YLPEYDEN LÖYHKÄ

Tulin erään seurakunnan yhden alueen papiksi muutamia vuosia sitten. Tuo alue oli hyvin aktiivista. Monet seurakuntalaiset olivat innokkaita ja monessa mukana. Seurakunnassa oli useita erilaisia ryhmiä ja toimintamuotoja, joissa maallikot olivat monin tavoin vastuussa. Oli hienoa nähdä sitä kaikkea!

Yhtä upeaa oli nähdä, kuinka monet piirit olivat toimineet vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Vastuunkantajat nauttivat tehtävistään ja palvelivat lukemattomia ihmisiä – lapsia, nuoria, aikuisia ja varttuneempaa väkeä. Ja tietysti seurakunnan työntekijät olivat tässä mukana.

Leimallista näille piireille ja ihmisille oli se, että he tekivät sitä kaikkea nöyrin mielin. Kukaan ei nostanut itseään toisten yläpuolelle, kehuskellut itseään tai omaa porukkaansa. Toki oli sellaista oman porukan sisäänpäin lämpiävyyttä, mutta se oli vielä aivan normaalia.

Jossain vaiheessa alueelle muutti eräs henkilö, jolla oli monenlaisia visioita. Kiitettävää oli se, että hän aloitti pari hyvää hanketta ja sai niihin muutamia ihmisiä mukaan. Tarkoitus oli todella hyvä.

Kuitenkin tämän henkilön puheita leimasi koko ajan kova itsensä korostamisen tarve. Lähes jokaisessa tilanteessa tällä henkilöllä oli tarve olla äänessä ja kertoa, kuinka hän rakasti kaikkia ihmisiä ja kuinka hän oli täysin muuttunut – Jeesuksen ansiosta. Samalla hän toistuvasti korotti omaa porukkaa ja antoi ymmärtää, että vain he olivat tosiuskovia ja parhaita kaikista.

Nuo tilanteet olivat kiusallisia. Itse olin nähnyt laajan kuvan seurakunnan toiminnasta ja ihmisistä tuolla alueella. Kun tuo henkilö jatkuvasti korotti itseään ja parhaita kavereitaan, hän tosiasiassa samalla alensi ja mitätöi toisia ihmisiä ja piirejä, jotka eivät kehuneet itseään ja pitäneet meteliä toimistaan ja uskostaan.

Näissä tilanteissa en halunnut suoraan ojentaa tuota henkilöä vaan uudestaan ja uudestaan puhuin hyvää ja kiitin kaikista seurakunnan aktiiveista, varsinkin heistä, jotka olivat paikalla. Usein nimittäin huomasin, kuinka nämä toiset painoivat päänsä alas ja kokivat olonsa ikäväksi tällaisissa hetkissä.

Lisäksi tämän henkilön usein viljelemä fraasi ”rakastan valtavasti kaikkia ihmisiä” oli todella falski. Jokainen kokenut uskova on oppinut, kuinka meidän rakkautemme on sittenkin kovin ohutta ja valikoivaa. Kun tämän henkilön puheita kuunteli yhtään enempää, oli selvää, että hänen rakkautensa piiriin kuului tosiasiassa vain ne hänen parhaat, juuri samalla tavalla ajattelevat kaverit.

Varmasti tuo fraasi kuulostaa puhtaalta valheelta ja pröystäilyltä myös ei-uskovien korvissa. Evankelioinnissa me emme kehu itseämme vaan Herraa. Vain hän rakastaa aidosti ja täydesti kaikkia ihmisiä. Valheet eivät herätä luottamusta ja uskoa. Päinvastoin!

Toinen paljon käytetty fraasi oli tämä: ”Jeesus muuttaa kaiken. Kun tulin uskoon, kaikki muuttui.” Kun sinä tulet uskoon, sinä ja elämäsi muuttuvat täydellisesti…

Kun ihminen tulee äkisti uskoon, hän kokee usein eräänlaisen kuherruskuukauden. Kaikki tuntuu ihanalta, täydelliseltä, muuttuneelta. Samaa koemme, kun ihastumme. Ensimmäiset kuukaudet tuo toinen ihminen on täydellisen ihana, virheetön. Hiljalleen kuvamme muuttuu realistisemmaksi. Sen myötä ihastus voi ajan myötä kasvaa aidoksi rakkaudeksi, jossa sulatetaan omat ja toisen vajavuudet ja virheet. Siinä ei koroteta eikä alenneta ketään, vaan ollaan rinnakkain.

Kun siis uskoon tulemisen ensihuuma haihtuu, ihminen joutuukin sen eteen, että maailma ja sen lainalaisuudet ovat yhä ennallaan. Vaikeudet, sairaudet, kuolema ja jopa synti omassa sisimmässä ovat yhä jäljellä. Keitaan lähteiden ääreltä uskova joutuukin kulkemaan pimeiden laaksojen läpi kohti lopullista päämäärää. Itsekin olen kokenut tämän kaiken. Alkuhuuman selkiydyttyä olen huomannut, että olemmekin maratonmatkalla, emme kevyellä, pienellä huvimatkalla.

Tosiasia on se, että Jumalan kohtaaminen muuttaa valtavan paljon ja kerran tuo muutos kasvaa täydelliseksi kirkkaudeksi. Samalla – kuten Raamattu realistisesti kertoo – kuljemmekin monen ahdistuksen kautta Jumalan valtakuntaan. Saamme unohtaa menestysteologian ja kulkea ristinevankeliumin armossa ja pyhityksessä. Kristuksessa vaellamme yhtä aikaa armahdettuina ja syntisinä, elävinä ja kuolleina, pelastettuina ja tuomittuina. Ei olekaan varaa kehua itseään vaan yksin Herraa, joka on hyvä.

Olennaista kaikessa on se, että Herra on uskollisesti kanssamme. Hän armahtaa, uudistaa, kuljettaa, varustaa, käyttää ja kantaa silloin kun emme enää jaksa. Samalla Jumala tahtoo opettaa meille nöyryyttä. Meidän tulee olla nöyriä Luojamme edessä ja toinen toistemme rinnalla.

Siksi – varokaamme ylpeyden löyhkää. Se pilaa uskovien maineen ja keskinäisen yhteyden. Varokaamme kevytkenkäisiä markkinapuheita ja teatraalisia esityksiä, joilla ihminen korottaa itseään toisten kustannuksella. Niitä ei kannata sietää loputtomasti. On terveellistä pudottaa itsekehun korokkeelta. Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa riemuvoiton.

Entä miten ylpeä reagoi nuhtelun edessä? Jos hän pitää kiinni ylpeydestään, hän joko kovettaa itseään yhä enemmän ja pitää entistä kovemmin kulissistaan kiinni käyden vastahyökkäykseen, taikka sitten hän lyö hanskat tiskiin ja lähtee pois. Mutta jos hän tekee parannuksen ja nöyrtyy, hän menee itseensä, tutkii asiaa, pyytää anteeksi ja antaa tunnustusta kaikille. Juuri tämä on Jumalan hyvä tahto meitä kaikkia kohtaan.

Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta!