LOHDUTUSTA SURUN KESKELLE

(Pieni puhe muistotilaisuutta varten)

 

Elämä on lahja. Jokainen meistä on lahjaa toinen toisillemme.

Kun meille läheinen ihminen kokee onnea, saamme jakaa tuon ilon. Kun läheisemme kärsii, kärsimme mekin. Kun hän nukkuu pois, menetämme jotain mittaamattoman, sanomattoman arvokasta. Joudumme keskelle surutyötä.

Elämme ilon ja surun, elämän ja kuoleman maailmassa. Meillä monilla on kokemuksia läheisen menettämisestä. Nyt tekin, arvoisa saattoväki, läheiset ja ystävät, olette temmattu näihin surun syviin vesiin.

Elämä on lahja. Kristittyinä, uskovina tiedämme, että Jumala on elämän lahjan antaja. Tämä perustotuus oli piirretty syvälle edesmenneen rakkaamme sydämeen ja monet meistä jaamme tämän saman uskonluottamuksen.

Joskus läheisen menetys kulkee luonnollista polkua. Kun ikää kertyy jo kovin paljon ja voimat hiipuvat ja sairaudet vievät elämän edellytykset, läheisen lähtöön on ehtinyt valmistautua jo pitkään ja kun se sitten tapahtuu, sen voi jotenkin hyväksyä.

Toisinaan läheisen menetys tulee aivan liian nopeasti. Toivoa on pidetty yllä aivan viimeisille hetkille. Tuntuu, että elämä jäi kesken. Olisi ollut vielä paljon yhdessä jaettavaa ja koettavaa. On vaikea ymmärtää, miksi tapahtui näin.

Usko, suhde Jumalaan on sekä voimavara että haaste. Tiedämme, että elämämme on Jumalan kädessä. Hänellä on valta antaa elämä ja ottaa se pois. Hänellä on valta parantaa sairaita. Jumalalle se olisi helppoa.

Monta rukouskamppailua on käyty Jumalan kanssa sairauksien edessä. Asetelma on kuin, että me hyvät ihmiset taistelisimme jollakin tavalla epäoikeudenmukaista Jumalaa vastaan. Moni sairastunut on ollut uskollinen, hyvä ja ahkera Jumalan ja lähimmäisten palvelija. Eikö hän vielä saisi elää?

Saako Jumalaa vastaan protestoida? Raamatun mukaan saa ja oikeastaan niin pitääkin tehdä. Kristillisessä uskossa keskeistä on rehellisyys ja aitous. Meidän ei tarvitse tyynesti hyväksyä kaikkea ja padota sisimpäämme raskaita tuntemuksia.

Siksi Raamatussa on monia esimerkkejä ja rohkaisua siihen, että meidän tulee olla aitoja, tuntevia ihmisiä Jumalan edessä. Raamatun Psalmit erityisesti ovat täynnä erilaisten tunteiden vuodatusta. Vanhan testamentin Jobin kertomus niin ikään rohkaisee samaan. Jumalan rintaa vasten saa takoa vaikka nyrkeillä. Hän kestää sen.

Jumala on luonut meille tunteet. Saamme käyttää niitä. On tärkeää purkaa sydäntä ja mieltä. Vain siten paha olo ja suru nousevat sisimmästämme ulos.

Läheisen kuoleman kohdattua suru on kuin valtameri. Emme edes käsitä sen suuruutta, laajuutta ja syvyyttä. Kun tuomme surumme Jumalan eteen, hän mittaa meille kullekin päivälle sen osan surusta, jonka voimme kunakin päivänä kantaa.

Näin surun valtameri tyhjenee hitaasti, mutta varmasti. Ilman Jumalan läsnäoloa ja lohduttavaa hoitoa, suru voi jäädä surematta ja paha olo purkamatta. Silloin ihminen kantaa niitä loppu elämänsä, monella tavalla lamaantuneena ja tukahtuneena.

Helposti käy niin, että elämä on kiireistä ja pinnallista. Helposti me kyynistymme ja kovetumme. Elämän raskaat kokemukset pysäyttävät ja ne särkevät kuoremme.

Surulla on positiivinen tehtävä. Sureva saa kokea ihmisyyden syvimpiä ulottuvuuksia. Jumala antaa herkkyyttä, syvyyttä ja näkökulmaa elämään. Se ei tee tyhjäksi menetyksen suuruutta, mutta antaa merkitystä. Suru työstää sydäntä ja elämänkaarta. Se jäsentää koetun osaksi meitä ja elämänmatkaamme. Surun keskellä mennyt saa täyden merkityksen. Surun läpi käyminen avaa tilaa tulevaisuudelle.

