ENSIMMÄINEN KORINTTILAISKIRJE: Avioliitto ja kristityn asema (7 luku)

 

PAAVALIN VASTAUKSIA KORINTTILAISTEN KYSYMYKSIIN (7-15 luvut)

Tässä vaiheessa 1 Korinttilaiskirjeessä tapahtuu selkeä muutos. Kun Paavali on tähän mennessä käsitellyt vakavia ongelmia, joista hän on kuullut, nyt hän käsittelee asioita, joita korinttilaiset häneltä itse kysyvät. Nämä kysymykset ovat tulleet Paavalille heidän kirjeensä kautta: ”Otan nyt puheeksi asian, josta kirjoititte…” (7:1) Näitä kysymyksiä oli monia: avioliitto ja naimattomuus,  epäjumalille uhratun lihan syöminen, kristityn vapaus, naisen rooli seurakunnassa, ehtoollisen oikea nauttiminen, armolahjat ja niiden käyttö, sekä Kristuksen ja kristittyjen ylösnousemus.

 

Tässä opetuksessa käsitellään aiheita:

• avioliitto ja sen kriisi
• naimattomuus, avioero ja uudelleen avioituminen
• uskoon tulon vaikutus kristityn asemaan yhteiskunnassa

 

 

AVIOLIITTO JA NAIMATTOMUUS (7 luku)

Avioliitosta ja seurustelusta on kirjoitettu monia hyviä kristillisiä kirjoja. Tässä yhteydessä pitäydymme vain niihin seikkoihin, jotka tulevat esille tässä Paavalin tekstissä.

 

Avioliiton syvä kriisi

Avioliitto on juuri meidän aikamme suuri yhteiskunnallinen kysymys – liitettynä homoseksuaalien oikeuksiin. Eduskunta on hyväksynyt ns. ”tasa-arvoisen, sukupuolineutraalin” avioliittolain. Samalla kirkko haluaa olla ajan hermolla, ottaa kantaa näihin kysymyksiin ja luoda omia toimintamalleja. Etenkin länsimainen liberaali ”kristillisyys” on jo kauan ollut innolla siunaamassa homopareja ja hyväksymässä homosuhteen kristilliseksi avioliitoksi.

Muutoinkin todettava, että perinteinen avioliitto on voimakkaassa kriisissä. Nykyään lähes puolet avioliiton solmivista tulevat eroamaan tilastojen valossa. Erojen kautta syntyy paljon rikkinäisyyttä ja juurettomuutta. Lisäksi uusperheiden rakentaminen on vaikeaa, toisinaan jopa mahdotonta. Kun monissa vanhoissa kulttuureissa nainen on heikoilla ja erossa hänet voidaan laittaa kadulle, suomalaisessa nykytilanteessa usein juuri mies joutuu lähtemään yhteisestä kodista ja lastensa luota, vaikka hänessä ei olisi sen suurempaa syytä eroon kuin vaimossakaan. Uusioperheessä erityisen vaikeaa on se, että omien lasten luokse muuttaa asumaan aivan uusi ”isä” tai ”äiti”, kun oikea isä tai äiti on joutunut ulos kodistaan. Tämä herättää luonnollisesti katkeruutta ja vihaa. Lapsillekin se on hyvin hämmentävää. He joutuvat helposti vaikeiden ristiriitojen keskelle. Samalla lasten suhteet isovanhempiin voivat häiriintyä, jopa katketa, kun vanhemman tapaamisoikeuden puitteissa heille ei enää jää aikaa.

