JEESUKSEN VERTAUS: Fariseus ja publikaani temppelissä
Jumalan sana neuvoo meitä arvioimaan itseämme ja elämäntapaamme. Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Itseriittoisuus vääristää ihmisen todellisuudentajun. Hän kuvittelee pystyvänsä täyttämään Jumalan tahdon omin neuvoin.
Luukkaan evankeliumi 18:9-14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Psalmi 51:6-14,19 (Daavidin rukous ja synnintunnustus)
Sinua, sinua vastaan olen rikkonut,
olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi.
Oikein teet, kun minua nuhtelet,
ja syystä sinä minut tuomitset.
Syntinen olin jo syntyessäni,
synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.
Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden –
ilmoita siis minulle viisautesi!
Vihmo minut puhtaaksi iisopilla
ja pese minut lunta valkeammaksi.
Suo minun kuulla ilon ja riemun sana,
elvytä mieli, jonka olet murtanut.
Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.
Älä karkota minua kasvojesi edestä,
älä ota minulta pois pyhää henkeäsi.
Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata.
Murtunut mieli on minun uhrini,
särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.
OPETUS
Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti…
Monenlaiset urheilukilpailut ovat jatkuvassa suosiossa. Maailman parhaat urheilijat kokoontuvat säännöllisesti yhteen ottamaan mittaa toisistaan. Kisa-areenoilla käyskentelevät kunkin lajin huippuammattilaiset ja kotikatsomoissa me tavalliset sohvaperunat.
Päivän evankeliumitekstissäkin kohtaavat uskonnonharjoituksen huippuammattilainen eli fariseus ja tavallinen kaduntallaaja, mitätön maan matonen. Kumpi voittaa kisan?
Kumpikin tuo esille oman suorituksena. Fariseus on täynnä itsevarmuutta ja itsetietoisuutta. Hän on parempi kuin muut – ihmisten ja jopa Jumalan silmissä. Hän on koko elämällään omistautunut uskonnollisten säädösten suorittamiseen äärimmäisen pikkutarkasti. Hän on uskonnollisten kilpakenttien Usain Bolt, joka tekee voittajan manööverit kaikkien huomion keskipisteenä.
Sen sijaan publikaani (veronkantaja) jää varjoihin. Hän tietää olevansa rapakunnossa, kaikkien ivaama ja halveksuma. Hän lyö rintaansa ja hiljaa vetoaa Jumalan ihmeelliseen armoon. Kukaan muu ei edes huomaa häntä.
Kuitenkin – publikaani voittaa suvereenisti fariseuksen! Miten ihmeessä?
Ihmisten ja Jumalan säännöt
Fariseus voitti syntisen publikaanin sata nolla, kun suoritusta tarkasteltiin ihmisten ja etenkin fariseusten laatimien omien sääntöjen mukaan. Meidänkin ajassamme ihmisiä mitataan ja arvotetaan pitkälti ulkonaisten seikkojen mukaan.
Sen sijaan Jumala näkee kaiken toisin. Hän näkee syvälle ihmisen sisimpään. Hän on elämän Luoja eikä ole unohtanut elämän alkuperäistä tarkoitusta: rakkautta, hyvyyttä ja pyhyyttä. Jumalan silmien edessä jokainen on perin juurin, läpikotaisin syntinen, ts. itsekäs ja altis pahaan.
Jumala on elämän lahjomaton tuomari. Hänen edessään fariseus syyllistyi vakaviin rikkomuksiin:
- Hän ei noudattanut elämän kilpakenttien sääntöjä vaan noudatti itse tekemiään sääntöjä.
- Hän rikkoi radikaalisti kilpailun alkuperäiset säännöt.
- Hän ei noudattanut rehtiä urheiluhenkeä.
Fariseukset unohtivat Jumalan lain suurimmat ja tärkeimmät käskyt: rakkauden, rehellisyyden, nöyryyden, laupeuden jne. He olivat kyhänneet pikkutarkkoja ihmiskäskyjä, jotka tosiasiassa monessa kohden rikkoivat Jumalan alkuperäisen tahdon ja tarkoituksen. He näpertelivät mitättömissä sivuseikoissa ja niiden varjolla korottivat itsensä supersankareiksi.
Todellisuudessa tuo kertomuksen fariseus oli syntinen ihminen. Hänessä ei ollut rakkautta kuten ei kenessäkään muussakaan ihmisessä. Kaiken lisäksi fariseus oli täydellisen sokeutunut omalle syntisyydelleen. Hän todella luuli olevansa hyvä ihminen ja parempi kuin monet muut. Hän luuli olevansa jopa lähes Jumalan vertainen ja odotti Jumalalta siunauksia palkinnoksi hänen hyvyydestään. Tämä kaikki kertoo siitä, että fariseus oli todella kaukana Jumalasta.
