Näkökulmia hengelliseen kasvuun

NÄKÖKULMIA HENGELLISEEN KASVUUN

Kirjoittajana Esa Juutilainen / One Way Mission, toiminnanjohtaja Tapani Suonnon luvalla julkaistu tällä sivustolla.

 

”Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä.” (Fil 3:14)

Tärkeintä ei ole, kuinka nopeasti etenemme hengellisessä elämässämme tai kuinka pitkälle olemme päässeet, vaan se, että vaellamme samaa tietä. Mikä sitten on se tie, jota meidän tulisi vaeltaa? Omassa elämässäni olen kokenut, että tie on se Jumalan armo, jolla Jumala meitä kasvattaa ja vie eteenpäin.

Syntyessään ihminen on hyvin avuton. Pienet lapset ovat täysin muiden ihmisten huolenpidon varassa. Samoin on myös silloin, kun ihminen tulee uskoon. Hiljattain uskoon tulleina olemme kuin vastasyntyneitä lapsia. Tarvitsemme sitä, että meitä ruokitaan ja että meistä pidetään huolta.

 

Hengelliset isät ja äidit

Hengelliseen lapsuuteen kuuluu samanlaisia asioita kuin tavalliseenkin lapsuuteen. Pientä lasta ruokitaan vauvanruoalla, häntä hoidetaan ja perheessä toimitaan vauvan ehdoilla. Kun perheeseen syntyy lapsi, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Viimeistään silloin vanhemmista pitää tulla aikuisia.

Aikuistuminen tarkoittaa sitä, että emme enää elä vain itsellemme vaan toisten ehdoilla. Perheessä eletään vauvan ehdoilla. Siinä toteutuu perheen tärkein päämäärä: lasten synnyttäminen ja kasvattaminen tähän maailmaan.

Myös seurakunnan tehtävänä on synnyttää lapsia maailmaan, ruokkia ja kasvattaa niitä. Siksi vain sellainen seurakunta, jossa on kypsiä aikuisia, voi kasvaa terveellä tavalla. Jos seurakunnassa on näky sielujen voittamisesta, ihmisten uskoon tulemisesta ja herätyksestä, siellä pitää myös olla valmiutta ruveta hengellisiksi isiksi ja äideiksi näille uusille uskoon tuleville.

Olen nähnyt seurakuntia, joissa on ollut herätystä, mutta ei valmiutta ottaa sitä vastaan. Vanhemmiksi kasvaminen vaatii seurakunnalta yhtä paljon uhrautumista kuin perheeltäkin. Jollemme ole valmistautuneet, monen ihmisen samanaikainen uskoontulo on ilon sijasta katastrofi.

Itselläni on 30 vuotta ollut näky siitä, että Jumala antaa herätyksen. Tämä näky polttaa koko ajan enemmän ja uskon, että herätys on hyvin lähellä. Se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy valmistautua ottamaan vastaan herätyksen satoa.

Tietysti asenteemme tulisi aina olla se, että olemme hengellisiä isiä ja äitejä vähemmän uskossa olleille. Oman elämäni eri vaiheissa minulla on aina ollut vaikutuspiirissäni joku, jolle olen saanut olla hengellinen isä. Joku, jota olen saanut hoitaa, rukoilla hänen kanssaan ja ohjata hänen uskonelämäänsä eteenpäin. Ja se on todella antoisaa.

 

Oikeus olla lapsi

On hyvä muistaa, että lapsilla on oikeus olla lapsia. Kukaan ei naura, kun pieni lapsi opettelee kävelemään ja kaatuilee. Meidän pitää rohkaista myös nuorta uskovaa, joka alussa saattaa toikkaroidakin yrittäessään päästä eteenpäin hengellisessä elämässään. On hyväksyttävä, että lapsi on lapsi myös hengellisessä elämässä.

