12 pientä hartautta 1. Pietarin kirjeen äärellä

1. PIETARIN KIRJE

 

KAUTTA KÄRSIMYSTEN VOITTOON (1:1–12)

Elämä ei ole aina helppoa. Kohtaamme ajan myötä yhä enemmän vaikeuksia, kärsimystä ja kuolemaa. Miten voimme selvitä kaikesta ja päästä perille kotiin?

Pietarin ensimmäinen kirje on syvällinen, yllättäväkin vastaus. Siinä puhuu lähes kaiken kokenut mies, apostoli Pietari. Kirjeen teemana on kristityn toivo kärsimysten keskellä.

Kirje on osoitettu nykyisen Turkin alueella sijainneille seurakunnille, joiden jäsenet olivat pakana- ja juutalaiskristittyjä. He olivat muukalaisia oman aikansa keskellä. Samaa muukalaisuutta koemme mekin kaivatessamme taivaallista kotia. Kirjeessä Jumala puhuu meille.

Elämme maallistuneen, arvottomuutta ihailevan, jopa antikristillisen ajan keskellä. Sen myötä hyvinvointi on muuttunut monenlaiseksi pahoinvoinniksi. Vakaus on vaihtumassa epävakauteen. Monenlaiset uhkakuvat kasvavat ympärillämme. Koronakriisi on pysäyttänyt maailman ja ihmiset kulkevat maskeissa, mikä on todella voimakas kuva ajasta, jota elämme.

Vaikeuksien keskellä elämämme mielekkyys voi hämärtyä. Silloin on hyvä muistaa, että Jumalalla on tarkka suunnitelma, jonka hän varmasti toteuttaa. Se ei ole mikään pakko vaan lahja, jonka voimme hyväksyä kohdallamme tai torjua sen.

Jumalalla on hyvä, ikiaikainen tarkoitus. Sinä saat jo nyt elää uutta elämää Pyhässä Hengessä Jumalan lapsena. Sen perustana on Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus. Jumalan siunaus ja varjelus ympäröi joka puolelta tämän pimeän, vaikean ajan keskellä.

Vaikka kohtaat ahdistuksia ja koet itsesi heikoksi ja huonoksi, Jumala varjelee sinut pelastukseen ja vie läpi kaiken ajallisen taivaan kotiin saakka. Siksi saat olla täydellisessä turvassa. Koetusten keskellä Jumala pitää sinut lähellään ja haluaa käyttää sinua työssään.

Tämän ymmärtäminen ja kokeminen synnyttää meissä iloa ja rauhaa. Saamme nähdä synkkienkin pilvien läpi jotain taivaan kirkkaudesta. Jumala rakkaus herättelee meitäkin rakastamaan häntä ja lähimmäisiämme.

Kaiken tämän Jumala lahjoittaa meille Kristuksessa. Tästä evankeliumin ihmeestä puhuivat jo profeetat Pyhässä Hengessä. Saamme yhdessä ylistää kolmiyhteistä Jumalaa!

Kautta kärsimysten voittoon! Laula riemumielin näin.
Sydämissä särkyneissä, syttyy toivo, uskallus!

 

JUMALAN LAPSEN PERUSTA JA SUUNTA (1:13–2:3)

Kotimme ja kasvuympäristömme muovaavat meitä. Elämän eväitä saadaan jo varhain. Ne voivat olla hyviä tai huonoja. Parhaan perustan ja suunnan saamme Jumalan lapsina.

Me ymmärrämme, että meidän pitäisi elää oikein ja hyvin, mutta samanaikaisesti meissä on jotain kummallista, joka aina kapinoi sitä vastaan. Kirjeen kehotus ”Olkaa pyhät, niin kuin Jumala on pyhä!” tuntuu mahdottomalta vaatimukselta ja voi herättää meissä vihaa tai masennusta.

Mutta olisi sittenkin hyvin kummallista, jos Jumala ei välittäisi siitä, miten elämme, tai jopa kehottaisi meitä pahaan. Koska Jumala on hyvä, hän tahtoo synnyttää monenlaista hyvää, rakkautta ja pyhyyttä. Jumala on elämän lähde ja tämän lähteen hän haluaa pulppuavan myös hänen lapsissaan.

Me emme langenneina olentoina ole pyhiä, mutta Jumala tekee meistä sellaisia oman aikataulunsa mukaisesti. Jumala tekee kaikkensa hyväksemme.

