. Silloin emme löydä tietä kotiin.

Sydämen avaaminen Jeesukselle tuo Jumalan todellisuuden elämään. Silloin alkaa sen oppiminen, kuka Jumala todella on. Silloin alkaa sen oppiminen, mitä Jeesuksen seurassa kulkeminen merkitsee arkielämässä.

 

Jeesuksen hyvän paimenuuden suojissa saamme sydämelle elämänravinnon, meissä puhkeaa Kristuksessa elämän veden virta, joka kumpuaa aina ikuiseen elämään. Tässä suojassa me saamme rauhan ja turvan. On hyvä kulkea elämänmatkaa turvallisissa käsissä – paistoi aurinko tai satoi vettä tai ukkosti rajusti. Matkamme tarkoituskin on tiedossa: olemme olemassa Jumalan hyvästä tahdosta, me saamme kirkastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäisiä, olemme matkalla todelliseen kotiin.

Tämä turva Jeesuksessa varjelee meidät synnin murskaavalta hallintavallalta, ikuiselta kuolemalta ja saatanan pettäviltä valheilta ja tuhoyrityksiltä. Voimme tunnistaa Jumalan sanan ja Pyhän Hengen avulla kaikki pettävät valheet – tulivatpa ne maalliselta rintamalta tai salakavalasti uskonnolliseen, jopa kristilliseen kaapuun pukeutuneena. Susi saattaa pukeutua lampaaksi ja karitsa puhua kuin lohikäärme. Keskellä kristillistä liturgiaa saatetaankin julistaa luopumusta Jeesuksesta ja Jumalan tahdosta. Sellainen särähtää heti korvaan ja ahdistaa sydäntä.

Hyvän Paimenen syvin rakkaus tulee ilmi siinä, että hän on valmis kuolemaan puolestamme. Hän ei pakene vaan kohtaa ristin ja sovittaa syntimme, voittaa kuoleman ja pahan vallat. Näin käsittämättömän, ihmeellisen suuri ja syvä on Luojamme rakkaus meitä luotuja kohtaan. Mitä enempää tai parempaa enää voisimme pyytää?

Kun Jeesus on Hyvä Paimenemme, olemme iankaikkisen rakkauden ja armon ympäröimiä. Tähän ihmeelliseen suojaan meitäkin kutsutaan tänäänkin.

 

Toiseksi, Hyvä Paimen antaa hänen seuraajilleen tärkeän esikuvan. Meitäkin kutsutaan olemaan hyviä paimenia omassa elinpiirissämme. On niin monia heikkoja, avuttomia, janoisia, nääntymässä olevia, sairaita, eksyneitä, susien raatelemia, kuolevia. He tarvitsevat meitä, sinua ja minua.

Olethan sinäkin hyvä paimen lähimmäisellesi? Kaikkein suurinta on johdattaa heidät sen ainoan Täydellisen Hyvän Paimenen luokse. Vain pieni sana: turvaudu sinäkin Jeesukseen!

Etenkin seurakunnissa tarvitaan todellisia hyviä paimenia. He ovat sellaisia, jotka tuntevat Jeesuksen, pitävät kiinni hänen sanastaan ja ovat valmiita taistelemaan ja kärsimään laumansa puolesta.

Tästä näkökulmasta Hyvään Paimeneen ja hyvään paimenuuteen kertoo seuraavassa kirkkoherra Keijo Rainerma:

 

 

PAIMENUUS KRIISISSÄ?

Keijo Rainerman puhe
Etelä-Savon kirkkopäivässä Mikkelissä 2013

 

Aiheemme on tärkeä ja ajankohtainen kysymys sekä siksi, että on Hyvän paimenen sunnuntai, mutta ennen muuta siksi, että ei vain kirkkomme, vaan koko kristillisyys on haastettuna maassamme ja maanosassamme.  Nämä haasteet ovat asiantuntevalle kirkkoväelle tutut.

Paimenuus Jumalan seurakunnan kaitsennan merkityksessä on ollut kriisissä siitä alkaen, kun Jeesus, Hyvä Paimen kutsui ja asetti apostolit ja heille jatkumona on kristillisissä seurakunnissa ollut pastorin, sanan ja sakramenttien palvelijan virka.  Kriisi on taitekohta, joka sisältää mahdollisuuden sekä hyvään että pahaan.  Päivän evankeliumin pohjalta otan esille kolme näkökulmaa paimenuuden kriisiin.