Jeesus sanoi Pietarille: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: Kun olit nuorempi, sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit. Mutta kun vanhenet, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.” (Joh. 21:18)

Jeesus profetoi tässä Pietarin marttyyrikuolemasta. Mutta hän kuvaa myös sitä, että nuorena ihminen vaeltaa oman tahtonsa mukaan. Se kuuluu nuoruuteen. Mutta kun ihminen vanhenee, hän alkaa ottaa vastuuta asioista ja haluaa uhrautua myös muiden hyväksi.

 

Enää en elä minä

Paavali sanoo itsestään: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20). Hengellisen kasvun päämäärä on se, ettemme enää elä itsellemme, jotta Jeesus voisi elää meissä. Paavali jatkaa: ”Minkä nyt elän lihassa, sen elän uskossa Jumalan Poikaan, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä alttiiksi minun puolestani.”

Jeesus antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme. Samoin myös meidän uskomme päämäärän tulisi olla pyrkimys elää toisille mieliksi, ei vain itsellemme.

Siksi mm. Paavali opetti näin: ”Meidän vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaakseen, että hän rakentuisi.” (Room. 15:1-2)

On hyvä muistaa, että seurakunnassa on aina myös heikkoja ihmisiä, jotka tarvitsevat toisten tukea. Jotkut ovat olleet kauemmin uskossa, toiset vähemmän aikaa, mutta kaikki eivät kasva samaa tahtia. Seurakunnassa pitää olla tilaa kaikenlaisille ihmisille.

 

Hengen hedelmät

Hengellisen elämämme päämääränä tulisi olla pyrkimys Kristuksen kaltaisuuteen. Hengellinen kasvu ei kuitenkaan ole sitä, että muutamme itse itsemme, vaan että annamme Jeesuksen muuttaa meidät ja alamme kantaa hedelmää, jota emme ole itse tuottaneet.

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei itsestään voi kantaa hedelmää, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.”  (Joh. 15:4-5)

Vain pysymällä Jeesuksessa voimme kantaa hedelmää. Hedelmä kypsyy aikanaan, kun oksa pysyy kiinni rungossa. Ilman Jeesusta emme voi tehdä mitään.

Hengen hedelmät kertovat siitä, että kristityssä on tapahtunut kasvua. Todelliset Hengen hedelmät ovat sellaisia, jotka muut näkevät, mutta itse emme. Jos kuvittelemme, että meillä on sellaisia hedelmiä, jotka kyllä itse näemme, mutta joita kukaan muu ei huomaa, kyseessä ovat muut kuin aidot Hengen hedelmät. Eräs uskova henkilö sanoi, että kun ihminen huomaa omat Hengen hedelmänsä, hän syö ne. Tässä on syvä viisaus.

 

Kun lapsi ei kasva aikuiseksi

Hengellinen kasvu alkaa siitä, kun ihminen tulee uskoon. Jos hän syntyy ”terveeseen perheeseen”, hän saa hyvää ravintoa, ensin maitoa ja sitten vahvempaa ruokaa. Turvallisissa puitteissa ihminen kasvaa itsestään aikuiseksi. Se on luonnollinen tila.

Epäluonnollista on se, että lapsesta ei tule aikuista. Kun aikuinen käyttäytyy niin kuin lapsi, jotain on pielessä. Olin kerran uimahallissa, kun sinne tuli joukko poikakodin ”poikia”. He ovat aikuisia miehiä, mutta heidän kehityksensä on jäänyt lapsen tasolle. He eivät menneet aikuisten altaaseen vaan lasten altaaseen, jossa jo ennestäänkin oli lapsia. Ja heillä oli valtavan hauskaa. He hyppivät ja roiskivat niin, että vesi lensi metrien päähän. Mutta kaikki lapset lähtivät altaasta kauhistuneina pois.

Olen joskus ajatellut, että välillä me uskovat aikuiset käyttäydymme samalla tavalla. Ihmiset, joiden pitäisi jo olla hengellisiä aikuisia, ovat kuin pienet lapset. Se ilmenee mm. siten, että mistään ei oteta vastuuta, ajatellaan vain itseä, riidellään pienistäkin asioista, kadehditaan ja puhutaan pahaa toisista.