Sen sijaan publikaani oli lähellä Jumalaa. Nimittäin Jumalan lähellä ja vain silloin ihminen tajuaa syntisyytensä todellisuuden ja kauheuden. Lähellä Jumalaa publikaani avoimesti, rehellisesti ja nöyrästi ehdottoman pyhän rakkauden lain. Tämän lain edessä jokainen ihminen on syyllinen ja syylliselle on vain yksi todellinen pelastus: Jumalan ihmeellinen armo sovituksen kautta.
Jumalan pyhyyden edessä publikaani tunsi syntinsä kipeän syvästi. Hän ei voinut kuvitellakaan ansioituvansa Jumalan edessä millään tavalla. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli Jumalan sanomaton laupeus ja armo, joka perustui syntien sovitukseen. Publikaani noudatti kilpailun sääntöjä. Hän pääsi maaliin saakka. Fariseus hylättiin.
Sovitusuhrin äärellä ihminen armahdetaan
Kuvattu tilanne tapahtui temppelissä erityisenä, tiettynä hetkenä. Kyse oli säädetystä rukoushetkestä, joka pidettiin päivän sovitusuhrin toimittamisen jälkeen. Tuon hetken tärkeyttä voitaisiin verrata olympialaisten juhlallisiin avajaisiin, joiden huipentumana on olympiatulen sytyttäminen ja olympiavalan vannominen.
Temppelissä päivittäisen sovitusuhrin alkaminen kuulutetaan ja toimitaan näyttävästi. Jumala on pyhä. Ihmiset ovat syntisiä. Ainoa pelastus on sovituksessa. Viaton kuolee syntisen puolesta. Karitsan veri vuotaa ja sovitus astuu voimaan. Jokainen katuva, joka turvautuu sovitukseen, saa ihmeellisen armon. Hänet julistetaan vanhurskaaksi.
Tilanne korostaa fariseuksen härskiä ylpeyttä, sokeutta ja kovuutta. Juuri kun sovitusuhri on toimitettu, fariseus astuu julkisuuden valokeilaan ja julistaa: Minä en tarvitse sovitusta, minä olen itsessäni yhtä vanhurskas kuin itse Jumala. Minä olen hyvä ihminen!
Se olisi sama kuin välittömästi olympiatulen ja olympiavalan vannomisen jälkeen urheilija alkaisi julkisesti pilkata kaikkea sitä, mitä olympia-aate pitää sisällään. Hän julistaisi: Minä en kunnioita olympiatulta, minä en noudata olympiavalaa, minulla on omat sääntöni, minä olen paras!
Onpa siis todella röyhkeää toimintaa! Kukahan pöljä näin toimisi?
Lähes jokainen suomalainen pitää itseään hyvänä ihmisenä, kunnon kansalaisena, joka ei tarvitse mitään sovitusta, armahdusta, pelastusta eikä Vapahtajaa Jeesusta Kristusta. Meidän uskovienkin sydämissä tämä sama asenne on kovin usein läsnä.
Aito, syvä synnintunto on kadoksissa. Samalla ymmärrys armon ja anteeksiannon täydellisyydestä ja ihmeellisyydestä jää käsittämättä.
Pyhyydessään Jumala vihaa pienintäkin syntiä ja tuomitsee siitä täysimittaisesti kuolemaan ja ikuiseen kadotukseen. Kysehän ei ole siitä, että tekisimme harvakseltaan ihan pieniä syntejä, vaan siitä että teemme syntiä koko ajan, koska olemme syntisiä eikä meissä itsessämme ole täydellistä rakkautta. Pieninkin synti on kuin syöpäsolu, joka lopulta tuhoaa koko ruumiin ja tuo kuoleman koko ihmiselle. Siksi siihen pitää suhtautua vakavasti.
Samalla Jumalan armahtava rakkaus on käsittämättömän syvää ja suurta. Jumala antaa kaiken täydellisesti, koko sydämestään meille anteeksi. Hän rakastaa armahtamista. Hän haluaa puhdistaa meidät synnistä ja vapauttaa syyllisyyden taakoista. Tilalle hän antaa uutta voimaa ja rakkautta joka päivä uudestaan ja uudestaan.
Pysähdy ja ajattele: Kaikki minun syntini on annettu täydellisesti, kokonaan ja lopullisesti anteeksi, koska Jumala on niin suunnattoman hyvä. Tällaisin silmin Jumala katsoo sinua – Kristuksessa.
