Kirkon opin lähteet ja niiden painoarvo

SUOMEN EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON OPIN LÄHTEET JA NIIDEN PAINOARVO

 

RAAMATTU

Raamattu on kirkon opin perusta, identiteetin luoja ja ylin auktoriteetti. Tämä ilmaistaan kirkollisessa lainsäädännössä. Kirkkolain 1:1 §:n mukaan ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu…” tunnustuskirjoissa. Kirkkojärjestyksen 1:1 § tarkentaa: ”…kirkko tunnustaa kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin”.

Raamattu on Jumalan pyhä sana ja se jakautuu kahteen pääosaan: Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Kirkon velvollisuus on alistaa sen oppi Raamatun arvovallan alle: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan” (Kirkkojärjestys 1:1 §). Kirkollinen lainsäädäntö on ilmausta luterilaisen uskonpuhdistuksen periaatteesta Sola Scriptura, Raamattu yksin.

Raamatun auktoriteettia korostetaan kirkollisen lainsäädännön ohella luterilaisissa tunnustuskirjoissa ja erityisesti niihin sisältyvän Yksimielisyyden ohjeen johdannossa, jonka mukaan kiistat ratkaistaan ”Jumalan sanan johdolla”. Lisäksi siinä todetaan, että ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvosteltava” (Tunnustuskirjojen suomennos, Pirinen, sivut 427-428). Raamattu on siten ainutlaatuinen ja korkein kirkon opin lähde verrattuna kaikkiin muihin kirjoituksiin.

Nykyinen Katekismus kuvaa Raamatun ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Sen mukaan Raamatussa inhimillinen ja jumalallinen on yhdistynyt toisiinsa samaan tapaan kuin Jeesuksessa Kristuksessa. Raamatussa Jumala puhuu ihmisten kieltä. Se on kristittyjen pyhä kirja. (Katekismus, s. 8)

 

LUTERILAISEN KIRKON TUNNUSTUSKIRJAT

Luterilaiset tunnustuskirjat ovat Raamatun jälkeen kirkon toiseksi tärkein kristillisen opin lähde. Kirkkolain 1:1 §:ssä kirkon vahvistetaan ”…tunnustavan sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa”. Kirkkojärjestyksen 1:1 § täsmentää tätä: ”kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu… (Raamattuun)… ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttumattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa”. Raamattu on kirkon ylin auktoriteetti, jota kolme uskontunnustusta ja luterilaiset tunnustuskirjat tulkitsevat.

Tunnustuskirjat on kokoomateos, joka koostuu Yksimielisyyden kirjasta (Liber Concordiae) ja Uppsalan kokouksen päätöksestä. Yksimielisyyden kirja sisältää seuraavat tekstiosiot: esipuhe, kolme vanhan kirkon tunnustusta, Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Schmalkaldenin opinkohdat, Paavin valta ja johtoasema, Lutherin Vähä katekismus, Lutherin Iso katekismus, lyhyt kehotus ripittäytyä, Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä ja täydellinen selitys. Tunnuskirjat ovat suomenkielisenä professori Kauko Pirisen toimittamassa samannimisessä teoksessa vuodelta 1990.

Tunnustuskirjojen muodostama kokonaisuus määriteltiin vuonna 1580 ja julkaistiin Dresdenissä saksankielisenä. Se on teologien laatima ja luterilaisuutta tunnustavien vallanpitäjien sekä pappien vahvistama. Sellaisena se saavutti valtio-oikeudellisen aseman. Vuonna 1593 Ruotsi, johon Suomikin kuului, hyväksyi tunnustuskirjat Uppsalan kokouksen päätöksellä. Tanska ja Norja hyväksyivät ne suppeammassa muodossa.

Luterilaisille tunnustuskirjoille on määritelty omat tulkintasäännöt, jotka samalla kuvaavat tunnustusten painoarvoa ja keskinäistä tärkeysjärjestystä: 1) Tunnustuskirjat ovat kirkon yksimielinen kanta eivätkä yksityisten teologien mielipiteitä; 2) kukin epäselvä kohta on tulkittava tunnustuskirjojen valossa eikä yksittäisten teologien kirjallisuuden perusteella; 3) Tunnustuskirjoissa on sisäinen arvovaltajärjestys seuraavalla tavalla: yleiset kristilliset uskontunnustukset, Augsburgin tunnustus ja muut osiot; 4) osa tunnustuskirjojen aineistosta on sidottu omaan aikaansa eikä ole enää relevanttia; 5) vanhurskauttamisoppi on keskeinen tulkinta-avain; 6) Tunnustuskirjojen tehtävänä on ohjata Raamatun tulkintaa. (Teinonen: Kirkkojen tunnustustukset. Johdatus symboliikkaan. 1991, s. 95-96).

