ANTEEKSIANTAMISEN TÄRKEYS, VAIKEUS JA SIUNAUS

Halikko 4.11.2012
Jukka Kallioinen, Kansanlähetys

 

EVANKELIUMI

Jeesus sanoo: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.
Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt.6:14-15)

 

SAARNA

Tämän päivän teemaksi on annettu: Antakaa toisillenne anteeksi

Evankeliumitekstimme on melko rankkaa sanomaa. Jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Hurjalta vaatimukselta kuulostaa. Jos tuijotamme vain noita sanoja, ahdistumme melkoisesti. Tuntuu jopa toivottomalta. Tarkoittaako Jeesus todellakin sitä, että jos minä en anna vaikkapa Pekalle anteeksi, niin Jumala ei anna anteeksi minun syntejäni. Tekstimme on pieni osa Jeesuksen vuorisaarnasta. Vuorisaarnassa Jeesus käyttää monessa paikassa hyvin voimakkaita ilmaisuja. Jeesuksen sanoma ei ole ainakaan mitään lässyn lässyn puhetta.

Jeesus sanoi esimerkiksi: Jokainen, joka sanoo veljelleen senkin hölmö, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion ja se, joka sanoo sinä hullu, on ansainnut helvetin tulen.

Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois.

Tällaisilla voimakkailla ilmaisuilla Jeesus haluaa pysäyttää meidät ja hän haluaa herättää meidät näkemään sydämemme oikea tila. Meidän tulisi tutkia sydäntämme niin, että ymmärtäisimme, mikä sydämemme asenne on sen takana, kun huudamme toiselle, sä oot ihan hullu. Vai onko se todellakin silmä tai käsi, joka minua viettelee, vai onko se minun syntinen olemukseni.

Entä tämän päivän Jeesuksen sana: Jos ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. 

Tämähän liittyy Isä meidän -rukoukseen, jossa rukoilemme: Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Kun pyydän syntejäni anteeksi, voinko samalla jättää itselleni oikeuden rakkaudettomuuteen, katkeruuteen tai vihaan jotakin lähimmäistäni kohtaan. Eli todellisuudessa rukoilenkin: Anna meille meidän syntimme anteeksi, paitsi se, että minä haluan edelleen vihata ja olla katkera sille ja sille henkilölle. Jeesus panee tämän päivän sanojensa kautta meidät tiukoille edessään.

 

Ehdoton anteeksiantamus

Meille on opetettu ja edelleen opetetaan, ettei Jumalan anteeksiannolle ole mitään ehtoja. Näin todellakin on. Ei todellakaan ole niin, että ensin minä annan anteeksi ja vasta sitten Jumala antaa anteeksi. Ei ole niin, että ensin minä rakastan Jumalaa ja sitten Jumalakin rakastaa minua. Jos näin olisi, kuka meistä voisi iloiten uskoa, että syntini on annettu anteeksi.  Koskaan me emme ole täysin vilpittömiä edes synnin tunnustamisessa.

Jos ajattelemme tai jos uskallamme ajatella syvällisesti ihmissuhteitamme, niin eiköhän joka ikiseltä löydy sellaisia tuttavia tai tuntemattomia, joita kohtaan kokee jotain epämiellyttävää tunnetta, ehkä inhoa, kateutta, katkeruutta, jopa vihaa. Jokin asia on jäänyt kaivelemaan. Ehkä vielä vuosikymmenien päästä parjaamme jotakin kertomalla, kuinka se ja se teki minulle inhottavan tempun.

Eivätkö tuollaiset ajatukset ja sanat ole merkkinä siitä, etten ole antanut täysin anteeksi. Kyllä sydämeen jää joskus hyvin syviä haavoja, joista paraneminen ei ole helppoa ja muisto jää loppuelämäksi. Ja kuitenkin Jeesus kehottaa meitä antamaan anteeksi ja rakastamaan jopa vihamiehiämme.

Aivan kuin Jeesus noilla ankarilla ja ehdottomilla sanoilla ottaisi meitä rinnuksista kiinni ja nostaisi seinää vastaan ja kysyisi, et kai sinä vain valehtele Jumalalle, kun rukoilet Isä meidän rukousta. Mutta sitten Jeesus laskee meidät alas ja sanoo: Sinun syntisi on annettu anteeksi. Anteeksianto tapahtuu loppujen lopuksi täysin armosta.

 

Otetaanpa muutama Raamatun esimerkki Jumalan ehdottomasta anteeksiantamuksesta

Jeesus kertoi vertauksen kahdesta rukoilijasta, jotka menivät temppeliin. Fariseus ja publikaani. Fariseuksen kohdalla ei voida lainkaan puhua syntisen rukouksesta, koska hän ei kokenut olevansa syntinen, vaan erinomainen ihminen. Hän kyllä tunsi lain, mutta jostain syystä laki ei ollut saanut häntä näkemään omaa syyllisyyttään Jumalan edessä. Publikaani oli elänyt syntistä elämää julkisestikin. Hänen kohdallaan laki oli saanut tehdä tehtävänsä ennen kuin tuli rukoilemaan.