Ja lapset todella osaavat kehittää riitoja mitä ihmeellisimmistä asioista. Minulla on kolme poikaa. Muistan eräänkin automatkan, jolloin pojat istuivat takapenkillä ja keskimmäinen valitti: ”Äiti, Ekku katsoo minua!” Toisella matkalla joku valitti, miten ”Toi hengittää mun puolelta!” Näin pienestä saa syntymään mehevän riidan.

Lapsille on tyypillistä riidellä, mutta aikuisina meidän pitäisi olla jo viisaampia. Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Kloen perheväeltä olen saanut kuulla teistä, veljeni, että teillä on keskenänne riitoja.” (1 Kor. 1:11). Paavali toteaa sen kertovan siitä, etteivät nämä veljet olekaan kasvaneet hengellisiksi vaan ovat vielä lihallisia. Meidänkin tulisi valvoa omaa vaellustamme ja tutkia, mitä motivaatioita käyttäytymisemme takana on ja johtuvatko ne lihallisesta mielestä. Jos näin on, kaipaamme pikaista muutosta.

Paavali jatkaa: ”Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille vaan niin kuin lihallisille, niin kuin pikkulapsille Kristuksessa. Juotin teille maitoa enkä antanut vahvaa ruokaa, sillä sitä te ette olisi kestäneet. Ette kestä sitä vielä nytkään, sillä te olette yhä lihallisia. Kun keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö silloin ole lihallisia ja vaella niin kuin ihmiset yleensäkin?” (1 Kor. 3:1-3)

Hengellinen elämämme ja kasvumme eivät vaikuta vain omaan elämäämme, vaan koko seurakunnan kasvuun ja hyvinvointiin. Jollemme kasva hengellisiksi aikuisiksi, koko seurakunta kärsii. Miten seurakunta voi synnyttää uutta elämää, jos ihmiset käyttäytyvät lihallisesti ja jos heidän oma elämänsä on vielä hengellisen lapsen tasolla?

Tämä näytti olevan aika yleinen ongelma seurakunnissa, ja Paavali ja heprealaiskirjeen kirjoittaja olivat siitä huolissaan.

 

Pysy lähellä Jeesusta, kaukana kiusauksista

Hengellinen kasvamattomuus ei näy vain riitoina ja lapsellisena käyttäytymisessä, vaan myös siinä, että koko seurakunta on heikko. Jos seurakunnan keskellä on paljon lihallisuutta, emme ole oikealla tavalla Kristuksen valona maailmassa. Ja ne uudet ihmiset, jotka ovat heikkoja seurakuntaan tullessaan, eivät pääse kasvamaan. Kun ympärillä on vain lihallisia ja lapsellisia uskovaisia, uudet tulijatkaan eivät pääse eroon synneistään ja entisestä elämästään.

Lihallisen uskovan on vaikea kantaa hedelmää tai voittaa ihmisiä Kristukselle. Kun kaikki voimavarat menevät taisteluun omia heikkouksia ja syntejä vastaan, uskonelämä ei pääse kasvamaan eikä myöskään voi olla rakennukseksi seurakunnalle.

 

Mikä sitten tehdä, ettei näin kävisi? Miten voimme oppia elämään Kristuksessa?

Olen miettinyt asioita, jotka erityisesti meidän aikanamme vaikeuttavat tervettä hengellistä kasvua seurakunnan keskellä. On totta, että varsinkin nuorilla on paljon enemmän kiusauksia ja houkutuksia kuin koskaan aikaisemmin. Siksi heidän voi olla vaikeaa kiinnittää katseensa vain hengellisiin arvoihin.

Kun Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”Pakene nuoruuden himoja”, hän tarkoittaa sitä, että pysy kaukana niistä kiusauksista, jotka voivat houkutella sinua. Varma tapa säilyttää itsensä puhtaana ja lankeamattomana on pysyä erossa siitä, jonka tietää itselleen heikkoudeksi. Lähellä Jeesusta ja kaukana kiusauksista.

Me länsimaiset ihmiset olemme tottuneet ulkonaisesti helppoon elämään. Siksi on usein vaikea lähteä elämään erilaista elämää. Salaisuus ei ole se, että meidän pitäisi luopua elintasosta, vaan se, että alamme elää toisten ihmisten hyväksi.