 

Yleiset kristilliset uskontunnustukset

Tunnustuskirjojen tärkeimmän osan muodostavat kolme vanhan kirkon tunnustusta, joita kutsutaan myös nimellä ”yleiset kristilliset uskontunnustukset”. Nämä kolme tunnustusta ovat olleet yksimielisesti hyväksyttyjä läntisessä kristikunnassa jo noin 1500 vuoden ajan. Niitä ovat Apostolinen uskontunnustus, Nikaian (Nikean) uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus.

Apostolinen uskontunnustus periytyi mahdollisesti jo apostoleilta ja saavutti kirkon kastetunnustuksen aseman 200-luvulla tai viimeistään 400-luvulla. Se on tärkein Raamatun tulkintaa ohjaava kirkon tunnustus. Tohtori Martti Luther piti tunnustusta keskeisenä ja otti sen osaksi Vähä katekismusta. Toinen tärkeä tunnustus on Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus, jolla vanha kirkko kumosi Areioksen harhaopin vuoden 325 Nikean kirkolliskokouksessa. Tunnustusta laajennettiin vuonna 381 Konstantinopolin yleisessä kirkolliskokouksessa, mutta vasta vuonna 451 Khalkedonin kirkolliskokouksessa se vahvistettiin lopullisesti kirkon viralliseksi opiksi. Tunnustus noudattaa Apostolisen uskontunnustuksen rakennetta, mutta painottaa tarkoituksensa mukaisesti Kristuksen jumaluutta. Kolmas tunnustus sai nimensä 300-luvulla eläneen kirkkoisä Athanasioksen mukaan. Siinä käsitellään kolminaisuusoppia ja kristologiaa.

 

Augsburgin tunnustus

Ensimmäinen ja tärkein luterilaisen uskonpuhdistuksen tuottamista tunnustuksista on Augsburgin tunnustus (Confessio Augustana). Sen taustalla olivat uskonpuhdistajien ja Rooman kirkon väliset oppiriidat. Lisäksi siinä haluttiin ottaa kantaa myös ns. uudestikastajien toimintaan ja opetuksiin. Martti Luther julkisti teesinsä vuonna 1517 Wittenbergissä, jonka jälkeen kirkollinen ja poliittinen taistelu huipentui Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1530. Lutherin työparina toimi häntä maltillisempi tohtori Philipp Melanchthon, joka edusti luterilaisia kyseisillä valtiopäivillä ja toimi heidän pääteologinaan. Luterilaista uskoa kuvaava kirjoitus esiteltiin valtiopäivillä ja siitä nimensä saanut tunnustus hyväksyttiin ja vahvistettiin samana vuonna.

Augsburgin tunnustus koostuu 28 kappaleesta, joista kappaleet 1–21 ovat opillisia ja loput 22–28 koskevat lähinnä kirkollista käytäntöä. Sävyltään tunnustus on maltillinen ja sovitteleva. Se sisältää oppilausumia mm. Jumalasta, Kristuksesta, synnistä, vanhurskautuksesta, pyhityksestä, kirkosta, sakramenteista, ripistä ja muutamista yhteiskunnallisista asioista. Tunnustus määrittelee luterilaisen uskon omaleimaisimmat piirteet. Se on Raamatun ja kolmen vanhan uskontunnustuksen jälkeen kirkon kolmanneksi tärkein opin lähde.

 

Augsburgin tunnustuksen puolustus

Kirkon opin lähteiden neljänneksi tärkeimmän ryhmän muodostavat tunnustuskirjoihin sisältyvät muut tekstit. Ensimmäisenä niistä on Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia Confessionis Augustanae), joka laadittiin torjumaan katolilaisten vastakirjoituksen, ns. Paavillisen kumoamuksen. Se ilmestyi vuonna 1531 ja hyväksyttiin Schmalkaldenin kokouksessa vuonna 1537. Rakenteeltaan se seuraa Augsburgin tunnustusta, mutta on huomattavasti sivumäärältään laajempi. Sen päähuomio on vanhurskautuksessa ja parannuksessa.