Publikaani rukoili lyhyesti: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luuk.18:13). Se riitti. Jeesus ei laittanut mitään ehtoa, vaan vastasi: ”Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.” (Luuk.18:14)

Ei publikaani luetellut erikseen joitakin synnillisiä tekoja, joita oli tehnyt. Hän tajusi, että on syntinen Jumalan edessä. Hän ei pyytänyt puhdistusta vain jostakin tietysti synnistä, vaan koko syntisestä olemuksestaan. Hänen syntinsä ei ollut ainoastaan se, että oli riistänyt rahaa ihmisiltä väärin perustein. Siihen liittyi paljon muutakin syntiä.

Entä ristin ryövärit. Toinen, vaikka varmasti tiesi, että oli rikkonut yhteiskunnallisia lakeja vastaan, ei kokenut olevansa syyllinen Jumalan edessä ja siksi ei myöskään anonut armoa. Ei ollut tarvetta anteeksiantamukselle. Hänen sydämensä oli paatunut Jumalan edessä ja niin hän pilkkasi Jeesusta.

Toinen ryöväreistä tajusi, ettei voi päästä taivaaseen, koska on syntinen. Hän ei ollut rikkonut ainoastaan yhteiskunnallisia lakeja vastaan, vaan myös Jumalan lakia vastaan. Siksi hän yksinkertaisesti juuri ennen kuolemaansa turvautui vierellään olevaan Jeesukseen sanoen: Muista minua, kun tulet valtakuntaasi.

Se riitti pelastamaan hänet. Jeesus vastasi: Totisesti jo tänään olet minun kanssani paratiisissa. Siihen Jeesus ei lisännyt yhtään ehtoa. Tuo mies sai kuolla onnellisena tietäen, että jo sinä päivänä saisi olla paratiisissa. Jos noiden ryövärien omaisia oli seuraamassa tilannetta ristien juurella, siellä oli varmasti monenlaisia tunteita pinnalla. Toisen ryövärin omaiset jäivät ahdistuneiksi, toisen omaiset saivat, surunsa keskellä, nähdä ja kuulla jotain taivaallisen ihanaa.

Kerran Jeesuksen luo kannettiin halvaantunut mies, joka ei pystynyt ilmaisemaan ajatuksiaan sanoin. Ystävät ajattelivat, että tuon miehen suurin ongelma oli hänen sairautensa. Hänet kannettiin kuitenkin sellaisen henkilön eteen, joka pystyi kuulemaan myös sydämessä olevat rukoukset. Halvaantuneen miehen suurin ongelma ei ollut hänen sairautensa, vaan synti, joka piinasi hänen mieltään. Siksi Jeesus vastasi hänen sydämensä huutoon sanomalla: Ystäväni, sinun syntisi on annettu anteeksi. Oliko siinä mitään ehtoa? Voiko siinä tilanteessa olla mitään niin suurta ilosanomaa syntiensä takia vaikeroivalle ihmiselle kuin sana: Sinun syntisi on annettu anteeksi. En osaa sanoa, mutta voi olla, että se sana olisi riittänyt tuolle miehelle, mutta Jeesus antoi vielä enemmän, hän paransi myös miehen ruumiin.

Tuhlaajapoika-vertaus on meille kaikille hyvin tuttu. Tuhlaajapoika joutui kokemaan elämässään täydellisen konkurssin, mutta se oli lopulta suuri siunaus hänen kohdallaan. Kaiken kokemansa kautta ja ennen kaikkea kohdatessaan isänsä ehdottoman rakkauden hän ymmärsi, että hän ei ollut rikkonut vain isäänsä vastaan, vaan myös taivasta eli Jumalaa vastaan. Hän sai armahduksen.

 

Anteeksiantamattomuuden vaikutukset ja juuret

Me tiedämme erittäin hyvin sen, että viha ja katkeruus myrkyttävät omaa sydäntämme ja tekevät nimenomaan meille itsellemme haittaa. Ei katkeruus tai viha hyödytä tipan tippaa myöskään ihmissuhteissamme. Tässä näkyy sielunvihollisen kierous, kun se uskottelee meille, että meillä on oikeus olla katkeria ja vihata jotakin henkilöä. Me onnettomat herkästi uskomme tuon valheen ja pilaamme niin oman kuin toistenkin elämää.

Kaikilla meillä on kokemuksia siitä, kuinka hyvältä tuntuu joskus haukkua ja parjata jotakin henkilöä toisille. Varsinkin jos kuulijamme on myös kokenut parjatun henkilön inhottavana. Siinä posket hehkuen kilpaa kaivellaan inhottavia puolia yhteisestä vihollisesta. Siinä hetkessä ei ehkä tule mieleen, että samanaikaisesti rikomme Pyhän Jumalan tahtoa vastaan. Luther selittää kahdeksatta käskyä ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi” seuraavasti:

Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.