 

Avoliitot

Avioliiton kriisiin kuuluvat runsaat avoliitot ja siviilivihkimiset. Kun vielä 1970-luvulla avopareja kutsuttiin ”susipareiksi”, nyt avoliittoa pidetään täysin luonnollisena vaiheena ennen avioliittoa tai jopa sen korvikkeena. Edes lasten saamista ei pidetä perusteena sille, että vanhemmat lujittaisivat suhteensa avioliiton kautta. Avoliitto on yhteiskunnan edessä ja kristinuskon näkökulmasta suhde, jossa ei ole ehdotonta sitoutumista. Avoliitossa jätetään iso takaportti auki helpolle erolle. Se on huono juttu myös lasten kannalta, jos vanhempien eroamiskynnys ei ole mahdollisimman korkea. Oikea avioliitto on juridinen suhde, johon liittyy monia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Suomessa enää alle puolet pyytää kirkollista vihkimistä ja siten Jumalan siunausta liitolleen. Heistäkin aika iso osa pitää kirkollista vihkimistä lähinnä perinteisenä tapana ja komeana – vain harva myöntää avoimesti, että juuri Jumalan siunaus olisi siinä olennaista. Tämän olen huomannut vihkipappina.

Kristillisestä näkökulmasta avoliitto ei toteuta Jumalan rakkautta eikä avioliiton varsinaista tehtävää. Jumala on tarkoittanut yhden miehen ja yhden naisen pysyvään, elinikäiseen rakkausliittoon toistensa kanssa. Tällaisen liiton Jumala siunaa, jolloin hänestä tulee se kolmas säie, joka pitää avioliittoa koossa silloinkin, kun on hyvin vaikeaa. Seksuaalinen suhde kuuluu vain avioliittoon. Avoliitto ei ole ehdotonta sitoutumista ja rakkautta eivätkä osapuolet siinä halua suhteeseensa Jumalan siunausta. Toisinaan avopari ratkaisullaan haluaa hyvin tietoisesti jopa kyseenalaistaa yhteiskuntamme perusmallin ja Jumalan tahdon. Kuten aiemmin tuli esille, avoliitto on avioliiton väheksymistä, ja siten vailla Jumalan siunausta ja rakkautta.

 

Abortit

Avoliitot ovat luonnollinen jatke sille, että on muodikasta ja luonnollista seurustella ja harjoittaa seksuaalisia suhteita monien, jopa kymmenien ihmisten kanssa – ennen kuin se ”oikea” löytyy. Äärimmäisen surullinen hinta tälle vapaalle ”rakkaudelle” on Suomessakin yli 600 000 aborttia viimeisen 40 vuoden aikana. Tämä on aivan järkyttävä ja käsittämätön määrä. Se on Suomen kansan historian suurin synti epäuskon jälkeen. Milloin Jumala tuomitsee meidät? Näistä tapauksista vain 1,5 %:ssa on mahdollisesti kysymys vakavasta sairaudesta, mikä sekään ei oikeuta aborttia. Vain Jumalalla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Oman lapsen surmaaminen kertoo halusta jatkaa vapaata elämäänsä ilman sitä häiritseviä lapsia. Toinen vakava seuraus tästä on se, että suuret ikäluokat jäävät juuri nyt eläkkeelle, mutta kansastamme puuttuu juuri tuo 600 000 ihmisen potentiaali, joka rakentaisi maatamme ja pitäisi huolta eläkeläisistä. Se johtaa vääjäämättä bruttokansantuotteen laskuun ja maamme velkaantumiseen ja kuihtumiseen.

 

Homoliitot

Vastaavasti homosuhteet ovat selkeästi Raamatun vastaisia. Kirkko ei voi niitä pätevällä tavalla siunata, koska Jumala toteaa sellaisen synniksi. Kirkko tai sen yksittäiset työntekijät tai jäsenet voivat toki rikkoa ja vääristellä Jumalan tahtoa. He käyttävät siinä ”rakkauden Jumalan” nimeä – petollisesti. Jumala ei siunaa ja heidän siunauksensa on vain tyhjiä sanoja. Jumala loi miehen ja naisen, siunasi heidät ja asetti heidät yhteiskunnan perusyksiköksi. Homopari ei kykene tuottamaan jälkeläisiä eivätkä he voi antaa (tavalla tai toisella hankituille) lapsille isän ja äidin, maskuliinin ja feminiinin mallia niin, että lapset kasvaisivat terveesti mieheksi ja naiseksi.