 

Schmalkaldenin uskonkohdat

Tunnustuskirjojen määrä kasvoi, kun luterilaiset vastasivat paavin pyrkimykseen tukahduttaa protestanttinen liike. Tätä tarkoitusta varten Luther laati selvityksen nimeltään Schmalkaldenin uskonkohdat (Articuli Smalcaldici). Se jakautui kolmeen pääosaan: 1) Jumalan majesteettia koskevat kysymykset, joista ei ole erimielisyyttä; 2) vanhurskauttaminen ja muut opinkohdat, joista ei syntyne mitään yksimielisyyttä; 3) kysymykset, joista voi neuvotella. Selvitys hyväksyttiin Schmalkaldenin liittokokouksessa ja siitä tuli arvostettu tunnustus luterilaisten parissa. Tunnustuksessa vanhurskautus korostuu luterilaisuuden luovuttamattomana ja keskeisenä opinkohtana. Nykyinen Katekismus ei käytä termiä vanhurskautus.

 

Lutherin Vähä ja Iso katekismukset

Nämä kaksi Lutherin katekismusta syntyivät uskonpuhdistuksen varhaisissa vaiheissa, mutta ne saivat tunnustuskirjan aseman vasta muita myöhemmin. Niiden syntymisen taustalla oli Lutherin huomio siitä, että yleinen kristinopin tuntemus oli hyvin puutteellista. Tätä tarvetta varten hän julkaisi vuonna 1529 mainitut kaksi katekismusta. Sana katekismus viittasi vanhan kirkon kaste-opetukseen eli kristilliseen perusopetukseen.

Iso katekismus oli tarkoitettu lähinnä papeille, mutta soveltui muillekin. Siitä suppeampi versio, Vähä katekismus, sai paljon merkittävämmän aseman ja sitä käytettiin kansanopetuksessa ja koulukirjana. Vuonna 1580 molemmat katekismukset otettiin osaksi tunnustuskirjoja. Ne muokkasivat voimakkaasti luterilaista uskonkäsitystä papiston ja kansan keskuudessa; ne saivat opetusnormin aseman. Niissä esitetään kristinuskon keskeinen oppisisältö uskonpuhdistuksen tulkitsemalla tavalla. Molempien rakenne on yhdenmukainen: esipuhe, kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän -rukous, kasteen sakramentti, rippi ja ehtoollisen sakramentti. Vähä katekismus lisää näihin teemoihin opetuksen rukouksesta ja ns. huoneentaulun, jossa on ohjeita käytännönelämää varten.

Kirkon nykyinen Katekismus seuraa Lutherin Vähä katekismuksen rakennetta hyvinkin tarkoin. Siitä puuttuu vain mainittu huoneentaulu. Perustekstit kuten käskyt, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous ovat samat. Niihin on vain laadittu ajanmukaisempi selitys. Katekismukseen on otettu jopa 33 suoraa, pohjavärillä erotettua suoraa lainausta Vähä katekismuksesta. Sen tehtävä on sama kuin Lutherin katekismusten: opettaa kristinuskon perussisältöä luterilaisen uskonpuhdistuksen tulkitsemalla tavalla, ytimekkäästi ja kansantajuisesti kristikansalle, sen papistolle ja työntekijöille.

 

Yksimielisyyden ohje ja muut tekstit

Muihin tunnustuskirjoihin lukeutuu Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae). Se syntyi tarpeesta muodostaa yhtenäinen luterilainen tunnustus sisäisen hajaannuksen uhatessa ja ulkoisen paineen ahdistaessa reformoitujen ja katolilaisten taholta. Osa tunnustuskirjoista oli Lutherin ja osa Melanchthonin laatimia, joten niissä oli luonnollisesti jonkinasteisia painotuseroja. Kun molemmat kirjoittajat kuolivat, erimielisyydet syvenivät. Yksimielisyyden ohje sisältyi vuonna 1580 julkaistuun tunnustuskirjojen koko laitokseen, Yksimielisyyden kirjaan. Se kuvaa itseään erityisesti Augsburgin tunnustuksen selityksenä ja sille alisteisena ohjeena. Siinä on kaksi pääosaa: Tiivistelmä ja Täydellinen selitys. Tunnustuskirjat päättyy kahteen viimeiseen tekstiosaan, jotka ovat Paavin valta ja johtoasema, sekä Todisteiden luettelo.