Eli kun rukoilemme Isä meidän-rukousta ja siellä tulemme kohtaan ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, joudummekin huomaamaan, että minähän se varsinaisesti olen rikkonut toisia kohtaan ja ennen kaikkea olen rikkonut Jumalan tahtoa vastaan. Minussa, se on minun lihassani, ei ole tervettä paikkaa. Tahtoa ehkä olisi tehdä hyvää, mutta ei voimia. Kuinka minä voisin mukamas tuomita lähimmäiseni, kun itse olen näin kiero ja rakkaudeton. Anteeksiantamaton mieli kertoo siitä, että jokin uskossamme ei oikein toimi. Olemme sokeita itseämme kohtaan.

 

Muistatte varmaan sen Jeesuksen vertauksen, jossa kuningas antoi palvelijalleen anteeksi 10 000 talentin velan, mutta tuo palvelija ei antanut työtoverilleen anteeksi sadan denarin velkaa. Tuo 10 000 talenttia tarkoittaa 60 miljoonaa päiväpalkkaa eli niin mielettömän isoa rahasummaa, ettei tuo palvelija olisi millään pystynyt sitä maksamaan, vaikka pyysikin kuninkaalta kärsivällisyyttä ja lupasi maksaa kaiken. Hänen palkoillaan siihen menisi aikaa 200 000 vuotta eikä hänelle jäisi elämiseen yhtään rahaa.

Toisen palvelijan 100 denarin velka tarkoittaa sataa työmiehen päiväpalkkaa. Iso summahan sekin on, mutta verrattuna 60 miljoonaan päiväpalkkaan, se tuntuu todella mitättömän pieneltä.

Jos Jeesus antaa meille jokaiselle anteeksi kuudenkymmenen miljoonan päiväpalkan suuruisen syntivelkamme, niin emmekö me voisi antaa sadan päiväpalkan suuruisen syntivelan, jonka ystävämme on meille velkaa.

Jostain syystä tuo 10000 talentin velan anteeksisaanut palvelija ei loppujen lopuksi ymmärtänyt, kuinka valtavan summan hän oli saanut anteeksi. Jos olisi ymmärtänyt, niin eiköhän hän siinä tapauksessa olisi antanut työtoverilleen anteeksi hänen pienen velkansa.

Onko tässä meidänkin ongelmamme? Emme näe omaa syntisyyttämme kovinkaan syvästi ja siksi emme anna myöskään anteeksi lähimmäisellemme, joka on meitä vastaan rikkonut.

Japanissa törmäsimme hyvin usein armottomuuteen rikoksen tai vahingon tehnyttä ihmistä kohtaan. Monet kerrat kuulimme sanottavan: En ikinä tule antamaan anteeksi. Kuolemantuomiota vaadittiin hyvin usein. Kuinka moni ihminen pilaa oman elämänsä nimenomaan siksi, että kantaa sydämessään katkeruutta tai vihaa toista kohtaan. Kuinka moni valvoo öisin vain sen tähden, että pohdiskelee, miten selvitä vihaamansa ihmisen kanssa.

 

Anteeksiantamukseen

Se, että voimme antaa anteeksi toisille, on seurausta siitä, että itse olemme saaneet kokea armahduksen ja suuren anteeksiannon. Joskus se kylläkin vie vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen kuin pystymme sydämestämme antamaan anteeksi, koska teko on saattanut olla niin järkyttävän paha. Mutta se, että kannan kaunaa enkä haluakaan antaa anteeksi, tuhoaa nimenomaan omaa elämääni ja usein myrkyttää myös muita ihmissuhteita.

Yhtenä hyvänä keinona päästä eteenpäin paranemisen tiellä on alkaa rukoilla sen lähimmäisen puolesta, jolle emme pysty antamaan anteeksi.

Jos pystyisimme toteuttamaan Jeesuksen tahdon, alkaisi tapahtua suuria. Jeesus sanoi: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.

Jos tämä saisi tapahtua elämässämme, pikku hiljaa sydämemme asenne muuttuisi tuota henkilöä kohtaan, jolle emme voi antaa anteeksi. Jumala alkaa tehdä työtään meidän omassa sydämessämme. Alamme näkemään uusin silmin itsemme ja lähimmäisemme. Oman velkamme suuruus alkaa hahmottua ja lähimmäisemme velan pienuus tulee esiin.

Paavali kirjoitti: Missä synti on tullut suureksi, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi.

On ihmisiä, jotka haluaisivat antaa anteeksi, mutta raastavan kipeät haavat haraa vastaan. Haluaisi antaa anteeksi, mutta ei pysty. Tätähän se meidän syntisyytemme on.

Paavali puki sen seuraaviin sanoihin: Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Tämänkin voi kertoa rukouksessa Jeesukselle.

Kun Jumala armossaan tekee Sanansa kautta työtään sydämessämme, se tekee kipeää, kun tajuaa, että olen läpikotaisin syntinen ihminen. Mutta se kipu on parantavaa kipua.

Vasta syyllisyyden tunnon kautta, me laskemme aseemme ja olemme valmiit ottamaan vastaan armahduksen. Samanaikaisesti, kun Pyhä Henki kirkastaa meille syntimme, hän kirkastaa meille myös Jeesuksen sovitustyön ihmeellisyyden.

Sinun syntisi on annettu anteeksi. Siitä nousee halu antaa lähimmäiselle anteeksi hänen rikkomuksensa.

 

Jukka Kallioinen