Siunausrikkaaseen hengelliseen elämään ei ole oikotietä. Monet ovat sitä etsineet, mutta kukaan ei ole löytänyt. Ainoa tie on se, että viettää paljon aikaa Jeesuksen seurassa, lukea Raamattua, rukoilee, käy kokouksissa ja lukee hyviä hengellisiä kirjoja.

Hengellinen sodankäynti on taistelua meidän ajatuksistamme. Ne asiat, joita ajattelemme, teemme ja joista puhumme, hallitsevat meitä. Jos olet päivän puolukassa, näet puolukankuvia silmissäsi nukkumaan mennessä. Jos luet paljon hyviä hengellisiä kirjoja ja Raamattua, ne valtaavat ajatuksesi.

Tärkeintä on, että opimme lepäämään Jumalan armossa. Pieni lapsi ei tee mitään muuta kuin lepää äitinsä sylissä ja imee rintaa. Siksi meidänkin tulisi oppia vain lepäämään Kristuksessa.

 

Valona ja suolana maailmassa

Hengellisen kasvun toinen vaihe on kuuliaisuus. Kun Jumala puhuu sinulle jotakin, tee se. Kuuliaisuuteen liittyy kaikki hengellisessä elämässä eteenpäin meneminen. Myös se, että uskallamme olla Jeesuksen valona siellä, missä elämme.

On tärkeää, että uskallamme tunnustaa uskomme ja todistaa Jeesuksesta tavalla tai toisella. Frank Mangs on sanonut: ”Kun Jumala pelastaa ihmisen, hänen täytyy pelastaa hänet kolme kertaa. Ensin synneistä, sitten tästä maailmasta ja lopuksi takaisin tähän maailmaan.”. Se ei tarkoita, että sinun pitäisi olla kadulla todistamassa, vaan että uskallat oman arkesi keskellä olla Jeesuksen valona ja Kristuksen tuoksuna. Silloin vaikutat ympäristöösi ja muutat sitä.

Jeesus kutsui uskovia maailman suolaksi. Jeesuksen aikana liha ja kala suolattiin, jotta se ei pilaantuisi. Jeesus puhui seurakunnasta suolana, joka estää maailman pilaantumisen. Suola tekee myös janoiseksi, ja näille janoisille me voimme näyttää tien. Jeesus ei pelastanut ketään meistä itseämme varten, vaan siksi, että voisimme olla Hänen valonaan maailmassa.

Alkuseurakunta kasvoi valtavalla vauhdilla. Se ei kasvanut suurkokousten kautta, vaan siten, että tavalliset uskovat veivät Sanaa ystävilleen, työtovereilleen ja naapureille.

 

Jumalan tahdon mukainen muuttuminen

Kolmanneksi meidän pitäisi suostua koko ajan muuttumaan Jumalan tahdon mukaan: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan menoon, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, jotta voisitte tutkia, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

On hienoa, kun on löytänyt levon Kristuksessa ja oman paikkansa olla Jeesuksen valona. Mutta niiden lisäksi meidän tulisi koko ajan muuttua yhä enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

Tässä moni vilpitön uskova menee harhaan. On tärkeää ymmärtää, että et voi miellyttää Jumalaa omilla teoillasi. Ihminen ei voi koskaan tehdä enempää kuin Jumalan tahdon ja niitä tekoja, jotka Jumala on valmistanut häntä varten. Meitä kasvattaa ja muuttaa vain Jumalan armo.

Uskoon tultuamme saamme halun palvella Jeesusta ja tehdä Hänen tahtonsa. Kun sielunvihollinen huomaa, että ihminen on oivaltanut jonkun totuuden hengellisessä elämässä, se rupeaa vetämään toiseen äärimmäisyyteen. Se ajattelee, että ”kun en pysty tuota jarruttamaan, viedään se sitten tarpeeksi pitkälle toiseen suuntaan”. Silloin alamme ruoskia itseämme ja kieltäydymme monista Jumalan meille lahjoittamista iloista ja luulemme näin olevamme parempia uskovia. Paavali kuitenkin sanoo, että tämä tapahtuu vain lihan tyydyttämiseksi.