Tunnustuskirjojen ja Katekismuksen suhteesta voidaan todeta, että se on osittain hyvin tiivis ja läheinen. Katekismus sisältää Apostolisen uskontunnustuksen, mutta sen suhde perusluterilaiseen tunnustukseen eli Augsburgin tunnustukseen, sekä lisäksi sen puolustukseen ja Schmalkaldenin uskonkohtiin jää jossain määrin ohueksi, varsinkin vanhurskauttamisopin kohdalla. Sen sijaan Katekismus on suora jatkumo Lutherin Vähä ja Iso katekismuksille sisällön, muodon ja tehtävän suhteen. Tämä onkin vahvin Katekismuksen side luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Läheinen suhde korostaa Katekismuksen roolia kirkon opin lähteiden joukossa ja niiden ilmaisijana.

 

 

KIRKON VIRALLISET KATEKISMUKSET

Lutherin Vähä ja Iso katekismukset saavuttivat valtavan suosion uskonpuhdistuksen vaikutusalueilla. Niistä laadittiin myös suomennoksia, joista merkittävimmät olivat vuosilta 1666 ja 1745. Aivan tuore löytö on vuonna 1607 painettu katekismus ja virsikirja. Luonteeltaan ne olivat selittäviä ja rakentuivat suoraan esikuviensa mukaisesti. Kirkolla oli ennen nykyistä versiota kolme virallista katekismusta, jotka sijoittuivat vuosiin 1893, 1923 ja 1948. Kukin niistä koostui kahdesta pääosasta: Lutherin Vähä katekismuksesta sellaisenaan ja kristinopista, joka täydensi ja tarkensi opetusta. Kristinopilla ei ole tunnustuskirjan asemaa, mutta sen tarkoituksena on ilmentää ja selittää kirkon oppia.

Nykyinen Katekismus eroaa edellisistä siten, että siinä on luovuttu niiden kaksijakoisuudesta – siinä ei ole enää Lutherin Vähä katekismusta ja siitä erillistä kristinoppia; sen sijaan ne on sulautettu yhdeksi kokonaisuudeksi. On myös huomattava, että nykyinen virallinen Katekismus on kirkon ensisijainen katekismus. Katekismusten suhdetta Raamattuun ja tunnustuskirjoihin on pohdittu nykyisen Katekismuksen (1999) kannalta edellisissä luvuissa.

 

 

KIRKOLLINEN LAINSÄÄDÄNTÖ JA PÄÄTÖKSENTEKO

Kirkolla on Suomen perustuslain 76 §:n (1.3.2000) turvaama erityisasema. Sen nojalla kirkkolaissa säädetään kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Nykyinen kirkkolaki tuli voimaan 1.1.1994, mutta sitä on uudistettu useaan otteeseen. Sen laatimisessa otetaan huomioon kirkon tunnustus. Kirkkolaissa on säädöksiä kirkon tunnustuksesta, tehtävistä, jäsenistä, viroista, hallinnosta, kurinpidosta ja lainkäytöstä. Kirkkojärjestys täsmentää näitä ja ohjeistaa kirkollisia toimituksia. Viimeisenä osana on kirkon vaalijärjestys. Eduskunta voi muuttaa näitä lakeja vain kirkolliskokouksen ¾-osan enemmistöllä tehtyjen aloitteiden pohjalta sellaisenaan.

Kirkollinen lainsäädäntö määrittää Raamatun, luterilaisten tunnustuskirjojen ja Katekismuksen aseman. Kirkkolaissa ja -järjestyksessä käytetään katekismuksesta nimitystä ”kristinoppi”. Suoria tai epäsuoria viittauksia on neljä. Ensinnäkin katekismuksen hyväksyy kirkolliskokous: ”Kirkolliskokouksen asiana on hyväksyä ja määrätä käyttöön otettavaksi raamatunkäännös, kristinoppi, virsikirja, kirkkokäsikirja ja messusävelmistö” (Kirkkolaki 20:7 §). Saman pykälän mukaan kirkolliskokouksen tulee muutenkin ”käsitellä kysymyksiä, jotka edellyttävät kirkon uskoa ja oppia koskevia tai niihin pohjautuvia periaatteellisia kannanottoja”.  Lisäksi edellytetään, että ”Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia” (Kirkkojärjestys 1:1 §).