 

1. Paimen tuntee Jeesuksen (suhde Jeesukseen)

Kerrotaan taiteilijasta, jonka onnistuneen lausuntatilaisuuden lopussa muuan yleisön joukosta kiitti lausujaa ja samalla pyysi, josko hänkin saisi lausua hänelle rakkaan Psalmin 23. Luvan saatuaan, hän lausui ja vaikutus salissa oli tunnettavan voimakas. Lausuntataiteilijakin tunsi vaikutuksen ja kysyi: ”Lausuimme saman psalmin. Miksi teidän esityksenne vaikutti, mutta minun ei?” ”Minä en vain lausu Hyvästä Paimenesta, minä myös tunnen hänet”, kuului vastaus.

Minä tunnen omani ja minun omani tuntevat minut”, sanoi Jeesus.

Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman” kirjoitti apostoli. (Fil 3:10)

Evankeliumin julistus on syvimmältään todistamista Hänestä, jonka olemme oppineet tuntemaan.  Ellei se ole todistusta, se on esitelmää.  Luterilainen saarna on kärsinyt julistajan persoonan häivyttämisestä.  Pyrkimys subjektiivisesta uskonkokemuksesta pelkistetyn objektiiviseen on johtanut sellaiseen ulkokohtaisuuteen ja viileyteen, että tuskin kukaan syttyy tai saa edes varmuutta siitä, onko puhuja tosissaan.

Harva pastori edes tajuaa, että on käynnissä taistelu sieluista.  Saarnatuoli on taistelupaikka.  Saarnaaja heittää itsensä likoon. Kukaan ei voi temmata kekälettä tulesta ilman, että omat näpit kärähtävät. On uskallettava julistaa lakia ja evankeliumia. On uskallettava avautua Pyhälle Hengelle, joka sytyttää kuulijan ja joka sytyttää myös saarnaajan Jumalan Sanalle.

Sakramentin, kasteen ja ehtoollisen toimittaminen on pastorille jossakin mielessä armollisempi tehtävä kuin sanan saarnaaminen. Sakramentti on oikea ja pätevä, kunhan se toimitetaan Herran asetuksen ja evankeliumin mukaisesti. Siinä on silloin ”Hyvän Paimenen ääni”. Pätevyys ei riipu toimittajan uskontilasta tai moraalisesta kelpoisuudesta. Saarnassa sen sijaan kuuluu välittömästi läpi julistajan usko ja hengellinen tila.

 

2. Paimenella on Hyvän Paimenen ääni (suhde Raamattuun)

”Lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä.” (Joh 10:4)

”Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä.” (Joh 10:5)

Tässä on kysymys ihmisen syvimmästä identiteetistä, ravinnosta ja turvasta. Kristitty saa kristittynä elämisen identiteettinsä Jeesuksen äänestä, Pyhästä Raamatusta, jossa Jumala ilmoittaa tahtonsa.

Kristityn ensimmäinen ja viimeinen perustelu eteemme vyöryviin kysymyksiin vastaamisessa on se, että Pyhä Kirjamme sanoo näin ja haluamme olla kuuliaiset sille ja toivomme toistenkin olevan. Tähän sisältyy se luottamus, että se, mikä on raamatullista ja siis kristillisesti oikein, on sosiaalisesti oikeudenmukaisinta, taloudellisesti edullisinta, kulttuurillisesti kauneinta, ympäristöllisesti puhtainta, moraalisesti oikeinta, ihmisten kesken rakkaudellisinta.

 

Luukas 12:42-48 Jeesus puhuu tilanteesta, jossa Herran huoneessa on yllättäen tarjolla lyöntejä leivän sijasta:

Isäntä asettaa taloudenhoitajan huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan.  Uskollinen ja viisas taloudenhoitaja toimii isäntänsä tahdon mukaisesti. Mutta kriisi tulee vastaan silloin, kun palvelija ajattelee, että isäntä ei tule vielä pitkään aikaan, tai tuleeko ollenkaan tai onko isäntää lopulta olemassakaan.