Sen tähden ns. tasa-arvoinen avioliittolaki on yhteiskunnan perusyksikön, perheen ja sen myötä lasten rikkomista. Homoseksuaalisuutta on pidetty ihmisyyttä, perheitä ja yhteiskuntaa murentavana elämäntapana lähes kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa kautta vuosituhansien. Siinä on syvä viisaus ja kokemus takana. Tällaisten näkökantojen toteaminen on jokaisen perusoikeus Suomen lakien ja kansainvälisten ihmisoikeuksien näkökulmasta. Meillä on oikeus ilmaista uskonnollisia ja aatteellisia mielipiteitä, ts. meillä on uskonnon- ja sananvapaus. Mielipahan tuottaminen ei ole este sille, että mielipiteitä saisi ilmaista. Meillä on myös oikeus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vakaumustemme pohjalta.

 

Miksi siis olemme tulleet nykyiseen tilanteeseen reilussa 20 vuodessa?

Uuden tunnevaltaisen ja vapaan rakkauskäsityksen takia, jota valtavirta ja liberaali kirkko markkinoivat! Elämme ennen näkemätöntä kristillisen uskon ja rakkauden murentamiskampanjaa, jonka seuraukset ovat ja tulevat olemaan tuhoisia.

 

 

KRISTILLISELLE, PERINTEISELLE JA TURVALLISELLE AVIOLIITTO-OPETUKSELLE ON SUUNNATON TARVE MEIDÄNKIN AIKANAMME!

 

Jumalan luomistahto

Lähtökohtana kristilliselle avioliitolle on Jumalan luomistyö ja tarkoitus. Jumala loi miehen ja naisen ja siunasi heidät. Mies ja nainen tulevat yhdeksi. He perustavat perheen ja perheenä rakentavat yhteiskuntaa ja maailmaa. Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä ja se on tarkoitettu avioliittoon. Paavali kirjoitti: ”Haureuden välttämiseksi tulee kunkin miehen elää oman vaimonsa ja kunkin vaimon oman miehensä kanssa. Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon.” (7:2-4)

Paavali korostaa kristillistä avioliittoa yhden miehen ja yhden naisen välisenä ainutlaatuisena suhteena. Avioliitto merkitsee luopumista omasta vapaudesta päättää yksinomaisesti omasta elämästä ja jopa omasta ruumiista. Puolisoilla on oikeus toinen toisiinsa. Heillä on samalla velvollisuus aktiivisesti osoittaa rakkautta ja kunnioitusta toisiaan kohtaan. Heillä on syvä huolenpitovelvollisuus toisiaan ja lapsia kohtaan. Kristillinen avioliittokäsitys sisältää vahvan tasa-arvoisuuden periaatteen, mikä oli vallankumouksellista tuona aikana.

 

Kristillinen avioliittokäsitys kumoaa

• vapaan, ts. vastuuttoman rakkauden harhan
• kreikkalaisen filosofian ajatukset nautintokeskeisyydestä ilman velvollisuuksia
• stoalaisen hyvin askeettisen elämäntavan, jossa kieltäydytään fyysisten tarpeiden täyttämisestä edes avioliitossa
• selibaattivaatimuksen: papin tai munkin ja nunnan pitäisi elää elämänsä naimattomana

Erityisesti katolisessa kirkossa selibaattiopin karut seuraukset ovat raadollisina esillä. Katoliseksi papiksi harva terve mies ryhtyy, koska hänessä on Jumalan luoma tarve avioitua ja perustaa perhe. Niinpä tehtävään valikoituu homoseksuaalisuuteen taipuvia miehiä, jotka eivät voi hillitä itseään vaan käyttävät hyväksi nuoria poikia. Usein heillä on omakohtainen kokemus hyväksikäytöstä, mikä on murtanut heidän identiteettinsä ja johtanut homoseksuaalisuuteen. Tämä on pitkä kierre katolisessa kirkossa, minkä se on pyrkinyt salaamaan. Kierre jatkuu yhä ja tuo paljon rikkinäisyyttä. Raamatun mukaan perheellisyys on jopa etu pastorin tehtävän hoitamiselle – onhan seurakunta Jumalan perhe ja on hyvä, että ihmisillä on siitä kokemusta (1 Tim 3:4-5).

Paavalin ohjeen mukaan ainoa syy elää avioliitossa jonkin aikaa selibaatissa on keskittyminen rukoukseen (7:5-6). Tämänkin tulee olla vain lyhytaikaista ja perustua yhteiseen sopimukseen. Vanhassa testamentissa huomioidaan myös naisen kuukautistila yhteyden esteenä. Tämä on luonnollinen näkökohta. Mikäli toinen kieltäytyy ilman pätevää syytä tai yhteistä sopimusta, hän rikkoo puolisoaan ja Luojaa vastaan. Puoliso taas ei voi eikä saa pakottaa toista yhteyteen, vaikka toisella ei olisikaan pätevää syytä kieltäytymiseen. Avioliitto ei ole pakkovaltaa vaan rakkautta, jossa huomioidaan molemmat osapuolet. Selibaatti ei tee ihmisestä hengellisempää tai pyhempää, vaikka stoalaisuus korostikin askeettisuutta ja jotkut pyhitysliikkeet sellaista saattavat vaatia.

 

Avioliitto vai naimattomuus – kumpi on parempi? (7:8-9)

Avioliitto ja naimattomuus ovat molemmat Jumalalta saatuja armolahjoja ja tehtäviä. Ilman avioliittoa ihmissuku kuolisi sukupuuttoon. Silti kaikki ihmiset eivät avioidu. Naimattomuus on luonnollinen osa ihmisen elinkaarta lapsuudessa, nuoruudessa ja ehkä myös vanhuudessa. Armolahjaan liittyy sisäinen rauha ja perustyytyväisyys. Paavali itse avioitui todennäköisesti juutalaisen tavan ja ihanteen mukaisesti noin 18-vuotiaana. Todennäköisesti hän jäi leskeksi tai hylätyksi. Siksi hän näyttäytyy tässä tekstissä ja muutenkin Uuden testamentin sivuilla henkilönä, joka ei ole naimissa toimiessaan apostolina (7:7).

 

Avioliiton etuja ja lähtökohtia

Avioliitto on pääsääntö, koska se on Jumalan luoma järjestys ja tehtävä. Avioliitto ei ole koskaan syntiä vaan on Jumalan antama lahja. Se on hyväksi ihmiselle ja liittyy monien perustarpeiden täyttämiseen. Avioliitto on tarpeen ihmissuvun jatkumiseksi ja lasten kasvattamiseksi. Avioliitossa puolisot saavat kasvaa ihmisinä. Se on mahdollisuus yhteiseen rukoukseen ja palveluun. Avioliitto suojaa haureudelta ja siksi ihmisen ei tule pakottaa itseään yksineläjäksi, jos ei siihen kykene. Pietari ja monet apostolit olivat avioliitossa ja kulkivat työssään puolisonsa kanssa. Avioliitto on kaunis vertauskuva Jumalan ja ihmisen, sekä Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta.

Naimattomuuden etuja ja lähtökohtia

Naimattomuus on poikkeus pääsäännöstä ja se edellyttää siihen saatua armolahjaa. Naimattomuus ei ole syntiä vaan on hyväksi ihmiselle, joka sitä itse haluaa. Se antaa enemmän vapauksia rukoilla ja palvella Herraa ja lähimmäisiä. Naimaton säästyy avioliiton kriiseistä. Korintissa Paavali kehotti ihmisiä harkitsemaan naimattomuutta, koska tulossa oli erityisen vaikeita yhteiskunnallisia aikoja, kenties nälänhätä (7:26,29). Avioliitto ei ollut siis automaattinen pakko. Naimattomuuttakin saattoi harkita, mikäli Herra antoi siihen sisäisen halun. Paavali oli palvelustyönsä aikana naimaton (leski, eronnut tai hylätty).

