SURUTYÖ JA LOHDUTUS
Kun suru kohtaa
Kuolema yllättää aina – olitpa sitten osannut varautua siihen tai joutunut luopumisen keskelle täysin odottamatta.
Läheisen kuolemasta alkaa pitkä surun matka, joka on täynnä vieraita ja tuntemattomia maastoja ja maisemia. Välillä sumu laskeutuu tiiviinä yllemme emmekä näe seuraavaa askelta. Välillä auringon hohde yltää sumun läpi ja viitoittaa hetkeksi suuntaa ajatuksillemme. Suru on aaltoliikettä. Siinä on ylämäkiä ja alamäkiä. Jokainen mutka on kuljettava erikseen, eikä oikotietä ole. Jokainen kulkee surun maastossa omaa tahtiaan ja omia reittejään. Surumatkaa ei kuljeta kello kädessä (Ekola Hanna, Surulla on aikansa).
Kun suru tulee kohdalle, sen voima yllättää. Se valtaa kaikki ajatuksemme ja ottaa elämässämme ykköspaikan, usein pitkäksi aikaa. Surua saa surra niin kauan kuin surua riittää. Joku osa surusta säilyy varmasti mukanamme läpi elämän.
Surulle ja surutyölle laaditaan helposti mittoja ja muotoja, olettamuksia ja kaavoja, jotka ovat kuitenkin elämälle vieraita. Eri tutkijat ajattelevat näistä asioista eri tavoin. Surun tutkimus etenee jatkuvasti. Surun vaiheista, tunteista tai tehtävistä on paljon materiaalia.
Surusta tutkimusten valossa
Varhaisimmissa suruteorioissa puhutaan surun vaiheista:
- sokki- ja kieltämisvaihe
- reaktio- eli läpityöskentelyvaihe (viha ja epätoivo, syyttely, katkeruus, kaupankäynti, masennus, tyhjyydentunne, lamaannus)
- uudelleensuuntautumisen vaihe (hyväksyminen ja sopeutuminen), jossa elämä alkaa asettua uuteen uomaan.
Ajan myötä surevan ajatuksissa tapahtuu tiettyä hyväksymistä, vähittäistä vapautumista surusta ja uudelleen orientoitumista. Katkenneen kiintymyssuhteen tuoma kipu vähenee. Elämän tosiasiat hyväksytään ja surusta/menetyksestä tulee osa uuden vaiheen elämää.
Jos surutyö jostain syystä juuttuu paikalleen, surevan elämä kapenee ja hän takertuu kiinni synkkiin ajatuksiin. Sureva jää ikään kuin elämään menneisyydessä. Surutyötä voi myös siirtää ja välttää, paeta esimerkiksi työhön, kiireeseen, voimakkaisiin elämyksiin tai riippuvuuksiin. Surutyö voi estyä myös silloin, kun omaisen on käytettävä kaikki voimansa toisista huolehtimiseen. Tällöinkin surutyö odottaa aikaansa.
Traumaattisen menetyksen kokeneilla trauman purkaminen on välttämätöntä surutyöhön pääsemiseksi. Traumaattisen tilanteen aiheuttamalla surulla on erityispiirteitä. Poismenneen kuolintapa ja asema perheessä vaikuttaa suruun. Lapsen tai sisaruksen menettämistä sureva tarvitsee vertaistukea kuten myös väkivallan kautta kuolleen omaiset.
On tärkeää nähdä, että monilla ns. kielteisillä tuntemuksilla on tehtävänä kuljettaa surua eteenpäin. Surevan on hyvä tutkia omia tuntemuksiaan: sitä, miksi joku asia synnyttää niin paljon vihaa, jopa raivoa, epätoivoa, syyllisyyttä. Mitä sille voisi tehdä? Asioilla on lupa olla sitä, mitä ne ovat. Kaikella on aikansa.
Uudemmissa suruteorioissa on siirrytty tarkastelemaan surua menetyksen kokeneen ihmisen arkipäivässä. Surijan oma kokemus surusta nähdään tärkeäksi. Surun aaltoliikettä ja tehtävää kuvataan esim. ilmaisuilla: ”Sen tajuaminen, mitä on menetetty, sen huomaaminen, mitä on jäljellä ja sen löytäminen, mikä on mahdollista”.