Ratkaisevaa on se, että annamme itsemme Jumalan käsiin. Hän on se suuri savenvalaja, joka muovaa ja muokkaa meitä. Jos taas suljemme itsemme Jumalalta, kriisit vain rikkovat meitä. Luottamus elämään särkyy. Ei tapahdu eheytymistä eikä kasvua.

Elämä on lahja. Se tulee Jumalan kädestä.

Uskon päämääränä on taivas, mutta itse matkakin on tärkeä. Emme vähättele ajallista elämää. Jumala on juurruttanut meidät tähän elämään. On tärkeää elää tätä päivää.

Kun sitten lähestyy aika, jolloin elämänpolkumme on kiertymässä kohti taivasta, siteitämme tähän ajalliseen elämään katkotaan. Meitä riisutaan. Joudumme hidastamaan vauhtia, terveys heikkenee, sairaudet kohtaavat. Tämä ei ole helppoa.

Toisaalta tiedämme olevamme matkalla taivaaseen, mutta silti – vaikka koemme monenlaisia vaikeuksia tässä elämässä, jäisimme sittenkin vielä tänne. Apostoli Paavali kirjoittaa 2 Korinttilaiskirjeen 5 luvussa seuraavasti:

Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi. Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen.

Olemme syntyneet tähän maailmaan. Olemme osa sitä. Emme haluaisi riisuutua, kulkea vanhentumisen, sairauksien, luopumisen tietä – mutta sen on väistämätön ihmisen osa. Näin Jumala on säätänyt eikä ihminen voi vastustaa sitä.

Usko, suhde Jumalaan on haaste. Monella tavalla kipuilemme Jumalan edessä. Eikö olisi helpompia reittejä?

Samalla usko Jumalaan on mittamaton mahdollisuus, perimmäinen turva. Me kuulumme Jumalalle. Hän on meidät luonut. Elämämme jokainen hetki on Jumalan kädessä. Samalla tulevaisuutemmekin on yksin Jumalan varassa.

Jumala on luvannut pitää meistä huolen, kun turvaudumme häneen. Hän on kanssamme matkamme ensi hetkistä alkaen. Hän tahtoo kulkea kanssamme jokaisella askeleella. Hän antaa elämän ilon hetket ja onnen käänteet. Hän johdattaa puolison, antaa työn, toimeentulon, kodin, lapset, lastenlapset, ystävät – kaiken tarvittavan, kaiken hyvän. Jumala on läsnä elämän vaikeuksissa ja menetyksissä. Hän mittaa meille koko matkan.

Ja kun matka päättyy, pääsemme perille. Jeesus lupasi valmistaa meille kodin taivaaseen. Hän lupasi viedä meidät perille. Kukaan ei jää matkalle.

Kristuksessa olemme Jumalan lapsia. Jumalalla on oikeus ottaa lapsensa kotiin. Kun päivätyö on tehty, on luonnollista tulla kotiin. Kun elämän koko kudos on punottu valmiiksi kaikkine väreineen ja sävyineen, on aika leikata loimilangat irti.

Elämä on Jumalan lahja.

Poisnukkuneet läheisemme on puettu täydelliseen kirkkauteen, täydelliseen onneen. Siellä meilläkin olisi hyvä olla. Mutta meidän matkamme on vielä kesken. Tehtävämme ei ole vielä valmis. Surun keskellä meitä rakennetaan elämää, ihmisiä ja taivasta varten.

Tänään surun sankka sumu täyttää mielet. Mutta aurinko nousee, sumu hälvenee ja maisema kirkastuu. Matkareitille on piirtynyt monta tärkeää muistoa. Nyt on pysähtymisen, levon päivä. On tärkeää katsoa, mistä on tullut, miltä ympärillä näyttää ja minne olimmekaan matkalla. Huomenna tuo matka jatkuu. Lopulta pääsemme perille ja kohtaamme kasvoista kasvoihin.

Jumalan armollista läsnäoloa ja lohdutusta!

 

Rukous:

Kiitos Taivaallinen Isä rakkaistamme,
jotka ovat jo kulkeneet läpi koko ajallisen elämänsä ja päässeet kotiin.

Ole meidän kanssamme, jotka olemme vielä matkalla.
Tartu käteemme Vapahtajan Jeesuksen kautta.
Anna syntimme anteeksi ja johdata meitä sinun tahtosi mukaan.

Lohduta meitä ja täytä läsnäolollasi.
Ole sinä meidän iankaikkinen elämämme, rauhamme ja toivomme.
Vapahtajamme Jeesuksen nimessä.
Aamen.