Mutta ihminen, kuten fariseus, joka ei halua olla tekemisissä Jumalan kanssa, torjuu todellisuuden, elää valheessa, kieltää syntisyytensä eikä edes halua sitä ainoaa todellista rakkautta ja elämää, joka kumpuaa yksin Jumalasta. Tällainen ihminen on todella paha. Hän ei rakasta edes itseään vaan tuottaa itselleen perikadon. Kun ihminen torjuu suurimman mahdollisen hyvän, hän tuottaa itselleen suurimman mahdollisen turmion. Hän ei tule Jumalan armon, rakkauden ja pyhyyden valokeilaan vaan jää pimeyteen. Sielläkään hän ei ole Jumalalta piilossa.
Sen sijaan publikaani tietää ja ymmärtää. Hän tuntee Jumalan todellisuuden, pyhyyden ja armahtavan rakkauden. Hän tuntee oman katkeran syntisyytensä. Hän tarvitsee kipeästi sovitusta. Siksi publikaani lyö rintaansa, mikä on äärimmäisen surun ja katumuksen osoittamista jonkin äärimmäisen pahan, katastrofin tai tuhon edessä.
Siksi hän lyö rintaansa, painaa päänsä alas ja sanoo: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Oikeastaan tuo lause pitäisi kääntää kirjaimellisesti näin: Jumala, sovita minut!
Välttämätön sovitus
Jotta Jumala voi pätevästi armahtaa, pitää olla sovitus. Jumala ei tingi pyhyydestään eikä katsele syntejämme sormiensa läpi ajatellen, että ei tuo nyt niin vakavaa ole.
Vanhan liiton sovitusuhrit temppelissä olivat vain valmistavaa esikuvaa tulevasta täydellisestä sovituksesta, joka tapahtui Golgatan ristillä Jeesuksen uhrikuolemassa. Siinä Jeesus kantoi ja sovitti sinun kaikki syntisi. Hän kärsi iankaikkisen rangaistuksen, jotta sinut armahdettaisiin. Tämän Isä ja Poika ja Pyhä Henki tekivät puhtaasta rakkaudesta sinua kohtaan.
Moni hyväksyy armahtamisen, mutta sovitusta he eivät ymmärrä eivätkä hyväksy. Eikö Jumala ole julma, jos hän vaatii verenvuodatusta ja kuolemanrangaistusta? Vieläpä Jumala uhraa Poikansa!
Niinpä niin, ihminen. Kukapa sinä olet tuomitsemaan Kaikkivaltiaan Jumalan? Millä voimalla sen teet? Tai millä oikeutuksella?
Katsotaanpa ihmiskunnan historiaa… Se on täynnä loppumatonta itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä, riistoa, sortoa, moraalittomuutta, väkivaltaa, tappamista ja sotia.
Joka päivä kuolee pieniä lapsia Afrikassa eikä juuri kukaan välitä. Paljonko sinä annat joka kuukausi heidän ja muiden kärsivien pelastamiseksi? Jos ylipäätään annat mitään, annatko vain liiasta vai tingitkö omasta elintasosta muiden hyväksi – koska rakastat niin paljon…?
Onko maapallomme paratiisi? Ei ole. Miksi ei ole? Koska ihminen on sen pilannut. Siksi pyhä Jumala tuomitsee meidät. Jokaiselle meistä on määrätty kuolemanrangaistus. Synti ja pahuus ei saa hallita loputtomasti. Kaiken lisäksi meidät tuomitaan ikuiseen kadotukseen, jotta emme enää uudestaan pilaa ja turmele tulevaa uutta, täydellistä luomakuntaa.
Niin… kumpi on oikeassa ja väärässä? Jumala vai ihminen.
Jumala on pyhä. Mutta hän on myös rakkaus ja siksi hän haluaa pelastaa meidät synniltä, kuolemalta ja kadotukselta. Sen hän tekee Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kautta.
Isä ei pakota Poikaa ristinkuolemaan, vaan rakkaudessaan Poika suostuu tehtävään ja yhtyy Isän ja Pyhän Hengen rakastavaan tahtoon. Kärsimys on aito ja syvä, mutta lyhytaikainen. Viaton Poika nousee kuolleista ja astuu takaisin taivaisiin.
Jeesuksen ristillä Jumalan pyhyyden ja rakkauden välinen jännite saa ratkaisun. Synnit sovitetaan ja armahtava rakkaus pääsee valloilleen.
Armon tarkoitus ja voima
Ei-uskova ei ymmärrä armoa. Hän kummeksuu tai pilkkaa, että on se helppoa, kun kaikki annetaan anteeksi noin vain. Tehdään syntiä ja sitten se saadaan anteeksi… Mutta emme me uskovatkaan ymmärrä armon syvyyttä ja suuruutta kuin ripauksen.