”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään siveästi, vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa.” (Tiit. 2:11-12)

Jos lihallinen ihminen laittaa lihansa kuriin lihan keinoin, lihallisuus on saanut vain toisen muodon. Mutta jos antaudumme armon kasvatettaviksi, silloin Jumalan Henki on saanut vallan ja alamme muuttua Jumalan tekona hengellisiksi ihmisiksi.

Kun opimme, että vain Jumalan armo muuttaa meitä, niin ymmärrämme myös sen, että vain Jumalan armosta voimme kantaa hedelmää Jumalalle.

 

Kristuksen takia kärsiminen

”Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä, vaan Jumalan armo, joka on ollut minun kanssani.” (1 Kor. 15:10)

Tämä Jumalan armossa eläminen ei tarkoita helppoa elämää, vaan pikemminkin vaivannäköä, uhrautumista, kärsimistä ja taistelemista. Lihallinen ihminen voi kysyä, mitä armoa tällaisessa on? Mutta Raamattu opettaa, että on armoa, jos saamme kärsiä Jeesuksen nimen takia.

Jos Jumala pyytää sinua luopumaan jostakin, Hän antaa sinulle aina parempaa tilalle. Raamattu opettaa, että on etuoikeus, jos saamme kärsiä Jeesuksen takia. Hengellinen aikuisuus on myös sitä, että olemme oppineet kärsimään ilolla Kristuksen takia. Raamattu opettaa, että kärsimys saa aikaan kuuliaisuutta.

”Vaikka hän oli Poika, hän oppi kuuliaisuuden siitä, mitä kärsi. Kun hän oli tullut täydelliseksi, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen aikaansaaja kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaisia.” (Hepr. 5:8-9)

Jeesus tuli ihmiseksi ja oli kaikessa kiusattu kuten mekin, mutta ilman syntiä. Siksi Hän kelpasi uhriksi meidän puolestamme.

Kun tulimme uskoon, meistä tuli pyhiä. Mutta meidän tulee jatkuvasti elää tässä pyhityksessä. Se jatkuu siihen asti, kunnes muutumme Kristuksen kaltaisiksi (taivaassa). Samalla olemme kuitenkin jo Jumalan silmissä yhtä täydellisiä kuin Kristus, koska Jumala näkee meissä vain Kristuksen. Olemme pyhiä, koska Jeesus on tehnyt meistä sellaisia. Kun ymmärrämme tämän, saamme levon.

Esa Juutilainen

 

 

TÄYDENTÄVÄ NÄKÖKULMA:

Luterilaisessa herätys- ja pyhityskristillisyydessä tunnustamme Jumalan pyhän tahdon ja siihen sitoutumisen tärkeyden. Samalla joudumme tunnustamaan, että pyhityselämämme on kovin vajavaista. Olemme taivaan portille asti armahdettuja syntisiä, jotka opettelemme armon varassa Kristuksen rakkaudessa elämistä.

Hengellinen kasvu on kaksisuuntaista: 1) kasvamme kohti Jumalaa ja hänen hyvää tahtoaan, 2) kasvamme yhä syvemmälle oman syntisyytemme tuntemiseen. Kristitty ja hänen elämänsä on kuin purjelaiva. Parhaimmillaan siinä on kauniit valkeat purjeet (kasvu ylöspäin), mutta jotta se ei kaatuisi, sillä pitää olla riittävän syvä köli (kasvu alaspäin). Mitä suuremmat purjeet, sitä syvempi köli. Esimerkiksi apostoli Paavalilla oli huikean suuri tehtävä ja armoitus. Samalla hän koki äärimmäisen kipeästi ja syvästi oman syntisyytensä. Vain tällaisena hän oli kelvollinen Jumalan käyttöön, koska hän ei luottanut itseensä vaan Vapahtajaan.