Surevalle saattaa surutyön aloittaman sisäisen kasvun myötä tulla yhtäältä vahvempi ja toisaalta nöyrempi tunne omasta persoonasta. Hän saattaa uudella tavalla kokea tuntevansa inhimillistä elämää. On mahdollista, että sureva löytää harmonian oman itsen, tosiasioiden ja ulkoisen maailman kanssa. Surutyön tarkoitus ei ole irrottaa kuolleesta omaisesta, vaan auttaa elämää jäsentymään niin, että suru ja muistot kulkevat siinä mukana.
Yleistäen voidaan sanoa, että surutyö on luopumista, jossa synnytetään elämään uusi todellisuus. Surutyö on prosessi, jossa läheistään sureva voi kasvaa viisaaksi ihmiseksi (otteita ”Kuuletko kun kysyn ja huudan”-oppaasta, Eija Harmanen).
Sururyhmät
Monissa seurakunnissa järjestetään sururyhmiä, joihin ovat tervetulleita surutyön eri vaiheissa olevat ihmiset. Parhaiten surevaa voi ymmärtää toinen samankaltaisen menetyksen kokenut ihminen.
Sururyhmä on tarkoitettu paikaksi, jossa surevilla on tilaa ilmaista erilaisia surun tunteitaan ja jossa saa puhua surusta. Parhaimmillaan ryhmä tarjoaa sureville aidon kokemuksen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta. Sururyhmässä vallitsee luottamus, joka merkitsee sitä, ettei ryhmässä kuultua ole lupa puhua ulkopuolisille. Ryhmässä sitoudutaan kunnioittamaan toisten ilmaisemia tunteita ja ajatuksia. Ryhmässä saa myös olla hiljaa ja itkeä. Suru on kasvua kyynelten läpi.
Seuraavan laulun sanat kertovat jotain siitä, miten osaisimme kohdata surevaa ja miten Jumala hoitaa kaikissa elämäntilanteissa. ”Särkyneille on puhuttava hiljaa ja sanoin, jotka eivät lyö, kuin tuuli, joka vaalii viljaa, kuin lempeä ja lämmin yö. Särkyneitä on kuunneltava hiljaa, ei mielin jyrkin, ankarin, vaan katsein vastaanottavaisin ja kasvoin herkin, avoimin. Särkyneille on olemassa suoja. Sen hoivaan heikot kannetaan. Jo vierellä on avun tuoja. Hän murtui vuoksi kaiken maan. Särkyneille soi Jumalamme tuuli niin herkin, hennoin sävelin. Hän kaikki huokaukset kuuli. Hän hoitaa käsin siunaavin.”
Selviytymiskeinoja surun keskellä
Surun keskellä on tärkeää pitää hyvää huolta itsestä. Surustressi voi heikentää immuunijärjestelmää ja lisätä fyysisten vaivojen todennäköisyyttä.
Yleisimpiä fyysisiä reaktioita menetykseen ovat univaikeudet ja vähäinen energia. Surevan voi olla vaikea saada unta tai hän herää liian aikaisin aamulla. On hyvä levätä päivän kuluessa. Riittävällä levolla on suuri merkitys, koska suru vie voimia. Sureva tarvitsee myös monipuolisen ja riittävän ruokavalion. On hyvä myös liikkua päivittäin. Säännöllinen liikunta helpottaa oloa fyysisesti ja psyykkisesti.
Muistot menetetystä rakkaasta säilyvät. Muistoista nousee lohduttava voima. Voi keskittyä muistelemaan kaikkea sitä, mitä yhteistä elämässä oli, mitä puhuimme, mitä teimme, missä kävimme. Muisteleminen auttaa näkemään, millaisesta menneisyydestä tulen.
Monet ovat löytäneet lohdutusta runoista, ajatelmista, lauluista, rukouksista, raamatunkohdista. Ystävien rukoukset kantavat. Tietoisuus siitä, että toiset ihmiset haluavat jakaa surua, antaa valtavasti voimaa.
Surun kohdannut tarvitsee vierelleen kanssakulkijoita – heitä, joilla on aikaa kuunnella ja olla kiireettömästi läsnä. Luontevassa osanotossa ja surevan tukemisessa on lopulta kysymys hyvin yksinkertaisista asioista – ei hienoista ja oikeista sanoista – vaan lämpimästä, myötäelävästä ja mahdollisimman luontevasta vierellä olemisesta. Sanoja ei aina edes tarvita, vaan usein riittää se, että halaat tai pidät kädestä kiinni. Tärkeää on, että surua ei sivuuteta, vaan se otetaan puheeksi ja että sureva saa kertoa tapahtuneesta ja omasta jaksamisestaan surun keskellä (Ekola Hanna, Surulla on aikansa).