Vasta Jumalan armo mahdollistaa totuuden ja todellisuuden rehellisen kohtaamisen. Emme kestäisi totuutta itsestämme ilman armoa. Mutta Jumala lähestyy meitä armahtaen. Hän ottaa meidät armon syliinsä, jossa alamme aavistella ja nähdä syntisyytemme syvyyttä ja avuttomuuttamme elämän ja kuoleman realiteettien edessä.
Armon sylissä meitä ei hylätä. Kun havahdumme totuuteen, voimme publikaanin tavoin hiljaa pyytää armahdusta ja sen Isä meille mielihyvin suo.
Armo on siis totuuden kohtaamista, rikkomusten esille ottamista, niiden tunnustamista ja anteeksiannon pyytämistä. Se on myös oppimista. Synniltä kirpoaa hallitseva voima. Armo ei siis todellakaan ole rikkomusten mitätöimistä ja vähättelyä.
Samalla Jumala antaa läsnäolonsa, rakkautensa ja voimansa sydämiimme. Meistä tulee uusia ihmisiä, Jumalan lapsia, jotka alamme opetella rakkauden ensiaskeleita. Siis oikean rakkauden, ei maailmallisen, tunteisiin ja himoihin perustuvan, synnin vääristämän valherakkauden askeleita.
Armon varassa joudummekin elämään joka hetki. Vaikka meissä on syntynyt paljon uutta ja hyvää, olemme samalla yhä syntisiä. Elämme ajallisen elämämme aina hyvyyden ja pahuuden, rakkauden ja synnin jännitteessä. Vaikka kuljemme kohti kirkkautta, selkämme on yhä varjon pimentämä. Vasta kirkkaudessa varjot katoavat. Vasta silloin meistä tulee läpikotaisin täydellisen puhtaita ja pyhiä. Vasta silloin olemme täynnä rakkautta ilman vajavuutta ja itsekkyyttä.
Olemmeko me fariseuksia vai publikaaneja?
Mikä on sinun asenteesi, rukouksesi ja sanasi ihmisten ja Jumalan edessä?
Kilpailetko sääntöjen mukaan? Tunnustatko Jumalan hyvän tahdon? Oletko täynnä rakkautta vai oletko syntinen? Tarvitsetko sinä sovitusta ja armoa? Vai rakennatko omat säännöt, joilla lopulta vain petät itseäsi – tuskin ketään muuta.
Oletko fariseus vai publikaani?
Ihmeellinen evankeliumi on tässä: kaikkein syntisin, kurjinkin, epäonnistuneinkin, halveksituinkin ihminen saa armon Kristuksen tähden, kun hän vain kuiskaa: Jumala, sovita minut! Ole minulle syntiselle armollinen!
Oletko voittaja vai häviäjä?
Publikaani tunnusti tappionsa ja lähti temppelistä, elämän kilpa-areenan palkintokorokkeelta voittajana. Hänen voittonsa ei perustunut omaan itseensä vaan Jeesukseen Kristukseen, joka voitti synnin, kuoleman ja saatanan vallan ristin ja ylösnousemuksensa kautta.
Fariseus yritti huijata, mutta jäi armotta kiinni. Hänet hylättiin. Hän julisti itsensä voittajaksi, mutta lähti häviäjänä. Häneltä riistettiin voittomitali. Tuo häpeä oli ikuinen.
Tutki itseäsi publikaanin tavoin ja seuraa hänen mallisuoritustaan!
Meillä riittää synnintunnustamista ja parannuksen tekoa. Se ei ole mitään loputtomien luetteloiden vuodattamista. On tärkeää säilyttää kokonaistaju syntisyydestämme ja sen syvyydestä. On tärkeää tunnustaa ne synnit, jotka ovat ilmeisiä ja joista Pyhä Henki ottaa kiinni kouriintuntuvasti Sanan valossa.
Saamme tunnustaa syntimme ja syyllisyytemme Daavidin tavoin (Psalmi 51). Mutta sitten saamme myös nostaa päämme, kiittää ja iloita armosta. Saamme kohdata lähimmäisemme tasavertaisina, yhtä syntisinä ja yhtä armahdettuina Kristuksessa. Saamme hyvillä mielin nauttia elämän lahjoista yhdessä toisten kanssa kohtuuden ja tasajaon periaatetta noudattaen. Saamme kutsua kanssamatkaajiamme sovituksen, ristin äärelle löytämään armon, elämän ja rakkauden.
Näin meistä hävinneistä tulee voittajia. Melkoiset voitonjuhlat ovatkin meitä odottamassa taivaan kirkkaudessa. Olkoon katseemme tässä täyttymyksessä ja sydämemme Jumalassa ja lähimmäisten kohtaamisessa.
Kiitos Jumalalla sanomattoman ihmeellisestä sovituksesta ja armahduksesta – Kristuksessa Jeesuksessa!