Pyhän Hengen läsnäolossa ja Jumalan Sanan edessä kohtaamme aina nämä kaksi todellisuutta: Jumalan mittaamattoman, uudistavan rakkauden sekä oman syntisyytemme. Jos ajattelemme olevamme jo sangen pyhiä ja hurskaita, olemme kaukana Jumalasta. Lähellä Jumalaa saamme ihmetellä hänen rakkauttaan ja armoa, joka kantaa meitä vajavaisia, alati syntisiä ihmisiä.

Hengellisessä kasvussa olennaista on tuntea Vapahtajamme ja Herramme Jeesus Kristus. Yhtä olennaista on turvautua häneen. Mitä syvemmin olemme tällä turvakalliolla, sitä turvallisempaa, vapauttavampaa ja innoittavampaa on elämämme. Kun katsomme Jeesukseen, saamme aina olla varmoja ja iloisia pelastuksesta, kun katsomme omaan vaellukseemme ja pyhityselämäämme, menetämme tuon varmuuden ja ilon. Kristillisyyden tulee aina olla Kristus-keskeistä.

Pyhityselämä ja koko elämänmatkamme Kristuksessa on kuin laiva. Kasteen ja uskon kautta meidät on otettu pelastuksen laivaan, joka on matkalla ihanaan kotisatamaan. Laivan kapteenina on Jeesus. Tuossa laivassa meillä on oma hyttimme, roolimme ja tehtävämme. Laivalla tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, liukastumisia mutta myös hienoja onnistumisen kokemuksia. Matkalla päivät ovat erilaisia. Toisinaan aurinko paistaa ja tuuli puhaltelee kevyesti. Toisinaan taivas on harmaassa pilvessä. Joskus nousee rajuja myrskyjä ja tuntuu siltä kuin uppoaisimme. Jopa merirosvot hyökkäilevät kimppuumme. Välillä kauniit seireenit laulavat suloisesti ja kutsuvat laivaväkeä hyppäämään mereen pois laivasta. Reitillä on myös monta karikkoa. Kuitenkin – laivan kapteeni, Jeesus Kristus tuntee ne kaikki. Hän luotsaa laivaa tarkasti ja turvallisesti. Osaa vaaroista emme edes huomaa. Tarvittaessa laivan kaiuttimista saamme kaikki tarpeelliset ohjeet.

Lopulta laiva saavuttaa päämääränsä. Jokainen laivalla oleva pääsee perille – ei omalla voimalla vaan pelastuksen laivan ja sen kapteenin voimalla ja viisaudella. Oli vaelluksemme ja toimintamme laivalla kuinka huonoa tahansa, pääsemme perille. Ketään ei heitetä pois. Hetkellinen, ajallinen, usein huonokin vaelluksemme päättyy ja meidät kirkastetaan Kristuksen kaltaisiksi. Jumala rakkaudessaan näki meidät Kristuksessa kirkastettuina jo paljon aikaisemmin. Hän tiesi, että kannattaa olla kärsivällinen meitä kohtaan. Onhan hän uhrannut kalleimpansa – Poikansa, meidän tähtemme.

Surullista on se, että jotkut matkustajista hyppäsivät pois laivasta kesken matkan. Heitä varotettiin, heitä palveltiin, heitä rakastettiin – mutta mikään ei kelvannut heille. He hyppäsivät ja hukkuivat. Toki monia pelastusrenkaita heitettiin ja muutamia saatiin takaisin laivaan. Silti, liian moni hukkui. Omin voimin ei pääse perille. Houkutteleva maailman meri olikin tappava. Seireenit pettivät lupauksensa. Ethän sinä koskaan hyppää pois pelastuksen laivasta, Kristuksesta Jeesuksesta!

Jeesuksessa me olemme parhaassa ajallisessa ja ikuisessa turvassa. Jeesus on pelastuksemme, pyhityksemme ja kirkastajamme. Katso hänen ihmeelliseen rakkauteensa ja armoonsa. Hän on Jumalan sydän ja kasvot, jotka katsovat sinuun – omaan lapseensa!

Kimmo Malinen