Surevan on hyvä kuunnella itseään. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä, miten surutyön kuuluisi edetä. Kukaan toinen ei voi asettaa surulle aikataulua. Surussa ja kyynelissä ei ole mitään hävettävää. Meillä on lupa käyttää suruun se aika ja ne voimavarat, joita surumme vaatii. Surevan ei tarvitse olla vahva. Apua on olemassa ja sitä kannattaa hakea. Avun vastaanottaminen ei aina ole helppoa. Meissä elää syvällä halu selviytyä, pärjätä itse.
Toivon näköaloja
Suru muuttaa ihmistä. Suhtautuminen elämään saa uusia sävyjä. Usein myös elämän tärkeisiin asioihin tulee uusia näkökulmia.
Kukaan ei haluaisi luopua rakastamastaan ihmisestä. Surun kysymysten kanssa olemme suurten salaisuuksien äärellä. Viime kädessä niitä voi ymmärtää vain iankaikkisuudesta käsin.
”Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1 Kor.13:12).
Jumala on antanut ihmiselle elämän hengen. Hänen kädessään ovat elämämme päivät, ensimmäisestä henkäyksestä aina viimeiseen asti. Hänen tietämättään täällä ei tapahdu mitään. Saamme luottaa Hänen salattuun suunnitelmaansa siinäkin, mitä on vaikea ymmärtää. Kaiken lohdutuksen Jumala ottaa taakkamme kantaakseen, jotta voimme elää läpi huolten kohti luottamusta, varjoista valoon.
Psalmin 23 mukaan Jumala lupaa läsnäoloaan myös surun tielle. Hän pitää huolta jokaisena hetkenä. Senkin, mitä emme kuolemassa ymmärrä, voimme jättää Hänen tahtonsa ja suunnitelmansa varaan. Kristitylle kuolema ei ole elämän päätepiste. Ajallinen elämämme on matkantekoa. Kuljemme Hyvän paimenen kanssa synkkienkin vaiheiden kautta Isän kotiin.
Surullakin on merkityksensä. Parhaimmillaan se voi kääntyä elämän voimavaraksi. Silloin yhteiset muistot eivät enää satuta, vaan kannattelevat elämää ja antavat sille uutta merkitystä.
Virpi Lasorla
Diakoniatyötekijä
Lähteet
Hanna Ekola, Surulla on aikansa, Kustannus Oy Arkki 2008
Kuuletko, kun kysyn ja huudan, Opas sururyhmän ohjaajalle, Kristillinen opintokeskus/Kirkkopalvelut 2003
Anna-Maija Raittila, Anna-Mari Kaskinen, Ota hänet vastaan, Sanoja suruun, Kirjapaja 2004
Soili Poijula, Surutyö, Kirjapaja 2002
Suruun liittyvää kirjallisuutta
Aalto Kirsti, Saattohoito. Lähimmäisenä kuolevalle. Kirjapaja 2000
Aho Sulo, Surun puhuteltavana. omakohtaisia kokemuksia surusta, Sley kirjat 1995
Ekola Hanna, Otan osaa, Sley kirjat 2001
Ekola Hanna, Sano suruasi rakkaudeksi, Aurinkokustannus 2013
Kalmanlehto Margit, Pieni kirja surusta ja rakkaudesta, Kirjapaja 2002
Kaskinen Anna-Mari, Lohdun sanoja sinulle, Kirjapaja 2005
Koskenniemi Lauri, Et ole yksin, sanoja suruun, Sley kirjat 2000
Kormilainen Risto, Kyynelten läpi, rukouksia surussa, Kirjapaja 2002
Poijula Soili, Halkola Ulla, Suru, sydämen matka, Kirjapaja 2004
Rantalaiho Anneli ja Vikström John, Liian iso ikävä. Nuoret kertovat surukokemuksistaan, Karas-Sana 2001
Surun sillalla, toimittanut Merja Pitkänen, Päivä osakeyhtiö 2007
Zink Jörg, Sinulle surun aikaan, Kirjapaja 2010