Jumala on sovittanut ja lunastanut meidät Kristuksen kalliilla verellä. Siinä veressä on täydellinen anteeksianto ja ainoa todellinen pyhityksemme. Jumala on synnyttänyt meidät lapsikseen ja antanut meille Hengen ja Sanan. Tämä kaikki on turvamme ja voimamme arkielämän keskellä.

Jumala pelastaa meitä turmeluksesta ja tuhosta joka hetkisesti. Suurin vihollisemme onkin meissä oleva synti, joka on itsekkyyden ja pahuuden lähde. Mutta siitä vapaudumme lopullisesti vasta taivaan kirkkaudessa.

Ennen taivasta joudumme elämään hyvän ja pahan, Jumalan ja itsekkään luontomme jännitteessä. Ajalliseen elämään kuuluu valoja ja varjoja. Joudumme kilvoittelemaan joka päivä, mutta emme yksin. Kaikki tarvittava tulee Jumalalta. Hän on armollinen.

Ihmisinä me olemme hauraita, heikkoja, syntisiä ja kuolevaisia. Mutta Jumala luo sanansa voimalla meidät uudesti ja antaa ikuisen elämän. Hän kantaa läpi tappioidenkin perille kirkkauteen saakka.

Silloin saamme kokea täydellisen todeksi tuon Jumalan sanan: Olkaa pyhät, niin kuin Jumalakin on pyhä. Silloin se ei ole lain vaatimus vaan evankeliumin tuoma täyttymys – lahjana, sulasta armosta.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt!

 

KRISTUS-KALLIO JA ELÄVÄT KIVET (2:4–10)

Suomalainen peruskallio on graniittia, joka on moni-ilmeistä ja lujaa, ja sellaisena mitä parhain ja kestävin rakennusaine. Sellainen on Kristus ja me hänessä.

Ihminen elää lyhytnäköisesti ja pinnallisesti. Hetkittäin hän herää tajuamaan katoavaisuuden ja elämänsä tarkoituksettomuuden. Silloin hän kaipaa pysyvää turvaa ja perustaa, sekä mielekästä elämäntehtävää ja syvää tarkoitusta.

Kristuksessa Jumala antaa kaipaamamme. Kristus on ikiaikainen perusta, joka kestää kaiken. Hänen varassa ja kanssa rakennettu kestää. Kristus on kallio (Petra) ja me saamme olla hänestä lohkaistuja ja hiottuja kiviä, kuten Pietari (Petros).

Jumala rakentaa meistä elävää, hengellistä temppeliä maan päälle ja taivaisiin. Siinä on tärkeä, luovuttamaton paikkamme. Saamme kuulua Jumalan kansaan. Siinä on myös jalo tehtävämme. Jokainen Kristukseen uskova on pyhä, kuninkaallinen pappi. Ajattele!

Yleisen pappeuden kutsumuksessa saamme toimittaa monenlaisia hengellisiä uhreja. Niitä ovat evankeliumin kertominen, Sanan opettaminen, rukous ja rakkauden palvelutyö. Jokaiselle annetaan hänelle sopiva tehtävä ja varustus. Jokaisella on luonnollisia kykyjä ja hengellisiä armolahjoja. Saakoot ne puhjeta esiin ja tulla täysimittaiseen käyttöön!

Kaiken moninaisen hyvän ytimessä on evankeliumi, Kristus ja hänestä kertominen. Hänessä meille annetaan kaikki. Ilman häntä meillä ei lopulta ole mitään arvokasta ja pysyvää.

Moni ei ymmärrä, mistä uskosta on kysymys. Usko on salaisuus, joka avautuu vain, kun ihminen ottaa hänet vastaan. Kun tulemme Jumalan lapsiksi, opimme tuntemaan Isämme ja hänen rakkautensa. Se on tietysti luonnollista ja itsestään selvää.

Mutta aivan liian moni hylkää Vapahtajan ja jää osattomaksi elämästä, jonka vain Jumala antaa. Siksi he jäävät monien väärien mielikuvien vangiksi. Jumalan hyvyys, rakkaus ja armollisuus eivät silloin avaudu. Sekin on luonnollista ja itsestään selvää.

Monille Jeesus on ihana pelastuksen kallio, mutta toisille harmaa ja harmillinen kivi, johon he lopulta kompastuvat ja ruhjoutuvat. Näin on ennustettu ja näin tapahtuu. Mutta vielä ehdimme tulla hänen luokseen. Tulethan sinäkin!

Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.
Tule jakamaan se kanssani!

 

HYVÄN PALVELUKSESSA (2:11–17)

Kristitty on taivaan ja maan kansalainen. Jalkamme ovat maassa, mutta sydämemme taivaissa. Saamme yhdessä toteuttaa luomisjärjestystä, palvella hyvää ja karttaa pahaa.

Koemme ajoittain vierautta ja muukalaisuutta Luojastaan etääntyneen maailman keskellä. Olisi todella kummallista, jos olisimme kuin kotonamme kaiken luopumuksen, kärsimyksen ja kuoleman keskellä. Todellinen kotimme on taivaissa, jota kohden olemme tärkeällä matkalla läpi monien ajallisten vaiheiden.

Ajallisen elämän matkalla meillä on kaksi houkutusta, joihin välillä lankeamme. Helposti mukaudumme aikamme itsekeskeisiin tapoihin ja synti varastaa meiltä aivan liian paljon arvokasta ja hyvää. Toisinaan me haluamme eristäytyä kaikesta ja käpertyä hengellisiin linnakkeisiimme: me pyhät täällä ja nuo jumalattomat pahat ulkopuolella.

Jumalan tahtoo, että elämme keskellä maailmaa ja kohtaamme kaikkia ihmisiä. Toki tulemme säännöllisesti yhteen seurakunnan tilaisuuksiin tai kotipiireihin, jotta tulisimme hoidetuiksi ja vahvistuisimme. Mutta sitten lähdemme jälleen maailman keskelle, Kristuksen omina, hänen antamaansa palvelutehtävää täyttäen.

Meidän tulee lähtökohtaisesti noudattaa maallisia lakeja ja yhteiskuntajärjestystä. Meidän kuuluu rukoilla esivallan puolesta. Samalla punnitsemme kaikkea Jumalan sanalla. Se ohjaa sydämiämme ja syvimpiäkin motiiveja. Jumalan rakkauden laki on korkea ja jalo. Maalliset lait, normit ja tavat ovat aina vajavaisia ja pahimmillaan elämän vihollisia. Siksi me noudatamme Jumalan lakeja.

Uskosta osaton ihminen pitää uskovan elämää kovin rajoitettuna. Samalla aikamme ihminen kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hän on sidottu maailman, synnin ja pahan voimien talutusnuoraan.

Jumalattoman vapaus onkin synnin verho ja sen orjuutta. Rakastaessaan syntiä hän vihaa Luojaansa, Jumalan sanaa ja kristillisiä arvoja. Juuri ne paljastavat ihmisen pahuuden, koskettavat omiatuntoja ja synnyttävät häpeää, joka kätketään vihan alle. Tästä vihasta saa kristittykin osansa.

Miten vastaamme haasteeseen ja vainoihin? Pysymällä Isän lapsina ja tekemällä hänen hyviä tekoja. Kunnioitamme kaikkia ihmisiä, mutta pidämme uskostamme lujasti kiinni. Silloin saamme elää rakkauden vapaudessa Jumalan kunniaksi ja ihmisten parhaaksi.

Hyvä esivalta on Jumalasta.
Se ylläpitää järjestystä, huolehtii heikoista ja varjelee pahasta.

 

KUNNIOITUS, KUULIAISUUS JA KÄRSIMYS (2:18–25)

Toimiva yhteiskunta edellyttää kunnioittamista, palvelumieltä ja valmiutta kestää kärsimystä. Kaikki ei mene aina kuten me tahtoisimme.

Pietari ottaa esille isännän ja palvelijan välisen suhteen, jossa palvelijat ja orjat olivat isännän käsky- ja kurinpitovallan alla. Raamatussa puhutaan todellisesta elämästä eikä väistellä vaikeitakaan asioita.

Rooman valtakunnassa orjuus oli yleistä. Vähintään kolmasosa, ehkä jopa puolet väestöstä oli orjia tai sitä vastaavassa asemassa. Orjuutta oli tosin monen tasoista. Oli hyväosaisia orjia, jotka hoitivat isännän taloutta ja oli synkkää kaleeriorjuutta.

Jumala ei kehottanut väkivaltaiseen vallankumoukseen orjuuden poistamiseksi. Se olisi johtanut miljoonien kuolemaan ja orjien tappioon. Orjuus olisi vain pahentunut. Sen sijaan Jumala tekee hiljaista sydänten vallankumousta, jonka kautta ihmiset kypsyvät orjuuden lakkauttamiseen. Siitä on esimerkkinä Paavalin kirje Filemonille, jossa hän kehottaa ottamaan karanneen orjan takaisin ja kohtelemaan tätä kuin veljeään!

Nykyaikana puhumme työnantajista ja työntekijöistä, vaikka yhä tänäänkin jotkut työskentelevät orjuutta muistuttavissa olosuhteissa. Onneksi Jumala haluaa paljon parempaa!

Millainen on hyvä työpaikka? Siellä vallitsee molemminpuolinen kunnioitus. Työnantaja maksaa säädetyn palkan, pitää huolta työoloista ja arvostaa työntekijän osaamista. Työntekijä tekee työnsä huolella ohjeita noudattaen. Työssään kristitty palvelee Jumalaa ja ihmisiä.

Monessa työpaikassa ja ihmissuhteessa on hyvää, mutta myös haasteita. Mitä pitempään olemme tekemisissä, sitä karummin epäkohdat tulevat esille. Väistämättä sanomme ja teemme jotain, mikä loukkaa toista. Miten toimimme, kun meitä loukataan tai saamme kiperää palautetta?

Inhimillinen, syntinen tapa on iskeä takaisin samalla mitalla ja kostaa tavalla tai toisella. Kristillinen ratkaisumalli on avoimuus, käsittely, anteeksianto ja korjaaminen. Sopuun ja yksimielisyyteen vaaditaan kummankin osapuolen suostumus. Silti tulee yksipuolisestikin pyrkiä hyvään.

Mitä siis tehdä, kun koemme vääryyttä? Tuomme asian esille ja pyrimme ratkaisuun ja sopuun. Joudumme kenties kärsimään syyttä. Se on vaikeaa. Mutta voimme muistaa, että Kristuskin (itse Luojamme) kärsi syyttä. Häntä kohdeltiin väärin, jopa murhattiin. Kuitenkin Jumala korotti hänet kirkkauteen. Näin mekin voimme jakaa Kristuksen kokemuksen kärsimyksestä ja tulevasta kirkkaudesta. Hän hoitaa sieluamme vaikeissakin tilanteissa.

Herra on minun sieluni paimen,
työssä ja levossa, arjessa ja juhlassa, ilossa ja surussa.

 

IHANA, KAMALA AVIOLIITTO (3:1–7)

Ihmisellä on syvä kaipaus toisen lähelle. Avioliitto on Jumalan hyvä lahja sitä varten. Parhaimmillaan avioliitto täyttää kaipuumme, mutta pahimmillaan ihminen voi rikkoutua siinä.

Jumala loi miehen ja naisen kuvakseen ja siunasi ja yhdisti heidät avioliittoon. Tämä on kristillinen avioliitto, joka on jokaisen yhteiskunnan ainoa kestävä ja toimiva perusyksikkö. Paratiisissa tämä suhde oli täydellinen ja onnellinen. Mies rakasti vaimoaan ja vaimo kunnioitti miestään.

Syntiinlankeemus särki kaiken ja repivä valtataistelu alkoi. Sen kannattajat ovat nytkin voimissaan. Mutta Jumala ei luovuta koskaan. Synnin ja sen vaikutusten eliminoimiseksi ja korjaamiseksi hän kohtaa meitä armonsa voimalla, evankeliumilla. Se on toimivaa todellisuutta ja kattaa koko elämän. Jumala ei jätä ihmistä turmeluksen valtaan eikä tuhovoimien käsiin.

Evankeliumi ulottuu avioliittoon: Jumala eheyttää ja uudistaa jatkuvasti evankeliumin ja Sanan voimalla. Hän tahtoo yhdistää, jalostaa ja kaunistaa meitä sisäisesti. Turmeltuneesta ihmisestä
se voi tuntua vieraalle. Siksi kuulemme tässäkin ohjeita, jotka ovat vastoin syntistä ihmisluontoa ja aikamme narsistista henkeä.

Moniko aikamme ja kulttuurimme keskellä elävä vaimo kutsuu miestään kunnioittavasti herraksi kuten Saara teki? Moniko mies rakastaa täydesti vaimoaan ja osoittaa arvostusta? Vaikka me emme tekisi niin, alkuperäinen ihanne on yhä voimassa. Nimenomaan aito kunnioitus ja rakkaus takaavat keskinäisen, kestävän onnen. Tähän Jumala tahtoo antaa voimia ja eväitä.