Avioliittoa ja naimattomuutta pohtiessa kenenkään ei tarvitse pelätä, että Jumala pakottaa ihmisen sellaiseen, mihin hän ei itse missään tapauksessa haluasi sitoutua. Jos ihminen kaipaa puolisoa, hänellä on lupa seurustella ja avioitua. Jumala ei myöskään pakota avioitumaan kenenkään tietyn henkilön kanssa vastentahtoisesti. Jumalan johdatus pitää sisällään sen, että puolisot sopivat toisilleen ja haluavat toisensa.

 

Avioerosta

Paavalin mukaan pääsääntönä on se, että puolisoilla ei ole lupaa erota toisistaan (7:10-11). Tämä on kristillinen ihanne ja alkuperäinen tarkoitus. Raamatussa on myös arkielämän realismia: puolisot saattavat myös erota (7:11). Jo Mooses sääti erokirjan mahdollisuuden myönnytyksenä ihmisen syntisyyden ja kovasydämisyyden tähden. Kreikkalaisessa kulttuurissa eroaminen oli täysin vapaata, mikä toteutui poismuutolla.

Pääsääntöä ei muuta sekään, että toinen puoliso ei ole uskova (7:12-16). Ei-uskova puoliso ja lapset eivät ”saastuta” uskovaa kuten jotkut pelkäsivät. ”Saastuminen” estäisi osallistumisen ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen, tai jopa Jumala-suhteen. Perhe on pyhitetty ja siunattu uskovan rukousten ja kristillisen elämän kautta. Tämä ei tarkoita pelastumista, sillä jokainen pelastuu vain henkilökohtaisen uskon kautta. Jos ei-uskova puoliso haluaa erota, uskovan ei tule häntä pakottaa pysymään avioliitossa. Tällöin hylätty uskova on ”vapaa elämään rauhassa”, mikä on useimmiten tulkittu vapaudeksi uudelleen avioitumiseen. Ei-uskova todennäköisesti alkaa uuden suhteen ja näin syyllistyy aviorikokseen ja estää alkuperäiseen suhteeseen palaamisen.

Avioeron jälkeen pääsääntönä on pysyminen yksin ja pyrkiminen sovintoon entisen puolison kanssa. Mikäli tämä ei onnistu, hän on vapaa avioitumaan uudelleen. Avioero on aina kipeä inhimillinen prosessi, jossa tarvitaan paljon myötäelämistä.

 

Uudelleen avioituminen näyttää olevan mahdollista kun

• toinen on syyllistynyt aviorikokseen tai alkanut suhteen toisen kanssa avioeron jälkeen (Jeesuksen opetus Matt 5:31-32, 19:3-12; Luther)
• ei-uskova on hylännyt hänet (7:15)
• on jäänyt leskeksi (7:39-40); varsinkin alle 60-vuotiaille leskille suositus on avioituminen
  (1 Tim 5:9,11-15; Room 7:1-3)

…jolloin syytön osapuoli ei ole tuomittu lopulliseen yksinäisyyteen toisen osapuolen synnin tähden. Kristilliseen uskoon kuuluu vahvasti uudelleen alkamisen mahdollisuus. Jokaisen tulee tehdä itsenäinen päätös ja kantaa siitä vastuu Jumalan ja ihmisten edessä. Kukaan toinen ei voi antaa perimmäistä lupaa vaan kukin etsii perustan päätökselleen Sanasta.

 

Kun joku kysyy avioeron mahdollisuutta:

• korosta avioliiton jatkuvuutta ja anteeksiantamuksen tärkeyttä
• korosta omaa vastuuta ja seurauksia: yksinäisyys, häpeä, lapset ja heistä huolehtiminen arjessa, toimeentulo, asunto, uusperheiden suuret vaikeudet, suhteet isovanhempiin ja muihin läheisiin varsinkin lasten kannalta jne.
• tarjoa tukea tai ohjaa ammatilliseen tukeen
• jos eropäätös, älä hylkää ihmisenä vaikka olisit eri mieltä tilanteesta

 

Milloin avioero on varteenotettava vaihtoehto?