Lainsäädäntö määrittää kirkon perustehtävät. Kirkkolain 1 luvun 2 §:n mukaan kirkon tulee julistaa tunnustuksensa mukaista Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Julistusta ja sakramenttien jakamista varten on pappisvirka (Kirkkolaki 5:1 §). Seurakunnan tulee huolehtia jumalanpalveluksista, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta ja muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistustehtävistä (Kirkkolaki 4:1 §).

Kirkon yhteisestä hallinnosta vastaa kirkolliskokouksen ohella piispainkokous. Kirkkolain 21 luvun 2 §:n mukaan piispainkokous käsittelee kirkon uskoa, julistusta ja työtä koskevia asioita, hoitaa hallintoa ja sille osoitettuja tehtäviä.

Katekismuksesta päättää kirkon ylin toimielin eli kirkolliskokous ja siitä säädetään kirkollisessa lainsäädännössä. Katekismus palvelee kirkon tehtävää julistuksen ja kristillisen kasvatuksen, opetuksen ja sanoman levittämisen saralla. Lisäksi se selittää sakramenttien luonnetta ja ohjaa lähimmäisen rakkauden harjoittamiseen. Näin ollen Katekismus on yksi keskeisistä työvälineistä, joilla toteutetaan kirkon ja seurakunnan perustehtäviä. Katekismus sijoittuu painoarvoltaan Raamatun ja tunnustuskirjojen alapuolelle, mutta toisaalta se sisältää runsaasti yhtymäkohtia niihin. Se on tiivistetty läpileikkaus kirkon opin lähteistä ja hedelmä sen opillisesta päätöksenteosta.

 

 

KIRKON OPPIJULISTUKSET JA SOPIMUKSET

Kirkolliskokous on elin, joka antaa lausuntoja kirkon opista ja uskosta. Tämän ohella se päättää kirkon suhteista toisiin kirkkokuntiin ja yhteistyöstä niiden kanssa. Kaksi merkittävintä tuotosta tältä osin ovat Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista ja Porvoon yhteinen julkilausuma.

 

Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista

Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on Luterilaisen Maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon Paavillisen ykseyskomission laatima asiakirja, jonka lopullinen teksti valmistui vuonna 1997 ja jonka kirkolliskokous hyväksyi kirkkomme osalta 1998. Julistuksessa luterilainen osapuoli mitätöi sen tunnustuskirjoihin sisältyvät roomalais-katolisen vanhurskauttamisopin hylkäämislausekkeet kohteettomina; vastaavasti katolilainen osapuoli toteaa Trentonin kirkolliskokouksen tuomiot vanhentuneiksi.

Huomattava on, että nimenomaan vanhurskauttamisoppi on luterilaisten tunnustuskirjojen ydin ja selkäranka, jonka varaan kaikki muu oppi ja kirkon olemus rakentuu. Juuri siksi julistus herätti laajaa ja kriittistä keskustelua. Onko roomalaiskatolinen tai luterilainen käsitys tästä opista todellisuudessa muuttunut mihinkään? Vai ovatko kirkon tunnustuskirjat laitettu viralta vastoin kirkon lainsäädäntöä ja tunnustusta?

Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on rakenteellisesti ja sisällöllisesti monitulkintainen. Kukin opillinen kohta (44 kpl) ilmaistaan pääosin kolmijakoisesti: 1) Raamatun ilmoittama oppi ja tekstikohta, 2) luterilainen tulkinta ja 3) katolinen tulkinta. Luterilainen tulkinta kuvaa vanhurskauttamisen yksin Jumalan kertakaikkisena, pelastavana tekona, johon ihminen ei voi mitenkään myötävaikuttaa. Roomalaiskatolinen tulkinta näkee vanhurskauttamisen prosessina, jossa ihmisen teoilla on vaikutuksensa. Kumpi käsitys on kirkkomme oppi vanhurskauttamisesta?

On huomattava, että Paavillisella ykseyskomissiolla ei ole Rooman kirkossa oppia säätävää asemaa, joten katolisen kirkon todellista sitoutumista yhteiseen julistukseen voidaan pitää kyseenalaisena. Kun vuosi tämän julistuksen jälkeen ilmestyi nykyinen Katekismuksemme, siitä oli pudotettu kokonaan pois luterilaisuuden keskeisin termi ”vanhurskauttaminen”!

