JEESUS ANTAA ELÄMÄN
(17. su helluntaista)
MATKATERVEISIÄ
Terveisiä Lapista ja Pohjois-Norjasta, joissa olin 10 päivän matkalla ystäväni kanssa. Palasimme nyt sunnuntaina kotiin. Matkasimme Rovaniemeltä Muonioon ja Kilpisjärvelle. Puuruska oli parhaimmillaan, mutta maaruskaa oli melko vähän. Lapissa on ollut hyvin sateista ja lämmintä. Pakkasöitä ei ole juurikaan ollut. Kilpisjärvi, Saana-tunturi ja ympäröivät tunturit olivat vaikuttava näky.
Matka jatkui Norjan puolelle. Käännyimme ja ajoimme Lofooteille. Vuoria ja vuoristoa oli loppumattomasti – ei vain kymmeniä tai satoja vuoria vaan varmasti tuhansia. Lofooteilla elettiin kuin Suomen elokuussa. Kaikki oli vihreää. Lofooteilta ajoimme Tromssaan, joka oli todella vaikuttava kaupunki. Sieltä matka jatkui Altaan ja lopulta takaisin Suomeen. Kuljimme Inarin, Ivalon, Saariselän ja Sodankylän kautta Rovaniemelle.
Matkalla teimme puolipäivän mittaisia vaelluksia ja muutenkin kuntoilimme. Ajamista oli lopulta hieman liikaa ja luonnossa olisi viettänyt vielä enemmänkin aikaa. Sateet osuivat pitempiin ajopäiviin, mutta ulkoillessa oli aina poutaa. Saimme kokea jatkuvaa Jumalan varjelusta ja siunausta. Jylhät maisemat opettivat, että Jumala on suuri ja ihminen pieni. Elämän ylä- ja alamäkien, mutkien ja vaihtelevan sään keskellä suuri Jumala pitää huolen pienestä ihmisestä.
EVANKELIUMI: Luuk 7:11-16
Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä.
Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.
Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.”
KIRJETEKSTI: Room. 8:18-23
Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme.
Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen.
Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.
SAARNA
Jeesus antaa elämän. Hän on kuoleman voittaja! Tätä saivat kokea Jeesuksen aikalaiset todistaessaan valtavaa ihmettä.
Kuolema oli tuttu, arkipäiväinen vieras. Sitä ei peitelty vaan kohdattiin avoimesti. Vainajat haudattiin nopeasti lämpimässä ilmastossa. Kyläläiset kokoontuivat suurella joukolla valittajaisiin ja hautajaissaattoon. Itku ja valitus oli kovaäänistä.
Tätä samaa sain kokea Etiopiassa lähetystyössä. Asuimme paikallisen sairaalan vieressä ja tie ruumishuoneelle kulki meidän talomme edestä. Useimmiten ihmiset menehtyivät kotimajassaan. Väki kokoontui yhteen ja meteli oli aivan valtava. Todellinen vastakohta suomalaisiin hautajaisiin verrattuna. Täällä olemme pääosin hiljaa. Kyyneliä pidätellään. Siellä kaikki ryöpsähtää täysillä ulos.
Etiopiassa ja varmaankin Israelissa kuolemaa pidettiin luonnollisena, Jumalan tahtona. Asia käsiteltiin nopeasti. Silti lapsen tai nuoren kuolema saattoi koskettaa syvästi. Varsinkin evankeliumitekstin kuvaamassa tilanteessa leskiäiti oli kohdannut kaksinkertaisen surun ja huolen. Hänen miehensä oli kuollut jo aiemmin ja nyt kuoli ainoa poika. Lesken osa oli huono. Vanhettuaan kukaan ei pitänyt huolta. Poika oli hänen tulevaisuuden turvansa. Samalla poika oli hänen suurin ilonsa. Nyt hänkin kuoli.
Tilanteessa leski ja poika saivat kokea erityisen ajallisen armon. Jeesus herätti kuolleen. Äiti sai takaisin poikansa ja oman elämän.
Läsnäolijat ymmärsivät heti, että kyseessä oli Jumalan teko. Usko Jumalaan oli arkipäivän todellisuutta, syvä itsestään selvyys. Se auttoi myös kohtaamaan kuoleman todellisuuden ja elämään elämää kuoleman varjon laaksossa.
Meillä länsimaissa kaikki tällainen on torjuttua. Usko Jumalaan on jo harvinaista. Kuolemaa pelätään ja se häivytetään pois silmistämme laitoksiin ja kauniiseen arkkuun, joka koristellaan kukkasin. Tuhkaaminen vie lopullisenkin uhan pois silmistä, kun arkkua ei lasketa kylmään maahan. Samalla on saattanut kadota taju elämästäkin. Kaikki on kiireesti saatava tässä ja nyt.