• haureus, pettäminen
• väkivalta tai alistaminen; alkoholismi, huumeet, rikollisuus (koskemattomuus ja turva)
• lasten etu vakavasti vaarassa (oma ahdistus ei ole lasten ahdistusta ja oma etu ei välttämättä ole lasten etu)

 

Kun joku kysyy uudelleen avioitumisen mahdollisuutta:

• voit kertoa Raamatun varmat pääperiaatteet (leskeys, aviorikos)
• voit kertoa tulkinnanvaraisista periaatteista (hylkäys, muita perusteita)
• on tärkeää korostaa omakohtaista vastuuta

 

Avioitumisen tulee tapahtua Herrassa! (7:39) Mitä tämä tarkoittaa? Sen on tulkittu tarkoittavan ainakin kolmea asiaa: 1) molemmat ovat uskovia ja siten omaavat samat perusarvot ja elämän-sisällön, jolloin he voivat kokea syvintä yhteyttä; 2) seurustelussa pitäydytään hengen- ja sielunkumppanuudessa; 3) avioliitto siunataan Herran edessä ja sen myötä alkaa aviollinen elämä.

Avioliitto uskovan ja ei-uskovan välillä ei ole viisasta. Sellaiseen ei tule ajautua eikä pyrkiä, koska uskova joutuu sopeutumaan ei-kristillisiin arvoihin ja elämäntapoihin – lopulta hän saattaa luopua uskosta. Tästä oli ilmeisesti kysymys myös Nooan aikana ennen vedenpaisumusta, kun ”jumalten pojat” (uskovat) avioituivat ”ihmisten tyttärien” (ei-uskovien) kanssa (1 Moos 6:2). Seurauksena oli koko ihmiskunnan turmeltuminen niin, että Jumala tuomitsi sen vedenpaisumuksella ja antoi sille uuden alun Nooan perheen kautta. Ks. myös 2 Kor 6:14-16, jossa kuvataan kahden vastakkaisen arvomaailman ja elämäntavan sopimattomuutta. Eri tilanne on silloin, kun toinen tulee uskoon avioliiton aikana. Silloin ei tule erota kuten Paavali viisaasti neuvoi. Avioliiton pysyvyys on tällöin korkein periaate, jota tulee seurata.

 

Vakava käännösvirhe jakeissa 7:36-38.

Vuoden 1992 käännös on täysi fiasko. Sen mukaan 1) on luvallista harjoittaa esiaviollista seksiä ja käytännössä sen myötä elää avoliitossa, mutta samanaikaisesti 2) sen jälkeen kun on kihlautunut ja elänyt seksuaalisessa suhteessa, onkin kaikkein parasta hylätä kihlakumppani ja olla lainkaan avioitumatta…! Varsinkin vanhoissa kulttuureissa morsiamen hylkääminen oli törkeää häpäisyä ja heitteillejättöä. Hylätty jäi ilman mahdollisuutta enää avioitua, koska ei ollut enää koskematon. Se oli lähes kuolemantuomio hylätylle.

Alkuperäinen käännös (kirkkoraamatun 1938 käännös) saattoi puhua 1) siitä tavasta, joka oli vallalla ja on yhä tänään vallassa monissa kulttuureissa: vanhemmat järjestävät lastensa avioliitot. Vaikka Korinttiinkin oli tulossa vaikeita vuosia, oli silti luvallista naittaa tytär avioliittoon. Meille vaikeaksi tulkinnaksi muodostuu jatko, jossa vanhemmat päättävätkin olla naittamatta. Ehkä tyttärillä on kuitenkin keinonsa lopulta suostutella vanhemmat suostumaan avioliittoon. Harvat haluavat nähdä tyttärensä nääntyvän surusta. 2) Toinen vaihtoehtoinen tulkinta saattaa puhua meille aivan tuntemattomasta tavasta, jota noudatettiin jossain määrin tuona aikana. Oli nimittäin aviopareja, jotka olivat solmineet ”henkisen liiton” ilman sukupuoliyhteyttä. Heille Paavali suo tämän tulkinnan mukaan mahdollisuuden elää normaalissa avioliitossa ilman (yli)hengellisiä sitoumuksia. Etenkin uskon-puhdistuksessa purettiin katolisen kirkon perinteen mukaisia ”luonnottomuuksia” Jumalan luomis-järjestyksen ja Raamatun vastaisina.