 

Porvoon yhteinen julkilausuma

Toinen merkittävä kirkkojen välinen sopimus on Porvoon yhteinen julkilausuma. Se on Englannin, Skotlannin, Walesin ja Irlannin sekä Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen välinen asiakirja, joka valmistui vuonna 1992. Sen tavoitteena on saavuttaa läheisempi yhteys mainittujen kirkkojen välille. Julkilausumassa käsitellään asioita, jotka ovat tunnustuksen kannalta keskeisiä. Sen sävy on selkeästi luterilainen.

 

 

PYHIEN TOIMITUSTEN KÄSIKIRJAT

Pyhiin toimituksiin liittyvät käsikirjat ovat kirkon opin käytännöllisiä ilmentymiä. Kirkkokäsikirja muodostuu kolmesta osasta: I Jumalanpalvelusten kirja, II Evankeliumikirja ja III Kirkollisten toimitusten kirja. Näiden ohella on mainittava Virsikirja. Kukin niistä ilmentää kirkon oppia käytännössä. Kirkolliskokous hyväksyy ja vahvistaa ne kirkon työhön.

 

 

LUTERILAISTA USKOA KÄSITTELEVÄ KIRJALLISUUS

Luterilaista oppia käsittelevää kirjallisuutta on runsaasti. Tällä kirjallisuudella ei ole kirkon virallisen opin asemaa. Sillä on lähinnä oma käytännöllinen vaikutuksensa yleiseen käsitykseen kirkon opista. Kirjallisuus vaihtelee tieteellisen tutkimuksen tuottamasta aineistosta kansanomaisiin teoksiin. Osa niistä käsittelee luterilaista uskoa laajasti ja systemaattisesti, osa erityisaiheeseen paneutuen.

Varhaisista luterilaisista teologeista tunnetuimpia ovat Martti Luther, Philipp Melanchthon ja Johann Gerhard. Tunnustuskirjojen keskeisiä tulkitsijoita ovat olleet Edmund Schlink, Leif Grane, Friedrich Brunstäd ja Holsten Fagerberg. Systemaattisia yleisesityksiä ovat laatineet mm. Alister McGrath, Franz Pieper, Heinrich Schmid ja Aksel Valen-Sendstad. Suomalaisia teologeista mainittakoon esimerkiksi Timo Eskola, Eero Huovinen, Aimo T. Nikolainen, Eero Parvio, Juha Pihkala, Matti Poutiainen, Miikka Ruokanen, Martti Simojoki, Seppo A. Teinonen, Jukka Thurén ja Osmo Tiililä. Tutkimuksen kannalta ei ole syytä paneutua tähän kirjallisuuteen.

 

 

KOOSTE

Raamattu on kirkon opin perusta ja ylin auktoriteetti. Kolme vanhan kirkon tunnustusta ja luterilaiset tunnustuskirjat tulkitsevat Raamatun opetusta. Kirkon aiemmat viralliset katekismukset sisälsivät Lutherin Vähä katekismuksen ja kristinopin, joka täydensi opetusta. Nykyinen Katekismus sulautti nämä kaksi yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkollinen lainsäädäntö määrittää kirkon tunnustuksen, toiminnan ja opetuksen periaatteet; päätöksenteossa sovelletaan sen uskoa ja tunnustusta käytännön elämään. Kansainväliset oppijulistukset ja sopimukset ovat osa soveltamista ja toisinaan jopa uuden luomista. Pyhien toimitusten kirjat ohjaavat kirkon uskonelämää käytännössä.

 

Nykyisellä Katekismuksella on läheinen suhde kirkon opin lähteisiin ja sovelluksiin. Katekismus selittää ja lainaa Raamattua; se käyttää Apostolista uskontunnustusta ja seuraa Lutherin Vähä katekismusta; Katekismuksen roolia määrittää kirkollinen lainsäädäntö ja päätöksenteko; Katekismuksessa voidaan nähdä heijastumia kirkon kansainvälisistä sopimuksista ja oppijulistuksista; Katekismus palvelee pyhien toimitusten kirjojen tavoin välineenä käytännöntyössä. Katekismus esittää luterilaisen opin tiivistetysti kirkon opin lähteiden mukaisesti. Se on niiden kooste ja edustaja. Kirkon ensisijaisiksi opinlähteiksi määritetään Raamattu ja luterilaiset tunnustuskirjat, joille Katekismus on alisteinen.