Miten ihmeessä Jumala kykenisi herättämään kuolleen?
Oletko koittanut koskaan nostaa esimerkiksi 20 kg painoa? Jos jaksat nostaa sen, etkö silloin jaksa nostaa myös 1 kg painon? Jos Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden tyhjästä ja antanut elämän miljardeille olennoille, eikö hän silloin kykene myös herättämään kuolleen elämään!
Jumala on Luoja. Hän on itse elämä. Syvimmiltään elämä ei ole materian varassa vaan Jumalan, joka on Henki. Jumalalla ei ole materiaalista, luotua olemusta, mutta silti Hän elää ja on kaiken elämän lähde ja perusta.
Luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen Jumala puhalsi ihmiseen elämänhengen, ts. sielun ja hengen. Mekin olemme Jumalan tavoin kolminaisia: meillä on henki, sielu ja ruumis. Jumala on kolminainen. Hän on Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Sielussa on syvin persoonallisuutemme ja tietoisuutemme. Hengen avulla voimme elää Jumalan yhteydessä – tai pahimmillaan yhteydessä pimeyden voimiin. Ruumiimme on ikään kuin ”auto”, jolla liikumme tämän maailman keskellä aistien ja kokien sen todellisuuden.
Vaikka emme näe kuoleman tuolle puolen, siitä on monenlaisia kokemuksia. Moni on kokenut esimerkiksi sydämen pysähdyksessä ja elvytyksessä, että on käynyt ajan rajan tuolla puolen tietoisena kaikesta. Parhaimman ja luotettavimman tiedon näistä asioista saamme Raamatusta. Siinä itse Luoja kertoo, mitä on kuoleman jälkeen.
Kuolemassa ihmisen henki-sielu jatkaa olemassaoloa, vaikka ruumis maatuukin. Jumalaan turvautuneet pääsevät ns. kolmanteen taivaaseen / paratiisiin, jossa on käsittämättömän hyvä olla. Siellä odotetaan maailmanhistorian tulemista päätökseen, ruumiin ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota, jonka kautta pääsemme uuteen, lopulliseen luomakuntaan. Tästä tulevasta ihanuudesta ja sen odotuksesta kertoi mm. Roomalaiskirjeen teksti (8:18-23).
Jumalan hylänneet sen sijaan ovat tuonelassa, jota seuraa lopulta ikuinen kadotus Jumalan rakastavista kasvoista. Ihminen on ikuisuusolento – joko taivaassa tai kadotuksessa.
Kenties tuo kuollut nuorukainen sai kokea hetken taivaan ihanuudesta. Hänellä saattoi olla paljon ihmeellistä kerrottavaa. Samalla leskiäiti sai uuden elämän. Tämä tuli kuitenkin vasta luopumisen kautta. Kenties hänen elämänsä keskipiste oli tuo poika. Kenties tuo poika oli hänelle kuin Jumala, joka turvaisi leskiäidin onnen.
Aina kun laitamme elämämme syvimmän turvan ja täyttymyksen ajalliseen tai ihmiseen, joudumme lopulta pettymään. Koko elämämme saattaa romahtaa yhdessä hetkessä – kuten kävi leskiäidille pojan kuollessa. Tämä ei ole viisasta.
Elämämme syvin turva ja täyttymys pitäisi olla yksin Jumalassa. Hän ei koskaan petä eikä horju. Hän kantaa syvimmässäkin ahdistuksessa ja vie varmasti perille. Hänen varassaan on turvallista elää. Hänen varassaan suhteemme läheisiin ja lähimmäisiin voi olla tasapainoinen. Asiat asettuvat oikeille paikoilleen. Leskiäiti oli kiitollinen ja ymmärsi, että hänenkin elämänsä oli lopulta Jumalan hyvissä käsissä. Jumala pitäisi huolen elämässä, kuolemassa ja iankaikkisuudessa.
Tähän turvaan meidänkin on hyvä jättäytyä. Jeesus antaa elämän. Hän on ristillä sovittanut synnin, joka tuottaa kuoleman ja kadotuksen. Hän on noussut ylös voittajana. Tästä voitosta käsin Jumala antaa meille ajallisen elämän, ylösnousemuksen kuolleista ja iankaikkisen, täydellisen elämän.
Jeesus on tie ja totuus ja elämä. Jokainen pääsee hänen kauttaan Isän kotiin, taivaaseen ja uuteen luomakuntaan. Jeesus antaa elämän – sinullekin!