 

 

KRISTITYN ULKONAINEN ASEMA (7:17-24)

”Jokainen eläköön edelleen sen osan mukaisesti, jonka Herra on hänelle suonut ja joka hänellä oli, kun Jumala hänet kutsui” (7:17)

 

Tämä on pääperiaate meille kaikille:

• Juutalainen pysyköön kansallisuudeltaan ja kulttuuriltaan juutalaisena, ja suomalainen suomalaisena.
• Juutalaisuuteen kuuluu ympärileikkaus; se ei kuulu meille pakanoille. Tämä oli polttava kysymys ensimmäisten kristittyjen kohdalla: pitikö ensin kääntyä juutalaisuuteen, jotta voisi tulla kristityksi ja pitikö pakanakristityn seurata juutalaisia seremonia ja puhtaus-säädöksiä? Juutalaiskristityt lähes hävisivät 600-lukuun mennessä, mutta nyt heitä on taas.
• Ulkonainen asema ei ole ratkaisevaa vaan sydämen tila ja siitä nouseva elämä.
• Jopa orjan tuli pysyä lähtökohtaisesti orjana! Rooman valtakunnassa 30-60 % kaikista ihmisistä oli orjia. Kristinusko ei yllyttänyt yksilöitä orjakapinaan, jolloin miljoonia ihmisiä olisi kuollut. Sen sijaan kristinusko toi sydänten vallankumouksen, jonka myötä orjuus pitkälti päättyi. Paavali kehotti Filemonia kohtelemaan karannutta orjaa Onessimusta kuin omana veljenä, jonka kaikki velat Paavali oli maksanut. Siinäpä kristillinen ohje orjuuteen! Lue Kirje Filemonille. Jo Vanhassa testamentissa orjille taattiin ihmisarvo ja koskemattomuus, mikä oli tavatonta. Hyvässä talossa orja oli paremmassa asemassa ja elämäntilanteessa kuin kodittomana ja työttömänä kaduilla. Yksilöiden ei tullut pyrkiä väkisin pois orjan asemasta. Vastuu kuului koko yhteiskunnalle tilanteen muuttamiseksi. Tämä on toteutunut, vaikkakin hitaasti.
• Periaatetta voidaan soveltaa laajemminkin, esim. työhön ja harrastuksiimme: lähtökohtaisesti ei ole syytä lähteä niitä muuttamaan. Toki jos niissä on kristillisen uskon ja moraalin vastaisia piirteitä, silloin muutos on paikallaan. Muutos voisi näkyä asenteissa ja hyvässä työmoraalissa: kaiken, minkä teemme, teemme sen Herralle. Periaate ei kiellä meitä kehittymästä työssämme ja etenemistä uralla. Tarvitaan kristittyjä johtajia ja esimerkin näyttäjiä.

 

Olennaista kaikessa on se, että uskovina kuulumme Herralle – luomisen, lunastuksen ja pyhityksen kautta. Vaikka olisimme orjia, uskovina olemme Herrassa vapaita. Monesti ulkonaisesti vapaa onkin sisimmässään orja. Kristitty on vapaa siinäkin mielessä, että hän on armahdettu ja saa periä iankaikkisen täydellisen elämän sen kaikkine rikkauksineen.

Siinä sydämen vapaudessa meidän tulee pysyä – meidän ei tule ryhtyä ihmisten orjiksi: me elämme Jumalan tahdon mukaan emmekä median tai luopiokristillisyyden mukaan! Silloin elämässämme toteutuu Jumalan vaikuttama rakkaus ja moraali.