Keijo Rainerma: Arvot – aarteemme
(Kustannus Oy Uusi tie, 2007)

.

KOLMAS KÄSKY: PYHITÄ LEPOPÄIVÄ!

Sunnuntait ovat Jumalan majataloja. Sunnuntai ei ole meidän keksintömme, vaan Jumalan käsky. Avioliitto ja sapatti ovat muistoja kadotetusta paratiisista.

Missä Jumalan ilmoitus sumentuu ja laittomuus leviää, siellä myös pyhäpäivän vietto häviää. Jos haluamme tarkata jonkin maan hengellistä ja moraalista tilaa, kannattaa huomioida suhtautuminen toiseen ja kolmanteen käskyyn.

Jumalan käskyistä luopumisen eli laittomuuden juuret ovat materialismissa ja aistillisuudessa eli itsekkäässä nautinnonhalussa. Laittomuus versoaa usein hyvinvoinnista. Se on yltäkylläisyyden lapsi. Itsensä toteuttaminen ja nautinnonhalu vaativat vapautta laista, rajoituksista ja auktoriteeteista.

Jumalan käskyjen pitäminen on Raamatun yksi keskeisimmistä teemoista. Jos emme tahdo noudattaa Jumalan lakia, emme pysy hengellisesti, henkisesti, kulttuurisesti, yhteiskunnallisesti emmekä edes fyysisesti hengissä.

Ilmestyskirjan mukaan Jumalan käskyjen pitäminen on viimeisten aikojen seurakunnan erityistuntomerkki keskellä ympäristön lisääntyvää laittomuutta, painostusta ja vainoja.

Mistä sunnuntai tuli?

Jumala antaa ajan ja elämän. Siksi meidän tulee omistaa kaikki päivät Jumalalle. Viikonpäivien joukossa on kuitenkin yksi erityispäivä. Raamattu sanoo: ”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään” (1 Moos 2:3).

Kautta historian juutalainen kansa on pitänyt kiinni sapatista ja viettää sitä yhä edelleen lauantaisin, kuten Jeesuksen aikana tehtiin. Tämä perustuu luomisjärjestykseen.

Kristityt puolestaan viettävät pyhäpäivänään sunnuntaita, koska se on Jeesuksen ylösnousemuksen päivä, kolmas päivä pitkäperjantaista. Sunnuntain historia alkaa tyhjältä puutarhahaudalta, joten jokainen sunnuntai on näin pieni pääsiäinen ja juhlapäivä. Se perustuu siis lunastusjärjestykseen.

Pyhänä tarpeeton työ taukoaa, perhe ja ystävät pääsevät yhteen, puemme pyhävaatteet ylle, pöytä saa valkoisen liinan, kynttilä palaa ja syömme juhlallisemmin kuin arkena. Lapsetkin oppivat jo varhain, ettei elämä ole vain harmaata arkea, vaan arki ja pyhä vaihtelevat, koska Jumala on tahtonut niin ja ristillä edestämme kuollut Jeesus on ylösnoussut ja voittanut kuoleman.

Sunnuntai pitää meidät kiinni elämän perusasioissa: uskossa Jumalaan ja rakkaudessa lähimmäiseen.

Lepopäivä on paras stressilääke

Tunne voi olla jumalallinen, kun ei tarvitse tehdä työtä. Sunnuntai on juhlapäivä, jolloin saamme levätä Jumalan ilmapiirissä.

Lepo on juhlaa vasta viikon työn ja rasituksen jälkeen. Jumala on säätänyt työn ja levon, väsymyksen ja virkistyksen välisen vaihtelun. Kummatkin on meille tarkoitettu ja molemmat voivat antaa ilon.

Lepo tulee Jumalalta, mutta se ei synny pelkästään vapaa-ajasta ja joutenolosta. Lisääntyneestä vapaa-ajasta huolimatta monet ovat uupuneita, jopa loppuun palaneita. Sunnuntaina voimme murehtia työasioita. Elämän tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden paino, kyllästyminen ja paha olo seuraavat myös etelänmatkalle, jos sydämessä ei ole tilaa Jumalalle.