Epäilyksen seuraukset ovat yllättävät ja surulliset.  Silloin on unohtunut Raamatun sana ”valvo itseäsi ja opetustasi” (1 Tim 4:16). Palvelijan valvomattomuuden näkyvät merkit ovat usein ne, jotka Raamatun paimenkirje erityisesti mainitsee: vääristynyt suhde puolisoon, rahaan ja alkoholiin ei ole laumalle esikuvana. (1 Tim 3:2-7).

Paimenuuden suuri kysymys kuuluu: Mitä Herran huoneessa tarjotaan?

 

Se, joka unohtaa Jumalan armoteot, ei ole kovin tarkka omistakaan teoistaan.  Ilman isäntää on moraali vaikea perustella.  Lopulta pastorilla ei ole muuta kuin Isäntä ja hänen antamansa sana.  Jos sana kadotetaan, jäävät vain tyhjät sanat, jaaritukset.

Ellei Jeesuksen odotettavissa oleva tuleminen ole sellainen historian todellinen käännekohta, joka käynnistää vanhan pimentyneen ja mädäntyneen maailman purkamisen ja uuden taivaan ja uuden maan luomiseen johtavan tapahtumaketjun, niin palvelijoiden kuin taloudenhoitajienkin puuhastelu maailmassa, kirkosta puhumattakaan, on vailla todellista merkitystä.

Elämmekö juuri nyt historian suurimman perikadon, mutta myös sen suurimman toivon täyttymisen kynnyksellä?  Sillä kynnyksellä on joka tapauksessa pastori, joka käy jakamaan muona-annosta palvelusväelle.  Paimenen suuri haaste on kaita lauma illaksi kotiin.

 

3. Paimen suostuu kärsimykseen (suhde Jeesuksen tunnustamisen tähden tulevaan ristiin)

”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.” (Joh 10:11 – 13)

Paimenuuden yksi kriisi on sen valitseminen, ollako kansan mies vai Herran mies, kelvatako ihmisille vai Jumalalle.  Paimenuudessa ei ole kysymys vain siitä, että lauma tulee ruokituksi, eivätkä lampaat ravinnon puutteesta karkaa, vaan myös siitä, että paimen ei karkaa ja jätä laumaa pedoille.  Ei ole tavatonta Kristuksen kirkon historiassa, että seurakunta on paremmin kestänyt ympäristön mukautumisen paineet kuin seurakunnan paimenet.  Palkkapaimenelle riittää, että villat keritään.  Oikea paimen ei halua kadottaa laumasta yhtäkään.

Kristillinen seurakunta on alusta alkaen kohdannut uhan kahdelta taholta.  Sisältä päin sen omasta keskuudesta ovat nousseet hengelliset eksytykset, evankeliumin opin vääristymät ja kristillisen todistuksen turhentavat elämäntavat. Kun oikein opetetaan, silloin myös oikein uskotaan ja oikein eletään.  Opissa on kysymys siitä, että uskotaan Raamatun Jeesukseen.  Paimeneen seurakunnan opettajana kohdistuu tässä erityinen vastuu ja odotus.

Ulkoa päin puolestaan kirkkoon ovat kohdistuneet vaatimukset mukautua ympäröivän yhteiskunnan ajatteluun ja elämäntapaan.  Tätä painetta viime vuosina on ollut omiaan lisäämään median kautta syntyvä julkisuus.  Erityisesti sellaisen torjuminen, mikä on vastoin Raamatun sanaa, on ollut uskon tunnustajille kohtalokas tuottaen heille vainoa.

Uskonpuhdistuksen isät sanoivat: uskomme, opetamme, tunnustamme, ja sitten myös hylkäämme.  Kristittyjen erilaisuus osaltaan tuomitsee väärän elämäntavan ja aiheuttaa siksi uskon torjujissa vihan. Tässä taistelussa tulisi paimenen kulkea laumansa edellä.

Rakkaudellisin ja taitavin sanomassaan ja ihmisten kohtaamisessa oli varmasti Herramme itse, ja hänkin kohtasi sekä vääristyneen uskonnollisuuden että maailman vihan.  Voimmeko me odottaa jotakin helpompaa tietä?

 

Kirkkoherra Keijo Rainerma