VEKARAPOSTIA ETIOPIASTA
Seitsemäs lasten lähetyskirje: Aasimainen tarina!
Iihaa, iiha haa! Miikael ja Johannes -aasit täältä Etiopiasta teille Suomeen asti hirnuvat. Onko ruoho siellä jo vihreää ja hyvää? Ovatko porkkanat kasvaneet isoiksi? Oletteko kesälaitumilla? Tiedättekö, että täällä Etiopiassa on paljon enemmän aaseja kuin autoja tai kuormureita. Ja mepä päätimme kokeilla, millaista on olla yksi päivä aasina. Aasittaako yhtään?
Me aasit olemme hyvin hyödyllisiä ja tärkeitä eläimiä. Meitä käytetään kuormien kuljettamiseen kuten heinien, veden, ruuan, säkkien tai melkeinpä minkä muun tahansa. Kuormat voivat olla suuria ja korkeita, mutta me jaksamme sitkeästi kantaa niitä pitkiäkin matkoja. Emme kuitenkaan löntystele vaan juoksemme reipasta ravia. Mikäli isäntämme on varakas, meitä aaseja voi olla jopa 30 kappaletta liikkeellä joko jonossa tai parijonossa. Siinä sitä isännän apupojilla on perässä juoksemista. Katsos, me kyllä tunnemme tiet ja reitit. Monta kuuluisaa etiopialaista juoksijaakin olemme kouluttaneet, kun he ovat juosseet perässämme täällä korkealla vuoristossa. Heistä onkin tullut olympiavoittajia ja maailmanmestareita pitkillä matkoilla. Eivätpä taitaisi valkoihoiset jaksaa kilometriäkään…
Valitettavasti meistä ei pidetä kovinkaan hyvää huolta. Olemme usein likaisia ja takkuisia. Ruokaakaan ei ole aina riittävästi. Tauoilla pitää popsia maantien sivusta ruohoa, jos vain ehtii. Harvoin sitä ennättää kyljelleen kellahtaa. Yöllä sentään saa nukkua, mutta jo aamun sarastaessa isäntä tai apupojat tulevat potkimaan ylös. Onneksi meidän isäntämme on sieltä paremmasta päästä, vaikka toivomisen varaa kyllä on edelleen. Koulutus tosin on vielä vähän kesken.
Tiedätkö, että me aasit olemme paljon viisaampia kuin ihmiset – ainakin omasta mielestämme. Jumala kehuu meitä usein ja käyttää ihmisten auttamiseen. Kerrankin Jumala sanoi, että aasi sentään tuntee isäntänsä, mutta ihminen ei Luojaansa tunne. Voi ihmisparkoja! Eräänä päivänä taas oli ihan pakko alkaa puhua, kun eräs tyhmä isäntä ei yhtään huomannut, että enkeli seisoi pitkä miekka kädessään edessämme ja tahtoi kertoa tärkeän viestin Jumalalta. Isäntä vain huitoi kepillä, mutta ei se raukka nähnyt eikä tajunnut. Piti ihan ihmisten kielellä vääntää rautalangasta, että etkö hyvä ihminen näe enkeliä! Ei niitä enkeleitä nyt ihan joka päivä eteen tupsahda. Kyllä ihmiset ovat kummallisia. Eivät välitä Jumalasta eivätkä hänen pyhästä Sanastaan…
Muistattekos, kun Herra Jeesus halusi ratsastaa aasilla Jerusalemiin silloin pääsiäisenä. Olemme siis oikein kuninkaallisia ratsuja – ei maailmankaikkeuden Kuningas ihan joka kopukan selkään istahdakaan. Kyllä oli hienoa köpsytellä ylös Jerusalemiin Jeesus selässä ja ihmiset hurrasivat ja levittivät palmun lehviä ja vaatteita tielle. Mutta sitten Jeesus alkoi yhtäkkiä itkemään. Voi! Jeesus tiesi, että pian hän joutuisi kärsimään paljon ihmisten tähden. Jeesus itki erityisesti niiden ihmisten tähden, jotka eivät halunneet tuntea Jumalaa. Miten ihmeessä he sitten löytävät oikean tien elämäänsä ja jopa ikuisen elämän? Aasikin sentään Luojansa tuntee.
Me aasit olemme aina kavereita keskenämme. Ketään ei jätetä yksin tielle, vaan aina kuljemme yhdessä. Jos paha paikka tulee, niin huudamme aasien tunnetun hätähuudon ”iiiiiiaaaaiiiiiiuuuuu”. Silloin kaverit ovat heti turpa ojossa ja häntä sikkuralla tulossa apuun. Vierastakin aasia autamme mielellämme ja niinpä meistä tulee heti mitä parhaimpia ystäviä. Kyllä ihmisillä on niin paljon oppimista meistä. Ainoa, mitä emme ehkä suosittele, on jääräpäisyytemme. Kun joskus oikein kovin harmittaa, meitäpä ei saa millään liikkeelle tai vaihtamaan suuntaa – mutta se onkin jo ihan toinen tarina. Tässäpä oli tuokio aasin elämää. Muistattekos muuten laulun ”Ken aasilla ratsastaa…”?
Miikael ja Johannes vekarat