Raamatussa kuuliaisuus ja kunnioittaminen ei tarkoita alistamista eikä diktatuuria. Rakastava mies ei yksinkertaisesti voi kohdella vaimoaan alentavasti. Miehen tulee kantaa perimmäinen vastuu perheestä, yhdessä vaimonsa kanssa. Kunnioittava asenne välittyy lapsillekin.

Jumalalle mies ja nainen ovat yhtä arvokkaita, vaikka he ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tehtäviä. Aikamme vääristymät sekoittavat kaiken: tasa-arvon, sukupuolisuuden, seksuaalisuuden ja avioliiton. Vääristyneen vapauden, rakkauden ja tasa-arvon nimissä ihmisiä johdetaan harhaan. Ihmiset särkyvät ja minuus vääristyy ja sen myötä myös arvot ja elämäntavat.

Edessämme tulee olemaan mitä hirvittävin sekasotku ja särkyneiden ihmisten meri. Vielä nyt aikamme ihminen ei sitä ymmärrä. Hetken pintaliidon jälkeen hän vain ihmettelee, että miksi mikään ei tuo sitä syvintä onnea ja tarkoitusta.

Mutta Jumalan armosyli on yhä avoinna. Kun synti rikkoo ihmissuhteet ja särkee sydämet, Kristus eheyttää, parantaa ja sovittaa yhteen, eikä hän hylkää eronneitakaan.

Kodin sydän on yhteinen rukousalttari.
Siellä hehkuu rakkauden lämpö.

 

HYVIEN SANOJEN JA TEKOJEN SIUNAUS (3:8–17)

Jumalan rakkaus ottaa aina konkreettisia muotoja. Se näkyy hyvinä sanoina ja tekoina silloinkin, kun meitä kohdellaan huonosti.

Elämästä ja rakkaudesta on kysymys. Kun synti rikkoo ihmissuhteita, Jumala yhdistää ja eheyttää. Hän kehottaa ja ohjaa yksimielisyyteen, myötätuntoon, rakkauteen ja hyvyyteen. Kristillisellä elämällä on selkeä, hyvä sisältö ja tarkoitus.

Saamme olla oikealla tavalla ylpeitä kristillisestä uskosta ja arvoista, vaikka aikamme henki on tätä kaikkea vastaan. Valtamedia nostaa tikunnokkaan yksittäisiä tapauksia ja usein vääristelee niitä. Vaikka kristillisen uskon voimalla on tehty vuosisadasta toiseen valtavan paljon hyvää, siitä media ei puhu mitään. Media sortuu puhumattomuuteen ja pahan puhumiseen. Objektiivinen se ei todellakaan ole! Tämä voi lannistaa meitä.

Kehotukset hyvään ovat meille kaikille jatkuvasti tarpeellisia, koska olemme syntisiä ja sen vuoksi teemme luonnostamme toisin. Pahan puhuminen ja itsekäs toiminta on kovin helppoa, mutta se ei silti sovi. Kristillinen elämäntapa on todellinen vaihtoehto aikamme somevihapuheille.

Pahaa sanaa seuraa lähes aina toinen, vielä pahempi sana ja sitten usein myös pahat teot. Tämä synnyttää negatiivisen kierteen, joka pahenee pahenemistaan. Lopulta se johtaa yksilöiden särkymiseen ja jopa sotiin. Hyvä Jumala tahtoo katkaista pahan- ja kostonkierteen. Se on meidänkin kutsumuksemme ja tehtävämme.

Kristillinen elämä, pyhitys alkaa ensin omassa sydämessämme. Se on jatkuvaa pahasta pois kääntymistä ja hyvään suuntautumista. Sen perustana ja voimana on Kristus. Hänen ristintyöstä kumpuaa osaksemme hänen vanhurskautensa, syntiemme anteeksianto ja voima Jumalan mielenmukaiseen elämään.

Kristuksen varassa on elämämme ja toivomme. Siksi haluamme kertoa hänestä toisillekin. Se ei ole manipuloimista tai jyräämistä vaan aina lähimmäisen kunnioittavaa kohtaamista. Vapahtajakin kunnioitti ihmistä ja kysyi, mitä tämä tahtoi. Kunnioittava asenne synnytti luottamuksen ja kuulija koki olevansa arvokas. Evankeliumi osui ja upposi – hyvinä sanoina ja tekoina.