Sisimmän väsymys ei vähene nukkumalla. Se on uupumusta sielussa, jota on ravittu vain viihteellä, humpuukilla ja päihteillä. Ratkaisevaa on tässä – kuten kaikessa – sisältö.

Sunnuntai voi olla ihmisen, elämän ja ilon syventymisen päivä. Vapaa-aika voi toisaalta olla meille jopa vahingoksi silloin, kun emme osaa käyttää sitä oikein. Pitkät viikonloput voivat uuvuttaa. Käytämme ehkä vapaan lauantainkin niin, että sunnuntai ei ole vapaa läksyistä, kaupanteosta ja arkirutiineista.

Tässäkin Sana neuvoo oikeaan pyhäpäivän viettoon: ”Jos kunnioitat sitä niin, ettet kulje omilla asioillasi, et käy kauppaa etkä aja omia etujasi, silloin saat iloita Herrasta” (Jes 58:14-14).

Sunnuntai ei ole yksityisasiamme, vaan vietämme sitä yhdessä, perheessä, seurakunnassa, koko maassa ja yhteiskunnassa. Sunnuntai on erityisessä mielessä lähimmäisen päivä.

Sapattina saamme tehdä lähimmäiselle hyvää. Niin kuin oma toimeentulo on taloudellinen kysymys, lähimmäisen hyvinvointi on myös teologinen kysymys. Se, mitä voimme antaa lähimmäisen hyväksi, tuo mieltä ja virkistystä. Tähän meitä ohjaa lepopäivän pyhittäminen, joka on sunnuntain ratkaisevin sisältö.

Jumalan sana ja rukous pyhittävät sunnuntain

Jumalan sanalla ja rukouksella kristitty pyhittää yhtä hyvin arkipäivät kuin juhlat ja elämän tärkeät tapahtumat. Ilman pyhittämistä sunnuntai ja elämä pysyvät köyhinä ja tyhjinä, olkoonpa meillä ulkonaista loistokkuutta, vaikka kuinka paljon tahansa.

Oli kotimme hartauselämä vahvaa tai heiveröistä, avuksemme tulee seurakunnan yhteinen jumalanpalveluselämä. Jos teemme Jumalan huoneesta kotimme, kodistamme tulee Jumalan huone.

Hyvä tapa voi varjella ja auttaa voittamaan laiskuuden ja vastahakoisuuden. Sielumme tarvitsee ravintoa säännöllisesti eikä vain silloin, kun meistä siltä tuntuu. Joku saattaa sanoa, ettei saa jumalanpalveluksesta mitään. Sanan ravinto ei aina olekaan tunteen asia. Silti se ravitsee meitä.

Harvassa asiassa usko voi olla samalla tavalla todistukseksi toisille kuin lepopäivän pyhittämisessä. Ehkäpä juuri avioliiton ja pyhäpäivän pyhittäminen tulevat entistä enemmän erottamaan aikamme kristittyjä heistä, joille synnin teosta lakkaaminen ja kuuliaisuus Jumalalle eivät ole tärkeitä.

Kristityt ovat vaihtoehtoliike Jumalan sanasta luopumiselle, laittomuudelle ja monia totuuksia yhtä oikeina tarjoavalle yhteiskunnalle ja kirkolle.

Sunnuntai on polullamme tienviitta, joka osoittaa eteenpäin, maailmanhistorian päätökseen ja pelastushistorian seitsemänteen päivään, Jumalan kansan suureen lepopäivään taivaassa (Hepr 4:9,11).

Sunnuntai on aamun kajastus pimenevässä maailmassa. Se valaisee hetkittäin iäisyyden vastarantaa. Kaikki ei ole tässä näkyvässä, katoavassa maailmassa. Meitä odotetaan kotiin.

.

(Kolmas käsky, sivut 39-43)