Kaikesta hyvästä huolimatta koemme kärsimystä. Koemme sitä oman syntisyytemme, koettujen vaikeuksien, sairauksien ja vainon tähden. Maailma ei ole taivas emmekä me ole täydellisiä. Täyttymystä kohden olemme matkalla. Vajavuuden keskellä Jumala kuulee rukouksemme, antaa siunauksensa ja vie perille toivon täyttymykseen.

Joka etsii hyvää, löytää onnen.
Joka pahaan pyrkii, sen pahoin käy.
(Snl. 11:27)

 

KRISTUS SAARNAA LÄPI AIKOJEN (3:18–22)

Pelastusta tarjotaan kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Mutta kuka kuulee ja välittää? Kuka kääntyy ja uskoo? Saamme pelastua kuten Nooa tai torjua armon ja joutua tuomiolle.

Kristuksen kuolemalla on syvä tarkoitus. Hän kuoli syntiemme tähden. Sovituksen vakuutena Vapahtaja nousi kuolleista ja hallitsee taivaassa. Jumalan pelastusteko täyttyi. Siitä on syytä kertoa kaikille, jotta se konkretisoituisi mahdollisimman monen ihmisen kohdalla.

Kristinusko ei saanut alkuaan Jeesuksen syntymän, palvelutyön, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen hetkellä. Se syntyi jo ikuisuuksissa, kun Jumala suunnitteli kaiken. Raamattu ei alakaan Jeesuksen syntymästä vaan maailman luomisesta. Toki Vapahtajan ensimmäinen tulemus kaikkinensa on kristillisen uskon suuri tähtäyspiste, täyttymys ja huipentuma. Toinen yhtä tärkeä on hänen toinen tulemuksensa ja uuden taivaan ja maan luominen.

Jo alusta asti monia seikka viittasi tulevaan Vapahtajaan ja pelastajaan. Jo ensimmäiset ihmiset saivat kuulla lupauksen tulevasta pelastajasta heti syntiinlankeemuksen jälkeen (1. Moos. 3:15).

Aikojen myötä lupaus on tarkentunut. Kuva tulevasta Pelastajasta ja pelastuksesta kirkastui vaihe vaiheelta vanhan liiton aikana profeettojen julistuksessa, temppelin ja uhrien esikuvissa, sekä monien tärkeiden henkilöiden hahmoissa kuten Daavidissa. Sitten nuo ennustukset ja esikuvat saivat täyttymyksensä Jeesuksessa Kristuksessa.

Sanoman Jumalan armosta, rakkaudesta ja pyhyydestä Vapahtajamme persoonassa ja teoissa on aina voinut omistaa kohdalleen uskon kautta. Samaa sanomaa on julistettu läpi aikojen tavalla ja toisella: ensin lupauksena tulevasta, nyt täyttyneenä todellisuutena. Julistukseen kuuluu myös laki, opetus elämän oikeasta ja väärästä, synnistä ja tuomioista.

Tätä sanomaa julisti Nooa sanoillaan, hurskaalla elämällään ja rakentamalla hämmästyttävää arkkia. Hänessä vaikutti Kristuksen Henki. Kristus julisti Nooan välityksellä. Tänäänkin Kristus toimii Pyhässä Hengessä aikamme ihmisten kautta. Jokainen Kristuksen oma on hänen lähettiläänsä.

Nooa ja hänen perhekuntansa uskoi ja pelastui arkissa vedenpaisumuksen läpi. Hänen aikalaisensa eivät uskoneet Kristus-saarnaa ja pilkkasivat Nooaa. Mutta he kuolivat ja odottavat vankeudessa tulevaa tuomiota. Ihmisen sielu/henki on ikuinen, jonka osa on joko taivaissa tai kadotuksessa.

Nooan kohdalla usko ja ”kaste” pelastivat. Samoin on tänäänkin. Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu; joka ei usko, tuomitaan kadotukseen (Mark. 16:16). Kaste on näkyvä armoväline. Siinä ihmisen vanha luonto upotetaan kuolemaan ja uusi nousee elämään. Siinä julistetaan synnit anteeksi ja sinetöidään armoliitto Jumalan ja ihmisen välille ikuisiksi ajoiksi – uskon kautta.

Kristus on ikuinen pelastuksen Sana.
Usko on pelastuksen sisäinen ja kaste sen ulkoinen sinetti.

 

RAKASTA, KÄRSI JA UNHOITA (4:1–6)

Aitoon rakkauteen sisältyy monenlaista kärsimystä. Se on välittämistä, uhrautumista, vanhan syntisen elämän taakse jättämistä ja uuteen suuntautumista.

Haluaisimme nauttia kerman kakun päältä, mutta elämä ei ole niin helppoa. Jos elämme todellisessa rakkaudessa, joudumme kärsimään. Meitä satuttaa lähimmäisten hätä, omat virheemme, sairauden ja kuoleman voimat, sekä pahan hyökkäykset. Rakkauden hehku polttaa sisimpäämme herkeämättä.

Kärsimyksen keskellä ihminen voi jalostua tai katkeroitua. Vain Jumala voi uudistaa meitä ja siinä hän käyttää kärsimysten ahjoa. Tunnemme kipua, kun syntinen luontomme naulitaan ristille ja se rimpuilee lakkaamatta. Mutta vain sen kautta uusi elämä saa tilaa. Ilman kärsimystä ei ole pyhitystä eikä perille pääsyä.

Jumalaton ihminen pitää uskovaisuutta elämänkielteisenä. Tosiasiassa hän ei ymmärrä uskosta mitään ja on synnin orja. Pitää kokea, jotta voi ymmärtää. Vasta kun Pyhä Henki on voimamme ja elämämme, ymmärrämme vanhan elämän turmiollisuuden ja uuden paremmuuden. Kun ihminen tulee uskoon, hänessä tapahtuu todellinen muutos, joka on vasta alkua.

Ajallinen elämä on armonaikaa. Sen jälkeen koittaa tuomio, jolloin punnitaan, miten käytimme elämämme. Voimme tehdä tiliä jo nyt Kristuksen ristin juurella armoistuimen edessä tai vasta viimeisellä tuomiolla. Siinä on pilkanteko kaukana. Kun valitsemme oikein, voimme kohdata turvallisin mielin kuolemanhetken ja astua Isän eteen Kristuksen vanhurskaudessa.

Vanhurskas lankeaa seitsemästi, mutta nousee jälleen. (Snl. 24:16)
Monta kärsimystä on vanhurskaalla, mutta Herra vapauttaa niistä kaikista. (Ps. 34:20)

 

KUTSUTTU PALVELEMAAN (4:7–11)

Elämän tarkoitus avautuu suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin. Se on palvelevaa vuorovaikutusta, joka tuottaa hyvää niin saajalle kuin antajallekin.

Kaiken loppu on lähellä. Meidän on viisasta käyttää vähät päivämme oikein, Jumalan tahtoa etsien ja noudattaen. Vain siinä on siunaus.

Kaiken perustana ja voimana on Jumalan rakkaus. Se liimaa ja liittää meidät yhteen. Synti on kiila, joka rikkoo ja erottaa. Olemme yhä syntisiä ja siksi moninaiset riidat uhkaavat ihmissuhteita, myös seurakunnassa. Ilman rakkautta kaikki hajoaa käsiin.

Rakkaus ottaa käytännöllisiä muotoja. Se on palvelemista kotona, työssä, yhteiskunnassa ja seurakunnassa. Siinä käytämme persoonamme, luonnollisia kykyjä ja hengellisiä armolahjoja. Kullakin meistä on tärkeä paikkamme ja tehtävämme. Kukaan meistä ei ole arvoton taikka kaikkivoipa. Me tarvitsemme toisiamme.

Armolahjat voidaan jakaa kahteen pääryhmään: puhelahjat ja palvelulahjat. Raamatussa niitä luetellaan parikymmentä (1. Kor. 12 luku, Room. 12:4-8 ja Ef. 4:12-15). Lahjat voivat olla luonteeltaan yliluonnollisia tai aivan arkisenkin tuntuisia. Saamme niitä armosta, emme ansiosta. Ne ovat lahjoja yhteiseksi parhaaksi.

Ensin Jumala palvelee meitä ja antaa kaiken tarvittavan. Sitten me saamme hoidettuina ja varustettuina palvella toisia. Syvimpänä motiivina on rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Lahjoilla kirkastamme Jumalaa ja palvelemme ihmisiä. Se on kutsumuksemme, etuoikeutemme ja pyhä velvollisuutemme ajassa ja iäisyydessä.

Herra, nyt käyttöösi tuon kädet heikot, suo niiden palvella sua.
Käyttöösi annan myös sanat kaikki, viestiä suurinta vien.

 

VAINOTTUJEN ILO (4:12–19)

Voiko vainojen ja kärsimyksen keskellä iloita? Onko se vaatimus vai salatun, syvimmän todellisuuden pilkahtelua? Mikä on sinun kokemuksesi?

Jo vanhan liiton pyhät ja profeetat kokivat vainoa. Vapahtaja naulittiin ristille ja apostoleja surmattiin. Aivan viime vuosisadalla kristittyjä vainottiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Aikamme on muuttumassa yhä vihamielisemmäksi perinteisiä kristittyjä kohtaan.

Pietari puhuu kokemuksen rintaäänellä ja Pyhän Hengen valaisemana. Osallisuus Kristuksen kärsimyksiin – vainon tähden – on uskovan osa tässä maailmassa, jossa pahalla on paljon valtaa ja kätyreitä. Mutta syvimmiltään tämä on ilon aihe, koska se kertoo siitä, että kuljemme Herramme askelissa ja olemme hänen omiaan.

Olemme oikealla tiellä. Näitä askeleita myöten pääsemme perille kirkkauteen. Kun kärsimme Kristuksen tähden, saamme hänessä myös täyden lohdutuksen. Olemme suorastaan autuaita, kuten Jeesus rohkaisi Vuorisaarnassa. Se on jotain, mitä ei voi sanoin selittää.

Vainoissa ja kärsimyksissä on ripaus Jumalan tuomiotakin. Ne nujertavat syntistä luontoamme, joka helppoina päivinä ottaa mielellään vallan. Kaikkein petollisinta on laiska ”pullamössö”kristillisyys. Koetuksissa meitä karaistaan ja koulitaan.

Liberaali aikamme houkuttaa arvottomaan ja itsekeskeiseen elämään. Kun laittomuus pääsee valtaan, monien rakkaus kylmenee (Matt. 24:12). Tätä kylmyyttä vastaan tarvitsemme herättävää rakkauden hehkua. Tulen on ensin sytyttävä uskovien sydämissä ja seurakunnissa. Sitten se voi levitä toisillekin – joko pelastukseksi tai tuomioksi.

Risti on ovi autuuteen.
Kirkkaus on sen täyttymys.

 

TURVALLINEN KOTIMATKA (5:1–14)

Kuljemme läpi pimeän kuolemanlaakson. Sillä matkalla olemme vaarassa jäädä vihollisen saaliiksi, ellemme pysy Hyvän Paimenen laumassa.

Jumalan kansaa kuvataan lammaslaumaksi. Herra on sen ylipaimen ja hänellä on monia apupaimenia. Niitä ovat seurakuntien vanhimmat, vastuunkantajat. Kun he ovat kouliintuneet Jumalan koulussa, he kykenevät pitämään huolta laumasta.

Kristillinen johtajuus ei ota mallia maailmasta vaan Sanasta. Valitettavasti hengellinen johtajuus on usein heikkoa ja ajan hengen sävyttämää. Laumaa saatetaan johtaa väärään suuntaan ja susia pitää jopa ystävinä. Susia ei haluta kieltää, koska niille tulisi paha mieli. Kun syntiä ei sanota synniksi, evankeliumikin käy turhaksi.

Terve hengellinen johtajuus on Pyhän Hengen täyttämää. Sen auktoriteetin alle on hyvä taipua. Nuorempi kristitty saa rohkaisua, tukea ja rakkaudellista nuhdettakin. Kun Jumalaa ja pyhää sanaa kunnioitetaan, on helppo kunnioittaa lähimmäistäkin.

Matkanteko on päivittäistä ponnistelua, jonka päätteeksi levähdetään. Kohtaamme kärsimystä ja sielunvihollisen salakavalia iskuja. Se on täysin armoton ja säälimätön, eikä sen kanssa leikitä. Sitä vastaan pitää taistella Jumalan sanan ja evankeliumin voimalla. Kun kumarramme Herraa, sielunviholliselle jää ahterin tuotokset.

Ajallinen elämäntaival kestää säädetyn ajan. Kärsimys on vain hetkellistä, mutta kirkkaus ikuista. Jo nyt pelastuksen kirkkaus täyttää mieliämme ja tuo syvää rauhaa sydämiimme. Sillä rauhalla tervehdimme kaikkia Herran omia – kuten apostoli Pietari kirjeensä päätössanoissa.

Rauha teille kaikille,
jotka olette Kristuksessa Jeesuksessa!